Martti Koskenniemi kritisoi Uudessasuomessa päättäjiä siitä, etteivät he ole “käskyttäneet poliisia” ryntäämällä rivakkaan ja valmistelemattomaan lainmuutokseen siksi, että kaksi käännytyspäätöksen saanutta ulkomaalaista on onnistunut järjestämään näyttävän mediakampanjan.

Professori pitää absurdina ajatusta tuhansista isoäideistä, mikä on ollut pääperuste niillä, jotka vastustavat lainmuutosta isoäitejä suosivampaan suuntaan. Tuhansista isoäideistä puhuvia syytetään todisteiden puutteesta, mutta aivan samasta asiasta voisin syyttää Koskenniemeä, joka kuittaa kritiikin “absurdia” -lausumalla.

Hallitus on toiminut asianmukaisesti ottaessaan nykyistä laintulkintaa kohtaan esitetyn kritiikin vakavasti ja käynnistettyään prosessin, jossa asiaa selvitetään ja tehdään mahdollisesti ehdotus lainmuutoksesta. Asia nimittäin ei ole erityisen helppo.

Suomella on huoltosuhdeongelma ennestään. Erityisen suuri ongelma iittyy vanhusten palveluihin, sillä vanhusten määrä kasvaa ikäpyramidin takia. Jos rupeamme maahantuomaan vanhuksia, siitä aiheutuu väkisinkin kustannuksia. Oikeastaan siitä aiheutuu paljon enemmänkin kustannuksia, sillä nämä vanhukset eivät osaa pääosin kommunikoida kuin äidinkielellään, joten tarvitsemme runsaasti tulkkauspalveluja ja kaikenkielisiä vanhustenhoitajia.

Toisaalta vastassa on inhimillinen argumentti. Ei ole kivaa, jos isovanhempien pitää asua jossakin kaukana.

Kolmas argumentti on se, että näiden vanhusten hoidon luvataan olevan perheen vastuulla. Voi olla totta, mutta jos laitoshoitoa tai kallista erikoissairaanhoitoa kuitenkin tarvitaan, ei sitä perheeltä laskuteta eikä voidakaan laskuttaa, sillä ei perheellä ole tähän rahaa.

Neljäs näkökulma nimenomaan näiden isovanhempien tulevaan määrään on se, että Suomessa maahanmuutto painottuu turvapaikanhakijoihin ja yhdistettyihin perheisiin muutamalta maailman ongelmaisimmalta alueelta. Jos käytännössä tilanne on se, että ankkurilapsen perässä tulevat ensin vanhemmat omine ja ottolapsineen, sen jälkeen muutakin sukua “sotaorpojen” vanhempien henkiinheräämisen kautta jne, saatamme rakentaa tilanteen, jossa efektiivisesti tyhjennämme jonkun vanhuksen lähipiirin ihmisistä. Hänellä ei ollut mitään elatusongelmaa, ennen kuin kaikki muut saivat luvan muuttaa Suomeen. Tätä argumenttia voi käyttää sekä puolesta että vastaan -hengessä todeten, että on inhimillistä päästää isovanhemmatkin maahan tai väittäen, että tästä syystä Suomeen pyrkivien vanhusten määrä on vähäistä suurempi.

Tämä ei ole asia, jossa pitää tempoilla iltapäivälehdistön kirjoitusten perusteella, vaan asiaa pitää harkita huolellisesti joka näkökulmasta ja välttää nyt tekemästä sellaista pikaratkaisua, jolla olisi ennakkopäätöksen luonne.

Tuttuni Timo ehdotti jostain asiasta, saattoi olla jopa tästä, puhuessamme, että huomattavasti vähemmällä päästäisiin, jos presidentille palautettaisiin erivapaudenmyöntämisoikeus.

Presidentillä voisi olla juridinen oikeus tehdä poikkeus mistä hyvänsä laista perustelematta ratkaisua mitenkään jos ei halua, ja nämä presidentin päätökset olisivat aina yksittäistapauksia eivätkä aiheuttaisi mitään yleistä linjanvetoa. Ne eivät vaikuttaisi viranomaisiin siten, että jos laki sanoo näin ja viranomainen toimii näin mutta presidentti päättää jossain tapauksessa toimia jotenkin muuten, viranomainen jatkaa näin toimimista tämän päätöksen jälkeenkin. Oikeuslaitos ei käyttäisi eikä saisi käyttää näitä presidentin ratkaisuja minään ennakkopäätöksinä tai suunnannäyttäjinä, vaan päätösten perusteet pitäisi hakea laista. Eduskunta voisi 50% enemmistöllä kumota minkä hyvänsä presidentin tekemän erivapauspäätöksen kahden viikon kuluessa päätöksen tekemisestä estäen sen, että presidentin mopo alkaa keulia.

Tämä ratkaisisi monta ongelmaa, muunmuassa tämän. Jos mediamyllytys hellyttää presidentin, hän voi myöntää näille kahdelle luvan jäädä maahan synnyttämättä ennakkotapausta, että kenen hyvänsä vanhemmilla on oikeus muuttaa Suomeen jos väitetään, että nykyisessä asuinmaassa asiat ovat hullusti ja siellä ei ole sukulaisia. Tällöin ei tarvitse kirjoittaa lakiin tarkasti kaikkia asioita, poikkeuspäätöksen tekijällä on aina kasvot eikä asiaa tarvitse tehdä virkamiestyönä, ja lopulta kansa päättää vaaleissa, onko linja ollut hyvä vai huono.

Sellaista lakia, joka ei joskus olisi aasimainen, ei voida kirjoittaa. Jos aasimainen laki voitaisiin yksittäistapauksissa vaivatta sivuuttaa kaikkien kunnia säilyttäen, asiat muuttuisivat paljon helpommiksi.