Mihin tukiaisraha oikein menee?

Tämän talouskriisin “hoidossa” on joitain outoja piirteitä, joita insinöörin logiikalla ei saata mitenkään ymmärtää.

Kokonaisuutena tietysti koko touhu on hölmölän peitonjatkamista, sillä velkaongelmaa yritetään ratkaista lainaamalla enemmän ja halvemmalla sen sijaan, että mietittäisiin, miten pärjätään lainaamatta. Tämä on rakenteellinen lahosieni, sillä se perustuu menneen maailman talousoppeihin. Kuvitellaan ongelman olevan siinä, että julkisen sektorin isällisen ohjauksen puute on ajanut talouden ahdinkoon ja kunhan julkisen sektorin roolia ja rahoitusta lisätään, investoinnit lähtevät kiitolaukalle.

Tämä perustui sellaiseen talouteen, joka pyöri tavaroiden valmistuksen ja viennin ympärillä ja talousongelma oli alueellinen eikä globaali. Tällöin vientiteollisuuden halpa lainoittaminen oli järkevää, sillä se lopulta onnistui vetämään talouden suosta. Maailmalla oli maksukykyisiä asiakkaita pilvin

pimein ja kunhan vain saatiin tavaraa kauppoihin ja devalvaatiolla pieni hintakilpailuetu, kauppa alkoi käydä taas.

Nyt länsimaiden talous ei pyöri tavaroiden valmistamisen ympärillä vaan tavarat ostetaan Kiinasta. Länsimaiden talouksia pyörittävät palvelut, joiden tuottaminen ei enää ole kiinni halvasta lainarahasta. Harva palvelu kun tarvitsee miljardin arvoista ruukkia. Isotkin palvelubisnekset ovat rahoittaneet kasvunsa tuloillaan. Jos siis länsimaiden talousmalli ei muutu, talous tarvitsee rahaa lähinnä kuluttajille, ei yrityksille. Talousmalli voisi myös aivan hyvin muuttua, mutta se ei muutu, sillä pieni valmistava yritys ei saa alkupääomia mistään kovin helposti, ja tämä sivuaa päivän sanaa.

Tänään on nimittäin taas laskettu Euroopassa ohjauskorkoa ja yönylikorko pudotettiin nollaan siinä toivossa, että pankit lainaisivat muille kuin EKP:lle. Taitaa olla turha toivo. Bank of England pumppasi taas muutaman kymmenen miljardia puntaa markkinoille siinä toivossa, että investoinnit lähtisivät käyntiin.

Kun laskemme yhteen kaikki tukiaiset, elvytysrahat, Britannian QE-ohjelman ja muut momentit, maailmaan on syydetty nelinumeroinen summa miljardeja siinä toivossa, että talous lähtisi taas kiitolaukalle ja entinen aika palaisi takaisin. Siitä huolimatta kaikkialla ongelmat ovat täsmälleen samoja: keskiluokka kurjistuu verorasituksen kasvaessa, julkiset sektorit paikkaavat finanssejaan veronkorotuksilla, yrittäjän mahdollisuus saada lainaa on edelleenkin varsin olematon ja rahoitusjärjestelmä on jatkuvasti pikku kriisissä kun pankit eivät lainaa toisilleen.

Mihin nuo tuhannet miljardit ovat menneet?

Minä en osaa tähän kysymykseen vastata. Sen tiedän, että mantereella liikepankit ovat ottaneet kaiken EKP:n antaman rahan mielellään ja lainanneet sen takaisin EKP:lle. Nyt tämä korko lasketaan nollaan, mikä toivottavasti hieman saa rahaa liikkeelle, mutta voi olla, että nähdään vielä negatiivinenkin keskuspankkikorko ennen kuin mitään alkaa tapahtua. EKP siis on “elvyttänyt” lainaamalla rahaa liikepankeille, jotka ovat lainanneet sen takaisin EKP:lle. Mikä elpyi? Ei varmasti mikään, mutta taseisiin on tullut lisää nollia siellä täällä.

Yrittäjille ja asuntomarkkinoille tarkoitetut lainarahat puolestaan on lainattu valtioille.

