Sisäministeriön “paras demari voittakoon” -nimitysskaban tiimoilta olemme keskustelleet muunmuassa siitä, mitä johtajalta tuollaisessa isossa puulaakissa oikein edellytetään.

Nykyisen johtajan ihmissuhdetaitoja kritisoitiin henkilöarvioinnissa ja samasta kielii muunmuassa se, miten hän hoiti tontillaan olleen hätäkeskuslaitoksen sisäisen sirkuksen, joka päätyi lopulta lehtien sivuille. Poliisistakin on kuulunut vähän väliä kaikenlaista hämärää, mutta en ole varma, kuuluuko poliisi tämän johtajan tontille vai jonkun muun.

Mitä ylemmäs herrahississä mennään, sitä keskeisempi asia ovat johtajan ihmissuhdetaidot ja kyky ratkaista ihmissuhteista ja henkilökemioista johtuvia kiistoja siten, että kaikki ovat tyytyväisiä ja ketään ei tarvitse nolata ja nöyryyttää.

Nykyisestä suursmurffista lausuttiin henkilöarvioinnissa näin: “ Viljasen osalta esille tulivat vaikeiden asioiden esille ottamiseen liittyvän rohkeuden ohella vahvat vaikuttamisen ja johtamisen tarpeet, joista viimeksi mainitut voivat joissakin tapauksissa muodostua yhteistyön ja vuorovaikutuksen haasteiksi”.

Mitenhän tätä nyt pitäisi tulkita? Hätäkeskuslaitoksen sisäisen paskan alettua pulahtaa pinnalle ja tyytymättömyyden pääjohtajaan kasvettua yksikön sisällä, Viljanen ei tehnyt mitään. En toki tunne asian taustoja enkä henkilöitä, mutta lehteen pääsi Viljasen lausunto siitä, että hätäkeskuslaitoksen pääjohtaja ei ole tehnyt virkavirheitä, joten siis kaikki on kunnossa. Tämä on minusta pakenemista juridiikan suojiin kun ongelma selkeästi oli juuri henkilösuhteissa laitoksen esimiehen ja alaisten välillä. Ja vastaisi aika hyvin arviota siitä, että Viljanen ei ole halunnut ottaa vaikeassa asiassa aloitetta käsiinsä vaan kiertelee juridiikan suojissa niin ei tarvitse puhua ikävistä asioista.

Olen nähnyt vuosien varrella hyviä ja huonoja johtajia. Huonot johtajat ovat noita, joilla on “vahva vaikuttamisen ja johtamisen tarve”, eli siis he haluavat mikronysvätä kaikkea alemman tason tekemää ja tunkea kätensä jäljen aivan kaikkeen. Ongelma tässä on se, että ensinnäkin tällainen esimies muuttuu pullonkaulaksi, koska hänen kymmenen alaistaan tekevät juttuja omalla vauhdillaan. Kun johtaja haluaa olla mukana kaikessa, häneltä loppuu aika kesken ja urakat alkavat kusta.

Toinen ongelma tässä on se, että kun johtaja tunkee sorkkansa joka soppaan, hän myös helposti tulee keränneeksi kunnian kaikesta alaisten työstä sen sijaan, että se valuisi sinne, mihin se kuuluu. Ja usein jos tuloksena on epäonnistuminen, silloin maagisesti vastuunkantajaa ei tahdo löytyä mistään.

Hyvät johtajat osaavat olla syrjässä jos kaikki toimii, ja kertoa vain kaikille, että jatkakaa samaan malliin. He osaavat valita ympärilleen ihmisiä, joihin he voivat luottaa, jolloin ei ole mitään tarvetta kytätä ja kontrolloida kaikkea tehtävää vaan voi keskittyä vain sellaisiin asioihin, jotka eivät alemmalla tasolla ota selvitäkseen. Lisäksi hyvä johtaja ymmärtää jotakin ihmissuhteista ja myös välittää niistä. Henkilökemiat eivät kaikilla kohtaa ja silloin tulee yleensä huonoa jälkeä. Se ei useinkaan ole kenenkään riitelijän vika, mutta johtajan pitää setviä nämä asiat ja keksiä sellaisia ratkaisuja, joissa ongelmat poistuvat ja ketään ei leimata syylliseksi. Jos johtaja luimii piilossa vaikka selvästi jossain mättää joku ja pahasti, hän ei ole tehtäviensä tasalla.

Tämä ylläoleva ei liity mitenkään sisäministeriöön, koska en tiedä siitä organisaationa mitään. Tämä vain herätti miettimään, millaisia johtajia oikeastaan väki arvostaa ja millaiset lähinnä ärsyttävät. Vastuuta pakoileva mikromanageri harvemmin saa alaisten kunnioitusta ja arvostusta missään. Sen sijaan se ei haittaa mitään, ettei tiedä aivan kaikkea kaikesta. Itse asiassa omien, alansa asiantuntijoina pidettyjen alaisten kuuntelu tuottaa johtajalle yleisesti hyvää karmaa, ja kun asiat jutellaan omien asiantuntijoiden kanssa selviksi, firman ei tarvitse palkata tuhotonta määrää konsultteja tekemään kalliilla ja huonosti niitä hommia, joissa oma väki on pätevää ja jotka kuuluvat heidän ydinosaamiseensa.

Sen sijaan joukkojen edessä seisova henkilö, joka antaa alaisille tilan hengittää, auttaa vaikeissa ja ikävissä asioissa, antaa alaisten kerätä mainetta ja kunniaa hyvin suoritetuista töistä, on selvillä alaistensa fiiliksistä, ei ota kaikkea liian vakavasti ja joka tarvittaessa kykenee auttamaan melkein missä hyvänsä, tuntuu saavan aikaan hyviä tuloksia. Sivutuotteena seuraa väen yleistä viihtymistä, väen vähäistä vaihtumista, lupsakka työympäristö ja työntekijöiden ällistyttävää venymistä silloin kun sitä tarvitaan.