Jutta Urpilainen lausuu satamalakosta näin viisaasti:

Urpilaisen mukaan porvarihallitus ei ole osannut päättää, ovatko palkansaajajärjestöt sille kumppani vai vastustaja. "Vaikka en muuten haikaile menneitä, väitän, että vanhoilla työmarkkinaopeilla olisi jo päästy osapuolia tyydyttävään ratkaisuun myös satamalakossa"

Mikä ihme mahtaa olla hallituksen rooli koko asiassa? Kyseessä on normaali työehdoista johtuva työriita, jolle kukaan muu ei ole antanut poliittista sisältöä. Lakossahan keskustellaan työsopimuskysymyksistä eikä vastusteta hallitusta, ja hallitus ei ole sopijaosapuolikaan. Riitaisat asiat eivät edes ole mitenkään poliittisia, vaan tyylipuhtaita työehtosopimuskysymyksiä.

Minua kiinnostaisi tietää, mitä ne “vanhat työmarkkinaopit” oikein ovat. Millä tavoin demarien pudottaminen oppositioon on vaikuttanut työmarkkinajärjestöjen toimintatapaan työriidoista neuvotellessaan? Vai onko “vanha työmarkkinaoppi” yksinkertaisesti se, että aina kun SDP pudotetaan oppositioon, alkaa työmarkkinoilla löytyä kaikenlaista turhaakin rähinää Puolueen masinoimana?

Jos tämä on se “vanha työmarkkinaoppi”, josta on johdettavissa se, että SDP:n pitäisi olla aina hallituksessa huolimatta vaalituloksesta ja linjakysymyksistä muiden puolueiden kanssa, se saakin mennä. Jos SDP ei kykene toimittamaan itseään hallitukseen siksi, että sen politiikka ei ole yhteensopivaa muiden puolueiden kanssa, kyseessä on peiliin katsomisen paikka ainakin siinä tilanteessa, jos SDP ei pääse suurimman puolueen asemaan.

Kun SDP on kyennyt tekemään menneessä maailmassa yhteistyötä rakentavasti sekä Kepun kanssa pitkällä punamultakaudella, että Kokoomuksen kanssa 90-luvun ja 2000-luvun alun, ja kummankaan aikakauden saavutukset eivät Suomea ajatellen ole mitenkään vaatimattomia, mitä oikein on tapahtunut kun nyt pitää taas kaivella esiin vanhoja työmarkkinabunkkereita ilmeisenä tarkoituksena yrittää saada SDP vaikuttamaan hallituskelpoisemmalta kuin mitä se on?

Ei porvarihallitus ole työmarkkinoita rikkonut, vaan työmarkkinat ovat edelleen aivan yhtä ehjät kuin ne ovat olleet viime vuosikymmenet. Se, että joskus on sopimustekstistä johtuva työriita ja lakko, ei ole osoitus mistään muusta kuin siitä, että mekanismi toimii. Ajatus siitä, että lakko olisi jotenkin omituinen ja rikkinäisyydestä kertova asia, on hassunkurinen. Lakkoja tulee aina toisinaan ja riidat jossain vaiheessa sovitaan. Suomen työmarkkinoilla on jäykkyysongelma, mutta se ei ole suuri. Toinen ongelma on se, ettei ympäröivää yhteiskuntaa ja pätkätyömaailmaa ole oikein onnistuttu sovittamaan yhteen. Näistä jälkimmäinen on tietysti poliittisen koneiston syy, mutta koska SDP on vastustanut kategorisesti kaikkia työmarkkinaehdotuksia ellei niistä sovita kolmikantaisesti, se ei saa puhtaita papereita tätäkään kautta.

SDP:n olisi aika ryhdistäytyä ja ryhtyä tekemään määrätietoista ja johdonmukaista politiikkaa sen sijaan, että se haikailee takaisin mennyttä maailmaa, jossa puolue oli hallituksessa aina riippumatta vaalituloksesta, vain siksi, että se oli mahtava SDP.

Nyt sillä on ongelma. Nuoriso ei erityisemmin pidä ay- ja korporaatiokeskeisyydestä, sillä nämä eivät aja pätkätöissä olevien nuorten asiaa vaan lähinnä vanhoissa vakituisissa työsuhteissa olevien vanhempien. Toisaalta vanhat ay-parrat eivät erityisemmin pidä siitä, että nuorten naisten sektori esiintyy kameroiden edessä vähän väliä vastustamassa ydinvoimaa, sähköä ja teollisuutta ympäristönsuojelun nimissä. Tuomioja tekee sitä minkä osaa parhaiten, eli monottaa kaikkia omiaan nilkkaan tasapuolisesti. Loppuaika vastustetaan kaikkia tehtyjä ehdotuksia talouskriisistä toipumiseksi esittämättä mitään muuta vaihtoehtoista keinoa kuin suurituloisten veronkorotukset, joilla ongelmaa ei kuitenkaan ratkaista kuin pieneltä osin.

Tästä sekasotkusta ei nouse sellaista puoluetta, jolle liikkuva äänestäjä helposti uskoisi mandaatin visioida sitä, miten Suomi välttää parin kolmen vuoden sisään edessä olevan julkistalouden romahduksen jos mitään ei tehdä. Sekä sen miettimisen, millainen Suomi pärjää tällä vuosikymmenellä ja sitä seuraavilla. Irtopisteet jonkun työriidan kyljestä repäistynä kertovat siitä, että rohkeutta ottaa vastaan tulevaisuuden haasteita ei näyttäisi löytyvän, vaan puolue yrittää edelleenkin katsoa taaksepäin menneisiin taivaasta tipahtaneen suuruutensa päiviin.

Selvää on, että tulevaisuudessa pitää keksiä ja kokeilla jotakin uutta jos halutaan jotenkin yhdistää järkevä taloudenpito, peruspalvelut, perusturva, eläkepommin ratkaisu ja Suomen pitäminen houkuttelevana paikkana teettää ja tehdä työtä. Vanhoilla konsteilla edessä on joko konkurssi, kilpailukyvytön verotus tai olemattomat palvelut monumentaalisen byrokratian haaskatessa kaikki rahat.

Löytyyköhän SDP:ltä vetoa katsoa eteenpäin? Tämän päivän lausuntojen valossa ei siltä näytä.