Mietin tässä lumipäivän luppoaikaan erilaisia tapoja hallita maita tai alueita, ja mietin niiden hyvyyttä ja huonoutta. Epäilemättä kyse on puhtaasti omasta näkemyksestäni, mutta tässä niistä jokunen sana.

Eräitä hyviä tapoja luonnehtii se, että vallankahvan voi vaihtaa tai siihen voi jotenkin vaikuttaa. Erilaiset parlamentaariset järjestelmät riippumatta siitä, onko pomon nimi presidentti, kuningas vai kapteeniregentti, ovat tältä osin yhtä hyviä. Parlamentarismeissa ei oleteta kenenkään olevan täydellinen, mutta oletetaan järjestelmän kykenevän pistämään luuserit ennemmin tai myöhemmin luiskaan. Kun lisäksi parlamentaarinen järjestelmä on lähinnä päätöksentekoa jarruttava rakennelma, kukaan ei pysty sössimään asioita vaikka vallankahvassa olisikin kepuli tai muu lahjaton.

Valistuneet diktatuurit ovat hyviä, koska ne on määritelty hyviksi. Diktatuuri on valistunut jos se tuottaa hyviä tuloksia, ja jos huonoja, sitä nimitetään vain diktatuuriksi. Singapore on esimerkki hyvin toimivasta valistuneesta diktatuurista, mutta näissä on ongelmana aina vallanvaihto, sillä jotenkin pitäisi huolehtia siitä, että vallankahvaan nousee hyvä ja taitava henkilö eikä luuseria. Järjestelmä on kuitenkin liikaa yhden kortin varassa, että voisin pitää sitä mitenkään erityisen tavoittelemisen arvoisena. Se saattaa sopia johonkin paikkaan ja aikaan hyvin, mutta on vaikea nähdä tällaisen yhteiskunnan kestävän jokseenkin ennallaan ajan testiä, kuten vaikkapa brittiläinen parlamentarismi on kestänyt.

Yksinvaltainen perintökuninkuus ei ole niin pöllö systeemi kuin miltä se kuulostaa, vaikka se ei oikeastaan ole enää tätä päivää muualla kuin muutamassa pienessä maassa. Swazimaa ja jotain saaria tulee mieleen. Tämä on oikeastaan turhan päiten halveksittu tapa, sillä jos asiat toimivat oikein, tämä on sangen lähellä valistunutta diktatuuria. Nimittäin kuningashuoneissa on perinteisesti ollut hovi hoviherroineen, ja tämä joukko on usein tiennyt, mitä pitää tehdä jos vallankahvaan on nousemassa surkimus. Ratsastus- ja metsästysonnettomuuksissa kuolleita prinssejä löytyy historian sivuilta yllättävän paljon. Joskus toimeen on tartuttu vasta jälkikäteen, ja emme voine pitää esimerkiksi Baijerin Ludvig II:n ennenaikaista poismenoa minkäänlaisena sattumana.

Astetta heikompi laadullisesti on feodalismi, jossa käytännössä esiintyy jonkun verran säätykiertoa. Lääninherran valta ei ole rajaton, mutta kuitenkin liiallinen, ja kun lääninherroja ja vasalleja mahtuu maahan kuin maahan pilvin pimein, joukossa on väkisinkin sutta ja sekundaa. Mutta koska säätykierto on olemassa ja ansioitunut henkilö voi saada arvonimen ja läänityksen, kerho ei ole täysin suljettu. Ja kun kerho ei ole suljettu, se pysyy lähempänä rahvasta kuin suljetun kerhon järjestelmä. Feodalismissa on myös virkatie valitukselle jos lähin pomo vaikuttaa olevan täysin perseestä.

Suljetun kerhon aristokratia on järjestelmänä aika viheliäinen. Syntyperä päättää, ketkä hallitsevat ja ketkä eivät, ja kerhoon ei voi liittyä mitenkään. Tällainen joukko erääntyy parissa sukupolvessa kauaksi rahvaan elämästä, mutta kuitenkin käyttää heihin valtaa tietämättä tuon taivaallista, mitä palatsin muurien ulkopuolella edes tapahtuu. Ranskan vanha valta ennen vallankumousta oli tyyppiesimerkki tästä. Kun mitään keinoa liittyä vallankahvaan ei ollut eikä myöskään mitään keinoa vaikuttaa ja valittaa, ainoa keino saada äänensä kuuluviin oli ripustaa aristokratia tammenoksiin, mikä sitten lopulta suuressa vallankumouksessa tapahtuikin.

