SDP:n ja ammattiliittojen pesäero
26/01/12 11:31
Kirjoitan vielä hetken presidentinvaaliteemaa sivuten SDP:n ja Lipposen mahalaskusta, sen syistä ja seurauksista.
Lipponen tietysti hävisi vaalit siksi, että oli Lipponen. Täysin väärän ajan mies tähän aikaan vaikka varmasti olisi sinänsä ollut aivan kykenevä presidentin tehtäviin ja mielestäni meriiteiltään ansioitunein ehdokkaista. Väyrystä kutsutaan ansioituneimmaksi lähinnä ministeripäivien takia, mutta kun Väyrysen ministeripäivistä valtaosa on 35 vuoden takaa, jolloin sekä maailma että Suomi olivat hyvin erilaisia paikkoja kuin vuonna 2012, voidaan nämä kaksi herraa ainakin asettaa tasavahaan asemaan.
Lipposen huonosti pärjäämisen seurauksena puoluesihteeri Jungner ilmoitti eroavansa. Tämä on oman spekulointinsa arvoinen veto, sillä Jungner on SDP:n nuorisosiiven (alle 60 vuotta) lupaavimpien kykyjen joukossa ja aikoihin sekä paras että ainoa politiikan ulkopuolelta SDP:hen kaapattu jollain
tavalla tunnettu nimi. Jungnerin asema ei olisi varmasti ollut uhattuna, sillä jokainen SDP:ssä ymmärtää, ettei Lipposen huono menestys vaaleissa johtunut puoluesihteeristä. Ei hän olisi voinut tehdä asialle mitään eikä olisi voinut kukaan muukaan.
SDP:n ongelma oli se, ettei siellä ollut ketään ehdokaskandidaattiakaan, joka olisi voinut nousta haastamaan suosikkeja. Ei tämä ole suoranaisesti kenenkään vika vaan kokonaisuutena SDP:n ongelma. Nuoria kykyjä ei ole ollut kasvamassa aikoihin, joten puolueella ei ollut presidenttiehdokasta miettiessään useita kandidaatteja, joiden soveltuvuutta vaalien aikaan ja henkiseen ilmapiiriin olisi voitu puntaroida ja valita useista hyvistä parhaiten tilanteeseen sopiva. Tarjolla oli Lasse Lehtinen, joka on yleisölle melko tuntematon nimi politiikassa, sekä Lipponen. Urpilainen periaatteessa myös, mutta kolmikko oli tässä.
Kun Jungner nyt ottaa Lipposen tappion omaan piikkiinsä ainakin osittain, vaikka kukaan ei sitä oleta, minulle ei voi mitenkään olla tulematta mieleen, että rotta on jättämässä uppoavan laivan. Luopumalla SDP:n luottamustehtävistä tehdään ainakin mahdolliseksi joko luopuminen politiikasta kokonaan tai todennäköisemmin loikkaaminen johonkin toiseen puolueeseen ennen ensi eduskuntavaaleja.
SDP on ollut murheen alhossa jo pitkään. Arhinmäen Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat vetäneet vasemmalle vinksallaan olevaa nuorisoa ja SDP ei ole tehnyt oikeastaan mitään tilanteen korjaamiseksi. Puolueesta puuttuu linjakas johto ja vetovoimainen etulinja. Sinne ei ole mitään tunkua, sillä puolue on perinteisesti ollut niin tukevasti jonkunlaista mennyttä maailmaa edustavien ammattiliittojen talutusnuorassa. Menneen maailman valmiiksi rakentanut puolue, jossa on hiirenharmaita byrokraatteja, joiden naruista vetelee menneessä maailmassa operoiva ay-liike ei mitenkään voi olla erityisen valovoimainen puolue nuorelle aikuiselle, joka päättää tehdä uran politiikassa. Liikaa isällistä paapomista ja liian vähän todellista valtaa ja vastuuta.
Ennen kuin kukaan älähtää, ay-toiminta ei sinänsä ole menneen maailman juttu, mutta sen nykyinen asema Suomessa on. Keskitetyn ja keskusjohtoisen työmarkkinamekanismin auringonlaskua on eletty jo pitkään, joten uudistua pitää myös ammattiliitoissa. Emme kuitenkaan mene tähän sen syvemmin tässä kirjoituksessa.
