SDP ja sen julkisuuskuva
29/04/08 19:36 Filed in: Politiikkaa | Suomi
En ole jaksanut buutata mäkkiä muutamaan päivään, joten tämän asian havainnointi on jäänyt hiukan jälkijunaan.
SDP:n puheenjohtajapeli on tuottanut pari mieleen jäänyttä lausuntoa. Paavo Lipponen haluaisi puolueen johtoon alle 52-vuotiaan ja mielellään naisen. Erkki Tuomioja taas on sitä mieltä, että Vasemmistoliitossa on stalinistien klikki, ja muut kuin stalinistit hakeutuvat "luonnollisesti" SDP:hen jossain kohtaa, sillä Vasemmistoliitto on puolueena tarpeeton.
Kumpikin herroista vaikuttaisi pyörivän saman kysymyksen ympärillä, ja kumpikin vaikuttaa olevan osaltaan ja osittain oikeassa. SDP:n ongelma on se, että se ukkoutuu kovaa vauhtia ja nuoret laistavat sitä. Siinä, missä Kokoomus teki riskillä nuorennusleikkauksen, SDP ei tunnu sellaista tosissaan vielä yrittävän. Kokoomuksen riskinotto kannatti, sillä puolueella ei mennyt viime vaaleissa kauhean huonosti, ja nyt hallituksessa on kasvamassa jo kaksi alle 40-vuotiasta Stubbin noustua ulkoministeriksi. Epäilen, että kummastakin herrasta tullaan vielä kuulemaan seuraavien 20 vuoden aikana. Kenties jopa presidentinvaalitasolla.
Mutta SDP. Lipponen on oikeassa siinä, että puolue kaipaa nuoremman imagon. Naisen valitsemisella puheenjohtajaksi hän olettanee laariin satavan joitakin femuääniä, mutta en usko nykymaailmassa tämän asian enää olevan kovinkaan kummoinen juttu. Naisia puoluejohdossa on jo nähty jokunen ja Lipponen on asiassa kymmenen vuotta jäljessä. Tuomioja on oikeassa siinä, että Vasemmistoliitossa on stallariklikki, sekä siinä mitä hän ei sano ääneen, eli puolueen olemassaolo on kiusallinen vasemmistoäänten hajottaja. Tuomiojan huoli on ymmärrettävä, sillä oikealle kallellaan oleva nuoriso tuntuu päätyvän Kokoomukseen, vasemmalle kallellaan oleva nuoriso Vihreisiin ja Vasemmistoliittoon, ja kepulismin äidinmaidossaan perineet kallistuvat kepulismin puoleen.
Tuomiojan ja SDP:n vinkkelistä Kokoomuksen ja Kepun kannttajiksi päätyvät ovat jokseenkin tylsä ryhmä, sillä äänestäjien houkutteleminen näistä nuorista SDP:hen juuri nyt on lähes toivoton urakka. Vihreisiin ja Vasemmistoliittoon päätyvien kalastelussa on teoriassa enemmän toivoa, mutta sekään ei ole kaksinen, sillä puolue on tunnustanut ongelmansa väärin. Kun ongelma tunnistetaan väärin, korjaavat toimenpiteet osuvat oikeaan korkeintaan sattumalta, niin tässä asiassa kuin kaikissa muissakin. Ymmärrän, että ongelman kimpussa painiskelevalle Tuomiojalle Vasemmistoliitto on erityisen kiusallinen poppoo, sillä huolimatta menneeseen maailmaan juuttuneista stalinisteista jopa tuo puolue on nuorten vinkkelistä valovoimaisempi kuin SDP.
SDP:n ongelma ei kuitenkaan ole puheenjohtajan sukupuoli eikä edes ikä. Kokoomus pärjää hyvin miespuolisen puheenjohtajan johdolla, eikä Vihreilläkään nuorempien joukossa huonosti mene, vaikka 65-vuotias Tarja Cronberg lienee tämänhetkisten puoluejohtajien seniori. Puolueen ongelma ei ole edes se, että Vasemmistoliitto halpa-arvoisesti anastaa SDP:lle "oikeudenmukaisesti" kuuluvia ääniä.