Oligarkia ei eroa suuresti aristokratiasta, koska kerho täydentää itseään. Kommunistidiktatuurit ovat käytännössä oligarkioita. Vallankahvaa kyllä täydennetään kun jostain aika jättää, mutta oligarkiat tuppaavat täydentämään itseään henkilöillä, joista on mahdollisimman vähän harmia. Eli perseennuolijoilla, jotka ovat opetelleet oligarkian tavat, manööverit ja ajatukset mahdollisimman hyvin ja ovat mahdollisimman epätodennäköisiä minkään uudistajia. Tästä tuloksena on pysähtyneisyys ja jämähtäminen siihen aikaan kun oligarkia pystytettiin.

Sotilasvalta on näitä kaikkia huonompi, muttei suinkaan huonoin tapa maata hallita. Sotilasvallan pieni etu on se, että maassa, jossa kaikki on sekaisin ja siviilihallinto rikkinäinen tai läpimätä, sotilasorganisaatiossa komentoketju toimii, ja maahan saadaan palautettua jonkunnäköinen ja jotenkin toimiva hallinto nopeasti. Viat ovat ilmeisiä. Osassa sotilasvallankaappauksia on tehty juuri tuo keikaus ja pidetty vaalit siirtymäajan jälkeen. Mutta järjestelmä houkuttaa erinäköisiä kenraaleja ja everstejä roikkumaan vallankahvassa hamaan maailman tappiin, ja kun sotilaat ovat hänen komennossaan, vallankumous ei ole kovin helppo. Kun sotilaat perinteisesti pidetään Pomolle uskollisena hyvällä elintasolla ja erivapauksilla, se osuus BKT:stä, mikä käytetään mitään tuottamattoman sotakoneiston ylläpitoon, tuppaa paisumaan kuin pullataikina kunnes edessä on konkurssi.

Pahnanpohjimmaisista toinen eli jumalainen itsevaltius on reliikki. Sellaisia ei ole enää missään. Yksinvallasta tämä eroaa siinä, että kun väki oikeasti uskoo hallitsijan olevan jumala tai jumalasta, perintökuninkuuden alla mainittu hoviväen toiminta ei tule kyseeseen, koska kukaan ei uskalla koukistaa sormeaan jumalaansa vastaan. Inkavaltio oli sangen puhdasoppisesti tällainen ennen kahtia hajoamistaan kuten myös jotkut muut Väli-Amerikan kulttuurit. Järjestelmä on täysin yhden kortin varassa ja mitään vara- tai vaihtomekanismia ei ole.

Moderneista (sort of) hallintomalleista huonoin on pappisvalta. Niitä löytyy jokunen maailmasta ja näissä lopputuloksen on oltava vallankumous, sillä verettömästi ei pappeja vallankahvasta pois saa. Kun nämä katsovat saavansa mandaattinsa jumalalta ja lisäksi ovat ylentäneet itsensä jumalan tahdon tulkitsijoiksi, maagisesti huomaamme jumalten tahtovan juuri heidän pysyttelemistään vallankahvassa. Jos kuolevaiset mussuttavat, he eivät yksinomaan kapinoi vallankahvaa vastaan vaan lisäksi kieltävät jumalansa, joka saattaa olla kuolemantuomion paikka, ja ainakin heitä odottaa kadotus ja öljyssä keittäminen helvetissä. Siinä, missä sotilasvalta, (valistunut) diktatuuri ja demokratia todennäköisesti eivät ole moksiskaan siitä, että ihmiset sivistävät itseään, pappisvalta taistelee tiedettä, kulttuuria ja kehitystä vastaan huiskuttamalla jotain pyhää kirjaa, sillä vallankumoukset tuppaavat lähtemään juuri sivistyneistön parista.

Joitain tapoja varmaan unohtuikin, mutta tuossa nyt pääpiirteittäin. Suoraa kansanvaltaa en käsitellyt, koska siitä voisin kirjoittaa toiste pidemmälti. Isoissa ympyröissä se on kuitenkin hankala, koska se ei kykene tekemään ensimmäistäkään ikävää päätöstä.

Lähinnä oma miettimiseni lähti siitä ajatuksesta, että pidämme parlamentaarista demokratiaa ainoana oikeana mahdollisena tapana hallita yhtään mitään. Muillekin tavoille on kuitenkin ollut aikansa ja paikkansa, ja voi hyvin taas olla jossain paikassa tulevaisuudessa.

Pappisvallalle ei sen sijaan ole tilaa missään.