Yksi SDP:lle monista suunnista ainakin viimeiset 20 vuotta hoettu totuus on se, että puolueen pitäisi katkaista SAK-napanuora ja kasvaa viimeinkin aikuiseksi ja ryhtyä tekemään politiikkaa itsenäisesti. Tämä on nähty puolueelle lähinnä riippakivenä ideologisesti ja poliittisesti, vaikkakin rahallisesti kytkös toki on puolueelle tärkeä. SDP:ssä ei ole riittänyt rohkeus tämän pesäeron tekemiseen ja siksi minusta onkin nyt alkanut tuntua, että tuo pesäero tulee, mutta ei SDP:n aloitteesta.
Ei ammattiliitto rahoita puoluetta pelkästään huvikseen kuten ei kukaan muukaan vaan olettaa, että puolueesta on sille jotakin hyötyä. Vaan mikä mahtaa olla SDP:n hyöty liitoille nyt ja nähtävissä olevassa tulevaisuudessa? SDP oli hyvä investointi silloin kun puolue piti käsissään kaikkia
tärkeimpiä päättäjän virkoja presidentistä keskeisiin ministereihin. Näistä on jäljellä enää Urpilaisen positio valtiovarainministerinä, mutta tuokaan tehtävä ei nyt ole sellainen kuin se joskus on ollut, sillä Eurooppa on vaivihkaa mennyt siihen, että talousasioissa tehdään kuten Angela Merkel sanoo. Tästä ei varmasti ole paluuta kovin tuhlailevan julkisen talouden tielle pitkään aikaan vaan säästökuuri jatkuu ja kerää voimaa.
Ammattiliitot olivat varsin vaisuja tuessaan Paavo Lipposelle presidentinvaaleissa. Ne tietävät aivan hyvin, että liittojen riveissä ei ole enää mitään SDP-hegemoniaa. Perussuomalaiset osui hyvin perinteiseen työväestöön ja nuoremmat taas katselevat Vihreiden ja Vasemmistoliiton suuntaan. Eikä kokoomuslaisuuskaan ole edes SAK:n riveissä sellainen mörkö kuin se ennen oli.
Näin ollen luulen, että SAK:n ja SDP:n linkki katkeaa, mutta SAK:n aloitteesta. Sen tehtävä on kuitenkin ajaa jäsentensä ja johtajiensa etua ja näyttää siltä, ettei se enää onnistu SDP:n kautta. Iso keskusjärjestö tarvitsee poliittiset liittolaiset voidakseen vaikuttaa työmarkkinoita koskevaan lainsäädäntöön, joten sen pitää jatkossa kyetä valitsemaan liittolaisensa vallitsevan poliittisen ilmaston mukaan. SDP oli niin tukevasti vallassa vuosikymmenet, että vaikuttaminen sen kautta oli helppoa ja luonnollista.
Ammattiliitotkin ovat jäsenkato-ongelmassa eikä nuorten järjestäytyminen enää ole samaa luokkaa kuin vanhempien. Tämä todennäköisesti johtuu siitä, että ammattiliitot eivät ole kyenneet vastaamaan pätkä- ja silpputyön haasteisiin tai työttömyyteen vaan ne pönkittävät vakituisessa työsuhteessa olevan etuja kaikissa niissä tilanteissa, joissa se on ristiriidassa joko työttömän edun tai pätkätyöläisen edun kanssa. SDP kuuntelee isäntänsä ääntä ja tekee politiikassa samoin, joten emme ihmettele sitäkään, että pätkätyötä tekevä nuoriso löytää vasemmistoon päin kallistuessaan kodin Vihreistä tai Vasemmistoliitosta. SDP:n ja SAK:n yhteenliittymä siis lähinnä näivettää nykytilanteessa molempia osapuoliaan.
Toisaalta Kokoomus ei ole kaikille sellainen ilmestyskirjan riistoporvaripeto kuin millaisena se toisinaan kuvataan. Vakituisessa työsuhteessa oleva keski-ikäinen teollisuustyöntekijä on itse asiassa palkkatasoltaan varsin hyvissä asemissa ja edustaa ylempää keskiluokkaa. Perinteisesti siellä on äänestetty demaria, mutta toisaalta nyt demarit ovat korottamassa juuri näiden ihmisten veroja ja Kokoomus taas taistelee näitä vastaan. Veikkaan, että perinteisten duunarityöpaikkojen
käytäviltä löytyy yhä enemmän piilokokoomuslaisiakin. Akava ja puolet STTK:sta ovat jo varsin kokoomuslaisia, eli sillä on sinänsä vahva kytkös perinteiseen tupojärjestelmään.