Minusta olisi mielenkiintoista tietää, missä nuo miljardit oikein ovat. Näiden rahojen inflatorisen vaikutuksen pitäisi olla merkittävä jos ne olisivat kierrossa, joten päättelen tästä, että ne eivät valtaosin kierrossa ole. Se, että EKP lainaa rahaa ulos joka lainataan sille heti takaisin on varmaan se mekanismi, joka on häivyttänyt piiloon valtaosan näistä rahoista eikä niitä tosiasiassa ole koskaan missään ollutkaan.

Keskiluokan kurjistumista selitetään sillä, että velaksi eläminen on nyt tullut tiensä päähän ja elämme vain oikeudenmukaista krapulaa pitkästä nousukaudesta. Tämä selitys olisi uskottava jos jotain velkoja maksettaisiin pois, mutta koska kaikki velkaantuvat nopeammin kuin koskaan ennen, on vaikea pitää tätäkään teoriaa totena.

Meillä on siis käsissämme valtavia “elvytyspaketteja”, jotka ovat suunnilleen yhtä imaginäärisiä olioita kuin suoraselkäinen Keskustapuolueen poliitikko. Rahaa vain siirrellään edes takaisin eikä sitä tosiasiassa aseteta markkinoiden tavoiteltavaksi millään tavoin. Meillä on käsissämme myös köyhtyvä keskiluokka, jonka veroja korotetaan julkistalouden vajeiden paikkaamiseksi. Nyt ollaan Euroopassa rakentamassa mekanismia, joilla valtiot ottavat taseisiinsa kriisimaiden lainoja joko suoraan tai jonkun mikkihiirimekanismin kautta.

Kun tähän saakka on lähinnä pyöritelty virtuaalista rahaa, rakennetaan näin ainakin rajapinta, jota kautta joku saattaa saada kosketuksen todellisiin rahoihin. Tätä kutsutaan tukipaketiksi, mutta suomeksi kysymys on huijauksesta. Minä en tiedä, kuka tästä puhalluksesta hyötyy mutta varmasti aika moni.

Kun Euroopan talous on pysynyt kohta kolme vuotta pystyssä imaginäärisillä pelastuspaketeilla, voitaisiinko talousongelman tämä puoli ratkaista imaginäärisellä rahalla? Kun kerran rahaa näennäisesti kuluu paljon mutta kukaan ei koskaan näe sitä, miksi tätä rahaa pitää ylipäätään siirrellä? Erityisen omituista on tehdä nyt kytkös maksukykyisten maiden reaalitalouksiin, sillä kaikki on toiminut aivan yhtä hyvin ilmankin. Jos ongelma on imaginäärisissä veloissa, imaginäärisissä saatavissa ja imaginäärisissä taseluvuissa, on ainakin vakavasti mietittävä, paljonko on tosiasiallinen oikean rahan tarve näiden asioiden korjaamisessa ja paljonko voidaan ratkaista kuvitteellisella rahalla purkamalla EKP ja liikepankki -tyyppisiä rakennelmia, joissa kumpikin on velkaa toisilleen yhtä paljon.

Tähän saakka kirjoitus varmasti miellyttää ainakin jossain määrin poliittista vasemmistoa, mutta ei ole syytä huolestua.

Mikään virtuaalirahamaailmassa tehtävä tempaus ei nimittäin muuta sitä, että valtioiden on pystyttävä elämään suu säkkiä myöten. Valtioiden mahdollisuus törsätä perustui siihen, että niihin luotettiin. Nyt on luotto mennyt ja sen palaaminen kestää useamman hallituksen istumiskauden. Valtiot voivat kyllä lainata tämän kriisin joskus ratkettuakin, mutta ne joutuvat maksamaan huomattavasti kovempaa hintaa lainarahasta kuin tähän saakka. Voi olla hyvinkin järkevää jättää lainaaminen vähemmälle ja lainata vain investointityyppisesti suuriin hankkeisiin ja leipoa lainan kustannukset investoinnin bisnescaseen. Syömävelan ottaminen on melko suora oikotie konkurssiin ja veikkaan, että syömävelkaa ei yksinkertaisesti anneta kovin hevillä. Valtio, joka ei kykene pärjäämään omillaan, menettää luottokelpoisuutensa nopeammin kuin Jutta Urpilainen ehtii kiittää kaikkia äänestäjiä.

