Lueskelin loput Juhani Suomen “Mauno Koiviston aika” -kirjat ja jäin odottelemaan seuraavaa.

Nämä kirjat luettuani olen onnellinen, etten ollut eturivin poliitikko 80-luvun Suomessa. Työkaverit olivat aika perseestä, ja siinä suhteessa ei lie suurta kehitystä tapahtunut, mutta NL:n suunnasta tullut kiukuttelu ja oikuttelu olisi sopinut enemmän 8-vuotiaiden tyttöjen sisäisiin “mä en leiki sunkaa” -turnajaisiin kuin vakavasti otettavaan valtioiden väliseen politiikkaan.

Kekkosen ja Brezhnevin ajalta oli peräisin käsitys siitä, että ystävällismielinen naapurivaltio on ystävä, jolla on samanlaiset tunteet kuin ihmisilläkin, ja tätä asetelmaa NL hyödynsi voimaperäisesti vielä 80-luvun puolessavälissäkin ennen kuin Gorba unohti koko Suomen. Täysin naurettavaa kiukuttelua ja mökötystä ja poliitikkoja, jotka joutuivat ottamaan huomioon joka tekemisessään, mitä naapurihiekkalaatikon oikkupussi tällä kertaa keksii protestoida ja millä tavoin se kokee tällä kertaa tulleensa loukatuksi.

Minusta on ruvennut tuntumaan siltäkin, että jos oikuttelevien Stalinin ja Brezhnevin väliin ei olisi mahdutettu jokseenkin ihmiskasvoista Nikitaa, Suomi olisi suomettanut itsensä Varsovan liiton jäseneksi yksinkertaisesti siitä syystä, että kukaan vallankahvassa oleva ei olisi jaksanut kuunnella loputonta mussutusta aivan kaikesta.