SAK-lainen ammattiyhdistys joutuu siis valitsemaan poliittiset kaverinsa uudelleen mikäli se ei halua luovuttaa poliittista vaikutusvaltaa muille keskusjärjestöille. SDP on varsin pystyynkuolleessa tilassa eikä siellä ole edelleenkään kasvamassa uutta, modernia demaria, joka joskus syrjäyttäisi menneen maailman äijät ja ämmät puolueen etulinjasta. Kun kasvatusta ei ole edes aloitettu, on varsin mahdollista, että puolue todella kuolee pystyyn tai se päätyy jonkun muun puolueen kaappaamaksi.
Kun mietitään vaikutuskanavia, tilanne ei ole ammattiliitolle helppo. SDP-kytkös on rasite, sillä se vieraannuttaa muut muttei tarjoa enää todellista vaikutuskanavaa. Vihreät ja Vasemmistoliitto täytyy jotenkin pitää kuulolla, sillä niihin voi kanavoitua koska hyvänsä seuraava “jytky” ja niille voi tulla oikeaakin valtaa. Kokoomusta ei voi mitenkään enää demonisoida eikä väheksyä, sillä se tosiasiassa on palkansaajapuolue. Perussuomalaiset ovat arpalippu, sillä se on varmasti teollisuushalleissa suurin tai toiseksi suurin puolue kannatukseltaan juuri nyt, mutta puolueella ei ole mitään valtaa emmekä tiedä, jäikö jytky tähän vai vakiinnuttaako puolue asemansa suurena puolueena. Kepu tuskin onnistuu kaupunkeja enää valtaamaan, joten sen voi antaa olla.
Näyttäisi siis siltä, että mikä hyvänsä kovin vahva kytkös on ammattiliitolle vain rasite. Sen pitää voida luovia puoluekentässä oman vaikutusvaltansa maksimoimiseksi ja omien jäsentensä pitämiseksi tyytyväisenä sen sijaan, että se pönkittää lähinnä yhtä kerhoa.
Tilanne saattaa tältä osin siis normalisoitua Suomessa. Jos näin käy, siitä ei SDP:lle kunniaa koidu, sillä sillä oli tilaisuutensa kytköksen katkaisemiseen. Jos rahallinen tukija nyt hylkää sen yksipuolisesti, on tien päässä duunarien äänten täydellinen uudelleenjako, joka saattaa sataa persujen laariin lisää mikäli puolue saa rivinsä jotenkin ojennukseen.
Lipponen tietysti hävisi vaalit siksi, että oli Lipponen. Täysin väärän ajan mies tähän aikaan vaikka varmasti olisi sinänsä ollut aivan kykenevä presidentin tehtäviin ja mielestäni meriiteiltään ansioitunein ehdokkaista. Väyrystä kutsutaan ansioituneimmaksi lähinnä ministeripäivien takia, mutta kun Väyrysen ministeripäivistä valtaosa on 35 vuoden takaa, jolloin sekä maailma että Suomi olivat hyvin erilaisia paikkoja kuin vuonna 2012, voidaan nämä kaksi herraa ainakin asettaa tasavahaan asemaan.
Lipposen huonosti pärjäämisen seurauksena puoluesihteeri Jungner ilmoitti eroavansa. Tämä on oman spekulointinsa arvoinen veto, sillä Jungner on SDP:n nuorisosiiven (alle 60 vuotta) lupaavimpien kykyjen joukossa ja aikoihin sekä paras että ainoa politiikan ulkopuolelta SDP:hen kaapattu jollain
SDP:n ongelma oli se, ettei siellä ollut ketään ehdokaskandidaattiakaan, joka olisi voinut nousta haastamaan suosikkeja. Ei tämä ole suoranaisesti kenenkään vika vaan kokonaisuutena SDP:n ongelma. Nuoria kykyjä ei ole ollut kasvamassa aikoihin, joten puolueella ei ollut presidenttiehdokasta miettiessään useita kandidaatteja, joiden soveltuvuutta vaalien aikaan ja henkiseen ilmapiiriin olisi voitu puntaroida ja valita useista hyvistä parhaiten tilanteeseen sopiva. Tarjolla oli Lasse Lehtinen, joka on yleisölle melko tuntematon nimi politiikassa, sekä Lipponen. Urpilainen periaatteessa myös, mutta kolmikko oli tässä.