Ongelma on se, että SDP on juuttunut väärään yhteisöllisyyden käsitteeseen SAK-kytköstensä kautta. 2000-luvun alkua on leimannut eräänlainen individualismin ja pienyhteisöjen nousu. Oikeastaan se alkoi jo 80-luvun alussa ja jatkuu edelleen. Perinteinen työväenliikevetoinen solidaarisuus ei vetoa enää nuorempiin ihmisiin, jotka ovat solidaarisia omille pienemmille yhteisöilleen, tutuilleen, ystävilleen jne. mutta eivät koe mitään suunnatonta yhteenkuuluvuutta 1900-luvun korporaatiovaltarakenteiden kanssa. Jo työelämän kysymyksissäkin pätkätöihin, epävarmuuteen ja toisaalta kansainväliseen bisnekseen tottuneet ihmiset näkevät itselleen tarpeellisen edunvalvonnan jossain muualla kuin savupiipputeollisuuden duunarien tarpeisiin perustetuissa ammattiliitoissa ja niitä säestävässä puolueessa. Siinä, missä vasemmalle kallellaan olevista puolueista SDP tuntuu edelleen pönkittävän syvää keskusjohtoisuutta sekä omassa toiminnassaan että suhteessa siihen, miten heidän mielestään yhteiskuntaa tulisi johtaa, Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat valinneet aika toisenlaisen tien.
Näissä puolueissa on ulkoa toimintaa katsovan vinkkelistä huomattavan erilaisia kuppikuntia, joita yhdistää joku punainen lanka jos on yhdistääkseen. Nykyiseen yhteisöllisyyden ja individualismin välimuotoon tällainen tuntuu sopivan paljon paremmin ja olevan paljon houkuttelevampaa kuin monoliittisen valtionhoitajapuolueen pikku työmuurahaisena raataminen.
SDP:n puheenjohtajapeli on tuottanut pari mieleen jäänyttä lausuntoa. Paavo Lipponen haluaisi puolueen johtoon alle 52-vuotiaan ja mielellään naisen. Erkki Tuomioja taas on sitä mieltä, että Vasemmistoliitossa on stalinistien klikki, ja muut kuin stalinistit hakeutuvat "luonnollisesti" SDP:hen jossain kohtaa, sillä Vasemmistoliitto on puolueena tarpeeton.
Kumpikin herroista vaikuttaisi pyörivän saman kysymyksen ympärillä, ja kumpikin vaikuttaa olevan osaltaan ja osittain oikeassa. SDP:n ongelma on se, että se ukkoutuu kovaa vauhtia ja nuoret laistavat sitä. Siinä, missä Kokoomus teki riskillä nuorennusleikkauksen, SDP ei tunnu sellaista tosissaan vielä yrittävän. Kokoomuksen riskinotto kannatti, sillä puolueella ei mennyt viime vaaleissa kauhean huonosti, ja nyt hallituksessa on kasvamassa jo kaksi alle 40-vuotiasta Stubbin noustua ulkoministeriksi. Epäilen, että kummastakin herrasta tullaan vielä kuulemaan seuraavien 20 vuoden aikana. Kenties jopa presidentinvaalitasolla.