Olen saarnannut viisitoista vuotta siitä, että julkisen sektorin kulutus pitäisi perata ja miettiä, mikä siitä on tarpeellista ja mikä ei. Vasemmisto hellii ajatusta pulskasta julkisesta sektorista ajatellen, että kaikki, mitä julkinen sektori tekee, on hyödyllistä. Kun ehdotetaan julkisen sektorin leikkauksia, vasemmisto huutaa palosireenin lailla, että näin ei saa tehdä. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että samainen vasemmisto huutaa palosireenin lailla aina kun julkisuuteen tulee yrityksille maksettuja tukiaisia. Hekin siis tosiasiassa näkevät tarpeen järkiperäistää julkisen sektorin toimintaa, mutta ideologia ei taivu tämän näkemiseen. Temppu tehdään vaatimalla, että jokainen julkiselta sektorilta leikattu euro pitää lisätä peruspalveluihin ja pienituloisille suunnattuihin tukiin.

Tämä onkin vasemmiston onnenpyörä. Julkisia menoja voi kyllä siirtää kohteesta toiseen muttei absoluuttisesti pienentää. Voi olla populististisesti vastaan jokaista yksittäistä menoerää ilman, että uudistaa mitään rakenteellisesti.

Tarvinnemme molempia keinoja. Julkisia menoja on pakko pienentää, jotta julkisen sektorin aiheuttama kuorma ei tapa tuottavaa yritystoimintaa ja siirrä sitä halvempiin maihin. Toisaalta pitää myös katsoa, että julkisen sektorin käyttämä raha käytetään järkevästi siten, että nämä rahat mielellään tuottavat itsensä joskus takaisin. Rahan kippaaminen sellaisille, jotka sitä eivät tarvitse, on usein melko hyödytön tapa kuten myös rahan käyttäminen tsaarinaikaisten työmenetelmien pönkittämiseen ja monoliittisiin ja ikinä valmistumattomiin IT-hankkeisiin.

Eurooppa tarvitsee uuden suunnan sekä imaginääritaloudessa että julkistaloudessa. Imaginääristen talouden ongelmat pitää korjata mahdollisimman pitkälle imaginäärisellä rahalla vaikka jotkut jäävätkin nuolemaan näppejään. Julkistalouden ongelmat puolestaan pitää korjata kiireesti, jotta pääsemme joskus eteenpäin nykyisestä keskiluokkaa kurjistavasta suosta. Niin kauan kuin keskiluokka ei uskalla kuluttaa ja sen mahdollisuuksia kuluttaa rajoitetaan veroja korottamalla, ei ole mitään toivoa, että länsimaiden talous lähtisi käyntiin. Mitä köyhempiä ihmiset ovat, sitä varmemmin he ostavat Kiinassa halvalla tehtyä tavaraa siirtäen lisää työpaikkoja Kiinaan ja kierre sen kun jatkuu.

Kaikenlainen höpötys elvyttämisestä kannattaisi sen sijaan lopettaa tykkänään. Ei Euroopan talous mihinkään elvy siirtämällä keskuspankista rahaa liikepankkiin ja liikepankista keskuspankkiin. Yritykset tarvitsevat lainakanavansa ja jos sellaisia ei ole tarjolla, ne pitää rakentaa. Yritykset eivät kuitenkaan investoi minkään hintaisella lainarahalla, jos tuotteille ei odoteta olevan markkinoita. Tuotekehityskään ei paljon kiinnosta jos nähdään, että keskiluokka vain ostaa halpaa kiinalaista kuitenkin kun rahaa ei ole mihinkään muuhun.

Keskiluokan loppujenkin rahojen kuppaaminen imaginääristen rahavirtojen eetteripyörteisiin puolestaan ei vaikuta millään tavoin järkevältä.

Saatan olla väärässäkin, enhän minä mikään talousmies ole vaan insinööri, joka pääsi logiikan perusteista läpi noin kymmenennellä yrityksellä ja silloinkin vain säälistä kun valmistuminen oli siitä kiinni.

blog comments powered by Disqus