Kun Jungner nyt ottaa Lipposen tappion omaan piikkiinsä ainakin osittain, vaikka kukaan ei sitä oleta, minulle ei voi mitenkään olla tulematta mieleen, että rotta on jättämässä uppoavan laivan. Luopumalla SDP:n luottamustehtävistä tehdään ainakin mahdolliseksi joko luopuminen politiikasta kokonaan tai todennäköisemmin loikkaaminen johonkin toiseen puolueeseen ennen ensi eduskuntavaaleja.
SDP on ollut murheen alhossa jo pitkään. Arhinmäen Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat vetäneet vasemmalle vinksallaan olevaa nuorisoa ja SDP ei ole tehnyt oikeastaan mitään tilanteen korjaamiseksi. Puolueesta puuttuu linjakas johto ja vetovoimainen etulinja. Sinne ei ole mitään tunkua, sillä puolue on perinteisesti ollut niin tukevasti jonkunlaista mennyttä maailmaa edustavien ammattiliittojen talutusnuorassa. Menneen maailman valmiiksi rakentanut puolue, jossa on hiirenharmaita byrokraatteja, joiden naruista vetelee menneessä maailmassa operoiva ay-liike ei mitenkään voi olla erityisen valovoimainen puolue nuorelle aikuiselle, joka päättää tehdä uran politiikassa. Liikaa isällistä paapomista ja liian vähän todellista valtaa ja vastuuta.
Ennen kuin kukaan älähtää, ay-toiminta ei sinänsä ole menneen maailman juttu, mutta sen nykyinen asema Suomessa on. Keskitetyn ja keskusjohtoisen työmarkkinamekanismin auringonlaskua on eletty jo pitkään, joten uudistua pitää myös ammattiliitoissa. Emme kuitenkaan mene tähän sen syvemmin tässä kirjoituksessa.
Yksi SDP:lle monista suunnista ainakin viimeiset 20 vuotta hoettu totuus on se, että puolueen pitäisi katkaista SAK-napanuora ja kasvaa viimeinkin aikuiseksi ja ryhtyä tekemään politiikkaa itsenäisesti. Tämä on nähty puolueelle lähinnä riippakivenä ideologisesti ja poliittisesti, vaikkakin rahallisesti kytkös toki on puolueelle tärkeä. SDP:ssä ei ole riittänyt rohkeus tämän pesäeron tekemiseen ja siksi minusta onkin nyt alkanut tuntua, että tuo pesäero tulee, mutta ei SDP:n aloitteesta.
Ei ammattiliitto rahoita puoluetta pelkästään huvikseen kuten ei kukaan muukaan vaan olettaa, että puolueesta on sille jotakin hyötyä. Vaan mikä mahtaa olla SDP:n hyöty liitoille nyt ja nähtävissä olevassa tulevaisuudessa? SDP oli hyvä investointi silloin kun puolue piti käsissään kaikkia
Ammattiliitot olivat varsin vaisuja tuessaan Paavo Lipposelle presidentinvaaleissa. Ne tietävät aivan hyvin, että liittojen riveissä ei ole enää mitään SDP-hegemoniaa. Perussuomalaiset osui hyvin perinteiseen työväestöön ja nuoremmat taas katselevat Vihreiden ja Vasemmistoliiton suuntaan. Eikä kokoomuslaisuuskaan ole edes SAK:n riveissä sellainen mörkö kuin se ennen oli.
Näin ollen luulen, että SAK:n ja SDP:n linkki katkeaa, mutta SAK:n aloitteesta. Sen tehtävä on kuitenkin ajaa jäsentensä ja johtajiensa etua ja näyttää siltä, ettei se enää onnistu SDP:n kautta. Iso keskusjärjestö tarvitsee poliittiset liittolaiset voidakseen vaikuttaa työmarkkinoita koskevaan lainsäädäntöön, joten sen pitää jatkossa kyetä valitsemaan liittolaisensa vallitsevan poliittisen ilmaston mukaan. SDP oli niin tukevasti vallassa vuosikymmenet, että vaikuttaminen sen kautta oli helppoa ja luonnollista.
