Minähän en ole uskonasioissa mikään erityisasiantuntija, joten lähestyn asiaa maallikon näkökulmasta.

Viime päivien kohu rippisalaisuudesta ja pedofiliasta vahvistaa käsitystäni siitä, että pedofilia on nykypäivän natsiaate. Pedofilia edustaa kategorista pahaa, mikä on epäilemättä totta, mutta tämän pahan torjumiseksi mikään keino ei ole liian raskas (ajatelkaa lapsiamme-argumentaatio), mikä on epäilemättä huomattavan harhaoppista.

Kirkkolaki on rippisalaisuusasiassa sangen ehdoton. Pappi ei saa ripin tai sielunhoidon aikana kuulemiaan asioita eikä kertojan henkilöllisyyttä paljastaa. Ainoa poikkeus on säädetty sangen järkevästi siten, että jos kyse on yleisen lainsäädännön mukaan ilmiannettavasta asiasta, silloin papin pitää ensisijaisesti yrittää saada ripittäytyjä ilmoittamaan itse tietonsa viranomaisille tai asianosaiselle, ja jos näin ei tee, papin pitää ripittäytyjän henkilöllisyys säilyttäen pyrkiä ilmoittamaan asia viranomaisille. Tässä siis papin rooli asetetaan samantapaiseksi kuin kadunmiehen ja jos muilla on ilmiantovelvollisuus, silloin on papillakin mutta rajoitetusti.

Länsimainen oikeusjärjestelmä ei suuresti pane painoa ilmiantamiselle. Ilmiantamispakko kuului lähinnä työläisten ja talonpoikien paratiiseihin sekä niiden jälkeisiin diktatuurikokeiluihin. Jälkikäteen vasikoimisen pakkoa ei ole säädetty minkään rikoksen tapauksessa jos muistan rikoslakini oikein. Kun tätä ei edellytetä muilta, miksi sitä pitäisi edellyttää papilta?

Rikoslaki sen sijaan säätää jo nyt 15. luvun 10§:ssä “törkeän rikoksen ilmoittamatta jättäminen” rangaistavaksi teon, jossa jätetään ilmoittamatta mm. lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja ziljoona muuta rötöstä silloin kun rikos olisi vielä ollut estettävissä. Jos siis joku tunnustaa lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ripissä ja ilmoitta rötöstelyn jatkuvan, rippisalaisuutta ei tältä osin ole nytkään, vaan papin on ilmoitettava asia viranomaisille.

Mikä on siis se asia, mikä kaipaa nyt muutosta?

Kun estettävissä oleva teko pitää ilmoittaa nytkin, mitään ennaltaehkäisevää aspektia ei ole nähtävissä. Kyse on siis oltava yrityksestä kajota jälkikäteen ilmiantamisen pakkoon. Kun tätä ei edellytetä keneltäkään muultakaan, miksi sitä pitäisi edellyttää papilta, jolle puhuja olettaa puhuvansa luottamuksellisesti?

Koko kohina on oivallinen osoitus ajan hengestä. Papeista ja kirkoista on leivottu pedofiileja ja rikollisia, ja jokainen näkemys, kuten vaikkapa rippisalaisuuden puolustaminen, tulkitaan erheellisesti pedofiilien suojelemisyritykseksi ja jonkunlaiseksi kirkon sisäiseksi itsesuojeluksi.

Rippisalaisuus ei ole olemassa siksi, että kirkot kaipaavat suojelua vihaisilta ihmisiltä.

Se on olemassa siksi, että ihmisille on jätetty muutama ammattikunta, joiden kanssa he voivat jutella mistä hyvänsä asioista ja kysyä neuvoa ilman pelkoa siitä, että asiat paljastuvat. Lakimiehen kanssa voi neuvotella oikeusopillisista kysymyksistä, lääkärin kanssa voi jutella terveyteensä liittyvistä asioista ja papin kanssa voi jutella mistä hyvänsä. Naapurin Reiskaakaan ei voida velvoittaa ilmiantamaan aktiivisesti naapuriaan, mutta jos naapuri narahtaa, Reiska kutsutaan todistajaksi ja kysytään yksityiskohtainen kysymys, Reiskan pitää puhua totta. Lääkärin, juristin ja papin ei tarvitse sanoa mitään.

Tämän on katsottu olevan ihmisten oikeusturvan, terveyden ja mielenterveyden kannalta tarpeellista, ja en voi olla kuin samaa mieltä. Jos ihmiset eivät voi kysyä luottamuksella neuvoja keneltäkään, yhteiskunnan mahdollisuus totalitarismiin kasvaa kun yksilön mahdollisuus selvittää asioitaan ilman viranomaisten läsnäoloa on olematon.

Tätä asiaa voi peilata sitäkin asiaa vasten, kuinka luottamuksellisuus eri instansseissa toimii.

Minulle ei tule mieleen yhtäkään tapausta Suomesta, jossa pappi olisi jäänyt kiinni kielimisestä, juristi olisi laverrellut asiakkaistaan tai terveydenhoidosta olisi levinnyt yksityisasioita muuten kuin vahingossa joidenkin tietojenkäsittelyongelmien tai tulostehävitysongelmien takia. Näiden erikseen nimettyjen ammattikuntien käsitys salaisuusvelvoitteesta on selvästikin sangen korkea.

Sen sijaan viranomaisilta tuntuu vuotavan juorulehtiin tutkimusvaiheessa olevia rikosasioita julkisuuden henkilöistä. En arvele, mistä kaikkialta niitä vuodetaan, mutta selvästi viranomaisprosessiin päätynyt asia ei tunnu nauttivan kaksistakaan yksityisyyden suojaa, jos kohde on julkisuuden henkilö. Juridisesti tapahtuu rötös, sillä keskeneräiset asiat eivät ole julkisia, mutta lehdistön lähdesuojan takia rötösherroja ei koskaan saada kiikkiin. Lastensuojelu- ja huoltajuuskysymyksiäkin tunnutaan vuotavan jostakin, vaikka näiden pitäisi “ajatelkaa lapsiamme” -argumentilla olla hyvinkin salaisia.

Kun tilanne on tämä, ja viranomaisprosessin yksityisyyteen ei suuresti voi luottaa, mikä on motiivi murtaa ne ainoat toimivat yksityisten keskustelujen linnakkeet? Ajatelkaa lapsiamme on ainoa esitetty motiivi, ja tämä on ollut perinteisesti sangen hankalasti kumottavissa.

Minä en hyväksy pedofiliaa ja tuskin hyväksyy juuri kukaan muukaan. Hyväksyn kuitenkin sen, että yhteiskunnassa esiintyy pedofiliaa jonkun verran, sillä ainoa mahdollisuus kitkeä se täysin pois olisi totalitaristinen kyttäys- ja ilmiantovaltio, ja minä en haluaisi asua sellaisessa. Rippisalaisuuden murtaminen ja pappien alistaminen vasikoiksi on askel tällä tiellä, ja siksi sitä kuuluu vastustaa.