Käynnissä oleva kaasuspektaakkeli on hyvä opetus Euroopan maille energiahuollon turvaamisesta.

En lähde erityisemmin spekuloimaan sillä, kuka on konna ja kuka ei. Mutta tässä on joitain aspekteja, joita ei ole suuremmin käsitelty. Vaikka puusta katsoen ei siltä näyttäisikään, tässä on hyvinkin tilanne, jossa sekä Venäjä että Ukraina hyötyvät riitelystä, ja siksi riita ei ota ratketakseen.

Ukrainan hyöty on tietyllä tapaa ilmeinen. Sen sopimusneuvottelut ovat auki. Jos kaasua pumpataan Ukrainan kautta, sitä voi hyödyntää ilmaiseksi. Jos kaasua ei pumpata, ajatus on, että Venäjä häviää jatkuvasti paljon rahaa, joten sillä on motiivi tehdä diili ukrainalaisten kanssa edullisemmin kuin mitä Venäjä nyt ehdottaa. Todennäköinen kompromissi on sellainen, että Venäjä saa suurin piirtein sen mitä pyytää, mutta Ukrainan saama siirtokorvaus kasvaa merkittävästi ja kompensoi Ukrainalle hinnankorotusta. Venäjä puolestaan vyöryttää kasvaneen siirtokustannuksen eurooppalaisten maksamaan kaasun hintaan.

Venäjäkin hyötyy, vaikkakin epäsuorasti. Se näkee, kuinka pitkälle Eurooppa on valmis menemään vastaan tullakseen, eli se saa suoraan selville, kuinka hyvä kiristyskeino sillä jatkossa on jos sellaista tarvitaan. Nythän tämä koe menee propagandassa täysin ukrainalaisten ja kauppapolitiikan piikkiin. Mutta jos EU:ssa alkaa hermo pettää ja Euroopasta alkaa löytyä rahaa kriisin ratkaisemiseen kun kaasua on pakko saada, tämä asia varmasti muistetaan seuraavan kerran kun on joku suurempi poliittinen kiista.

EU:n pitäisi ottaa tästä syystä hyvin passiivinen linja koko asiaan ja antaa Venäjän ja Ukrainan hoitaa homma itse. Se on tosin käytännössä mahdotonta, koska Itä-Euroopassa ei ollut kunnollisia varmuusvarastoja.

Ja aivan yhtä lailla nyt on pakko tehdä jotakin, jolla riippuvuutta venäläisestä energiasta vähennetään. Sinänsä ikävää, koska Venäjä valtavine raaka-ainevaroineen ja Eurooppa rahoineen olisivat aika luonnollinen yhteistyöpari. Mutta suurvalta on suurvalta, ja mahdollisuudet luottaa tehtyihin sopimuksiin maailmanpoliittisen tilanteen kiristyessäkin ovat rajalliset. Venäläistä kaasua ja öljyä voi hyvinkin käytää, mutta varajärjestelmä pitää olla olemassa siten, että varmuusvarastot riittävät korvaavan järjestelmän käynnistämiseksi.

Tämä maksaa useimmissa maissa paljon rahaa. Ne maat, joissa ei ole kaukolämpöverkkoa taajamissakaan, tekisivät viisaasti sellaisen rakentaessaan, sillä siihen voi liittää kaasupolttimen, öljypolttimen ja naapurin ydinvoimalan lauhdeveden. Jos joku kolmesta toimii, kaikilla on lämmin. Mutta kun yksittäisissä kodeissa lämmitys hoidetaan kaasupolttimella, kaasuputkeen on aivan turhaa tunkea öljyä vaikka sitä olisikin saatavilla, ja missään maassa sähköntuotantokapasiteetti ei riitä siihen, että kaasulämmittäjät ryhtyvätkin käyttämään töpselisähköllä käyviä lämpöpattereita.

Jos taajamat olisivat kaukolämmön piirissä, niukkoja resursseja voisi polttaa haja-asutusalueella vapautuneemmin.