Ammattiliitotkin ovat jäsenkato-ongelmassa eikä nuorten järjestäytyminen enää ole samaa luokkaa kuin vanhempien. Tämä todennäköisesti johtuu siitä, että ammattiliitot eivät ole kyenneet vastaamaan pätkä- ja silpputyön haasteisiin tai työttömyyteen vaan ne pönkittävät vakituisessa työsuhteessa olevan etuja kaikissa niissä tilanteissa, joissa se on ristiriidassa joko työttömän edun tai pätkätyöläisen edun kanssa. SDP kuuntelee isäntänsä ääntä ja tekee politiikassa samoin, joten emme ihmettele sitäkään, että pätkätyötä tekevä nuoriso löytää vasemmistoon päin kallistuessaan kodin Vihreistä tai Vasemmistoliitosta. SDP:n ja SAK:n yhteenliittymä siis lähinnä näivettää nykytilanteessa molempia osapuoliaan.
Toisaalta Kokoomus ei ole kaikille sellainen ilmestyskirjan riistoporvaripeto kuin millaisena se toisinaan kuvataan. Vakituisessa työsuhteessa oleva keski-ikäinen teollisuustyöntekijä on itse asiassa palkkatasoltaan varsin hyvissä asemissa ja edustaa ylempää keskiluokkaa. Perinteisesti siellä on äänestetty demaria, mutta toisaalta nyt demarit ovat korottamassa juuri näiden ihmisten veroja ja Kokoomus taas taistelee näitä vastaan. Veikkaan, että perinteisten duunarityöpaikkojen
SAK-lainen ammattiyhdistys joutuu siis valitsemaan poliittiset kaverinsa uudelleen mikäli se ei halua luovuttaa poliittista vaikutusvaltaa muille keskusjärjestöille. SDP on varsin pystyynkuolleessa tilassa eikä siellä ole edelleenkään kasvamassa uutta, modernia demaria, joka joskus syrjäyttäisi menneen maailman äijät ja ämmät puolueen etulinjasta. Kun kasvatusta ei ole edes aloitettu, on varsin mahdollista, että puolue todella kuolee pystyyn tai se päätyy jonkun muun puolueen kaappaamaksi.
Kun mietitään vaikutuskanavia, tilanne ei ole ammattiliitolle helppo. SDP-kytkös on rasite, sillä se vieraannuttaa muut muttei tarjoa enää todellista vaikutuskanavaa. Vihreät ja Vasemmistoliitto täytyy jotenkin pitää kuulolla, sillä niihin voi kanavoitua koska hyvänsä seuraava “jytky” ja niille voi tulla oikeaakin valtaa. Kokoomusta ei voi mitenkään enää demonisoida eikä väheksyä, sillä se tosiasiassa on palkansaajapuolue. Perussuomalaiset ovat arpalippu, sillä se on varmasti teollisuushalleissa suurin tai toiseksi suurin puolue kannatukseltaan juuri nyt, mutta puolueella ei ole mitään valtaa emmekä tiedä, jäikö jytky tähän vai vakiinnuttaako puolue asemansa suurena puolueena. Kepu tuskin onnistuu kaupunkeja enää valtaamaan, joten sen voi antaa olla.
Näyttäisi siis siltä, että mikä hyvänsä kovin vahva kytkös on ammattiliitolle vain rasite. Sen pitää voida luovia puoluekentässä oman vaikutusvaltansa maksimoimiseksi ja omien jäsentensä pitämiseksi tyytyväisenä sen sijaan, että se pönkittää lähinnä yhtä kerhoa.
Tilanne saattaa tältä osin siis normalisoitua Suomessa. Jos näin käy, siitä ei SDP:lle kunniaa koidu, sillä sillä oli tilaisuutensa kytköksen katkaisemiseen. Jos rahallinen tukija nyt hylkää sen yksipuolisesti, on tien päässä duunarien äänten täydellinen uudelleenjako, joka saattaa sataa persujen laariin lisää mikäli puolue saa rivinsä jotenkin ojennukseen.
blog comments powered by Disqus