Mutta SDP. Lipponen on oikeassa siinä, että puolue kaipaa nuoremman imagon. Naisen valitsemisella puheenjohtajaksi hän olettanee laariin satavan joitakin femuääniä, mutta en usko nykymaailmassa tämän asian enää olevan kovinkaan kummoinen juttu. Naisia puoluejohdossa on jo nähty jokunen ja Lipponen on asiassa kymmenen vuotta jäljessä. Tuomioja on oikeassa siinä, että Vasemmistoliitossa on stallariklikki, sekä siinä mitä hän ei sano ääneen, eli puolueen olemassaolo on kiusallinen vasemmistoäänten hajottaja. Tuomiojan huoli on ymmärrettävä, sillä oikealle kallellaan oleva nuoriso tuntuu päätyvän Kokoomukseen, vasemmalle kallellaan oleva nuoriso Vihreisiin ja Vasemmistoliittoon, ja kepulismin äidinmaidossaan perineet kallistuvat kepulismin puoleen.
Tuomiojan ja SDP:n vinkkelistä Kokoomuksen ja Kepun kannttajiksi päätyvät ovat jokseenkin tylsä ryhmä, sillä äänestäjien houkutteleminen näistä nuorista SDP:hen juuri nyt on lähes toivoton urakka. Vihreisiin ja Vasemmistoliittoon päätyvien kalastelussa on teoriassa enemmän toivoa, mutta sekään ei ole kaksinen, sillä puolue on tunnustanut ongelmansa väärin. Kun ongelma tunnistetaan väärin, korjaavat toimenpiteet osuvat oikeaan korkeintaan sattumalta, niin tässä asiassa kuin kaikissa muissakin. Ymmärrän, että ongelman kimpussa painiskelevalle Tuomiojalle Vasemmistoliitto on erityisen kiusallinen poppoo, sillä huolimatta menneeseen maailmaan juuttuneista stalinisteista jopa tuo puolue on nuorten vinkkelistä valovoimaisempi kuin SDP.
SDP:n ongelma ei kuitenkaan ole puheenjohtajan sukupuoli eikä edes ikä. Kokoomus pärjää hyvin miespuolisen puheenjohtajan johdolla, eikä Vihreilläkään nuorempien joukossa huonosti mene, vaikka 65-vuotias Tarja Cronberg lienee tämänhetkisten puoluejohtajien seniori. Puolueen ongelma ei ole edes se, että Vasemmistoliitto halpa-arvoisesti anastaa SDP:lle "oikeudenmukaisesti" kuuluvia ääniä.
Ongelma on se, että SDP on juuttunut väärään yhteisöllisyyden käsitteeseen SAK-kytköstensä kautta. 2000-luvun alkua on leimannut eräänlainen individualismin ja pienyhteisöjen nousu. Oikeastaan se alkoi jo 80-luvun alussa ja jatkuu edelleen. Perinteinen työväenliikevetoinen solidaarisuus ei vetoa enää nuorempiin ihmisiin, jotka ovat solidaarisia omille pienemmille yhteisöilleen, tutuilleen, ystävilleen jne. mutta eivät koe mitään suunnatonta yhteenkuuluvuutta 1900-luvun korporaatiovaltarakenteiden kanssa. Jo työelämän kysymyksissäkin pätkätöihin, epävarmuuteen ja toisaalta kansainväliseen bisnekseen tottuneet ihmiset näkevät itselleen tarpeellisen edunvalvonnan jossain muualla kuin savupiipputeollisuuden duunarien tarpeisiin perustetuissa ammattiliitoissa ja niitä säestävässä puolueessa. Siinä, missä vasemmalle kallellaan olevista puolueista SDP tuntuu edelleen pönkittävän syvää keskusjohtoisuutta sekä omassa toiminnassaan että suhteessa siihen, miten heidän mielestään yhteiskuntaa tulisi johtaa, Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat valinneet aika toisenlaisen tien.
Näissä puolueissa on ulkoa toimintaa katsovan vinkkelistä huomattavan erilaisia kuppikuntia, joita yhdistää joku punainen lanka jos on yhdistääkseen. Nykyiseen yhteisöllisyyden ja individualismin välimuotoon tällainen tuntuu sopivan paljon paremmin ja olevan paljon houkuttelevampaa kuin monoliittisen valtionhoitajapuolueen pikku työmuurahaisena raataminen.