Posti toi Juha Vainon Legendan laulut -boksin.

Olen asunut 18 vuotta Kotkassa, eli en ole sinänsä voinut välttyä paikkakunnan suuren pojan tuotannolta aikaisemminkaan. Olen aina pitänyt Vainiosta aika pienestä tähän päivään. Osa lauluista on tietysti aikansa tuotteita ja minua 20 vuotta nuorempi ei todennäköisesti tajua esimerkiksi Rajaseudun Rambon kuullessaan, mistä ihmeestä tässä oikein lauletaan kun videosensuurilaki kumottiinkin jo ajat sitten vähin äänin. Osa on taas sangen ajatonta. Joko perusrenkutusta, jossa hymyilyttää lähinnä sanoitus, tai sitten yllättävänkin kantaaottavaa tuotosta, jossa kyykkyyn pääsee milloin kukakin Helsingin herroista uskovaisten ja ruotsalaisten kautta Raimo Ilaskiveen.

Valtaosassa kuitenkin jotenkin revitään huumoria suomalaisesta elämäntavasta ja kulttuurista. Ei sitä erityisemmin arvostellen tai ylistäen, mutta oivaltaen. Vainion tuotannossa on tavallaan jotakin samaa kuin asterixeissa, jossa ammennetaan huumoria ranskalaisuudesta, mutta siten, että myös ranskalaisella lukijalla on hauskaa sitä lukiessaan. Vainion irvailu kesäjuhlille, oopperajuhlille, viinanjuonnille, yltiörehellisyydelle, veroille, säälle, maalaisille, kaupunkilaisille ja milloin millekin on oikeaan osuvaa mutta hyväntuulista, ja boksin mukana tulevan kirjankaan perusteella ei vaikuttaisi siltä, että edes takakireimmät kiukkupussit ovat näistä pahemmin ottaneet nokkiinsa.

Yleensä kun kritisioidaan Suomea ja suomalaisuutta tai edes kerrotaan siitä, se tehdään sellaisella tavalla, että yleisölle jää helposti käsitys, että kaikki asiat ovat kaikkialla muualla paremmin ja että Suomessa on jotain vikaa kun asiat tehdään eri tavalla kuin jossain Paljon Sivistyneemmässä paikassa. Vainio välttää täysin tämän itseruoskintaan ryhtymisen ja tekee suomalaisuudelle naureskelun ylpeästi ilman nöyristelyn häivääkään.

Legendan laulut -boksissa on yllättävän paljon minulle uutta, joka olisi oikeastaan ansainnut olla jollain aikaisemmallakin cd-julkaisulla. Jos pitää Vainiosta, ehdottomasti ostamisen arvoinen. Kaikki tutut plus paljon hyviä tuntemattomia ja pakollinen osuus paskaa, mutta sitä löytyy joka artistin tuotannosta.

Siinä, missä Juha Vainiota kuuntelee mies mielellään vaikkapa kaljaa juodessaan, kannattaa kuitenkin pitää pumppuhaulikko kaapissa ladattuna siltä varalta, että joku yrittää joskus tyrkyttää jotakin “Vesa-Matti Loiri jollottaa Juha Vainiota” -levyjä lahjaksi. Kun Loiri “tulkitsee” ääni väristen jotain renkutusta, tulee lähinnä paha mieli.