Tuomioja ja EU-sopimus
16/01/12 15:45
Erkki Tuomioja vastustaa EU:n uutta budjettikurisopimusta. Tässä ei sinänsä ole mitään kovin yllättävää, sillä maailmasta löytyy varsin vähän tai ei ollenkaan asioita, joita Erkki Tuomioja ei vastustaisi.
Tavallaan Tuomioja on oikeassa, eli sopimusta ei mihinkään tarvittaisi. Se on melko hyödytön, kuten Tuomioja itsekin osoittaa tai ainakin väittää, mutta sitä en ymmärrä, miksi Suomen pitäisi nyt asettua haraamaan vastaan.
Tuomiojan analyysi siitä, että sopimus on ennen kaikkea Saksan sisäpolitiikan
jatke, saattaa sekin osua oikeaan. Tosiasia on se, että koko Eurooppa pärtsää tällä hetkellä Saksan rahoilla ja euro kaatuu saman tien jos Saksa lopettaa muiden maiden rahoittamisen ja takuumiehenä toimimisen ja ryhtyy käyttäytymään itsekkäästi. Samalla saattaisi kaatua koko EU, sillä tämä repisi liian syviä railoja keskeisten maiden välille.
Jos siis Saksan sisäpoliittisen tilanteen rauhoittamiseksi tarvitaan melko vähämerkityksinen paperi, miksi yhden kääpiövaltion pitäisi taas heittäytyä hankalaksi vastustamaan tätä sopimusta? Kannattaisiko pienen maan käyttää paukkunsa johonkin hieman tärkeämpiin kohteisiin? Suomi onnistui jo maksamaan maailmantaloudelle varsin suuren summan änkyröimällä täysin joutavia Kreikan vakuuksien suhteen. Lopulta mitään vakuuksiksi kelpaavaa ei saatu, mutta ei myöskään jääty reilusti Kreikan tukemisen ulkopuolelle. Suomi ei saanut mitään, mutta vitkuttelu maksoi.
Tässä tulisi käymään täysin samalla tavalla. Suomi voi tätä sopimusta vastustaa, mutta jos sellainen tarvitaan, vitkutellaan pari kuukautta ja keksitään sinne sata sivua kapulakieltä, jossa jotenkin teeskennellään, että otettaisiin huomioon jotakin Suomen toivomaa, esimerkiksi muuttamalla jotain käytäntöjä 10 vuoden kuluttua. Vitkuttelu maksaa taas ja eturivin poliitikkojen aika kuluu älyttömään nysväykseen. Sen sijaan, että puhuttaisiin oikeista asioista ja oikeista ongelmista, voimavarat pitää valjastaa humpuukiin.
Ongelma ei ole Suomessa tai siinä, liittyykö Suomi johonkin sopimukseen vai ei. Ongelma on siinä, että Tuomiojan aatetaustastakin kumpuavaa solidaarisuutta ei tunnu Euroopasta juuri nyt löytyvän. Tehdään mitä vain, päätökset ovat ikäviä. Jos hajotetaan euro, saadaan aikaan talousmyllerrys. Jos ei hajoteta euroa, täytyy banaanivaltiosegmentti, jollainen Suomikin tosiasiassa taloutensa perusteella on, pitää pystyssä tukiaisrahan voimin paremmin pärjäävistä maista. Paremmin pärjäävissä maissa molemmat tiet ovat epäsuosittuja.
Juuri nyt tarvittaisiin solidaarisuutta tai ainakin ymmärrystä siitä, mitä se tarkoittaa. Suomen vakuusvaatimuksen ongelmahan ei ollut vakuusasia, sillä se kyllä onnistuttiin vesittämään varsin nopeasti kapulakielellä. Ongelma oli siinä, että useampi maa ryhtyi vaatimaan vakuuksia tai ainakin jotain erityiskohtelua. Sen sijaan, että olisi tehty yksi EU-paperi, olisikin jouduttu noin 20 yksittäisen sopimuksen tielle, sillä kunkin maan poliitikkojen täytyy omiensa rauhoittamiseksi harata inhottavaa Eurooppaa vastaan.
On aivan kelpoisa ja hyvä tie ryhtyä purkamaan rakenteita ja yhteistyötä ja jokainen maa jatkaa itse miten parhaaksi näkee. Jos sen sijaan tätä ei tavoitella, on ymmärrettävä, että vastustamalla kaikkia asioita kuitenkin tullaan ajaneeksi juuri sitä.
Esimerkiksi mainittu Erkki Tuomioja puhuu veropoliittisissa kannanotoissaan siitä, että korkeat verot ovat oikeudenmukaisia ja tarpeellisia ei niinkään niiden tuottaman rahan takia vaan juuri solidaarisuusaspektin. Tuloero edustaa pahaa, sillä huonommin pärjäävä on henkisesti tyytymätön. Miksi sama asia ei päde EU:ssa? Epämiellyttäviä päätöksiä on edessä joka tapauksessa, mutta jos ne koskevat kaikkia, ne olisivat helpommin nieltävissä kuin silloin, jos ne eivät tunnu koskevan yhtä maata ensinkään.
Vastustamalla kaikkea saadaan aikaiseksi juuri tämä asetelma. Aivan yksi lysti talousmielessä, mitä Suomi tekee, mutta jokainen Suomelle annettu erivapaus herättää erivapausvaatimuksen kaikissa muissa maissa. Jos Tuomioja tarkoittaa hyvää ja hän oikeasti ajattelee, että ongelmat pitäisi ratkaista, en voi ymmärtää, miksi hän ajaa mallia, jossa ongelmista ei edes keskustella vaan mennään erivapaus- ja vastustamiskeskustelujen suohon.
Tosiasiassa Tuomioja vastustaa tätä sopimusta vain siksi, että se toisi budjettikurin Suomenkin talouteen. Tuomioja syyttää maagisesti kirjoituksessaan oikeistoa, mutta kyllä Suomessa julkinen törsäys on vasemmiston lempilapsi vähintäänkin samoissa mitoissa kuin mitä oikeisto sitä ajaa. Tuomioja kutsuu
blogissaan tätä “oikeistohallitusten ankaraksi niukkuuspolitiikaksi”, mutta ei Suomessa meno kyllä kovin niukkaa ole kun valtio vippaa joka viidennen käyttämänsä euron. Ja Tuomioja taitaa olla tämän “oikeistohallituksen” ministerikin.
Tuomioja puhuu myös “järkevästä suhdannepolitiikasta”. Se on nykyisin varsin vähäsisältöinen ilmaisu vasemmistolaisessa talouden kiertokulussa. Kun halutaan törsätä lisää huonoina vuosina, kyse on “järkevästä suhdannepolitiikasta”. Kun halutaan törsätä lisää hyvinä vuosina, käyttöön otetaan toinen latteus “jälkeenjääneisyyksien korjaaminen”. Tuomioja voisi kertoa järkevästä suhdannepolitiikasta puhuessaan, miten hänen järkevä suhdannepolitiikkansa auttaa pankeista poispotkittuja, Nokialta luiskattuja tai yliopistoista suoraan kortistoon valmistuvia.
Ei mitenkään, koska suhdannepolitiikan ytimessä ei ole koskaan ollut ajatus siitä, että Suomesta yritettäisiin tehdä parempi paikka yrittämiselle. Suhdannepolitiikan ytimessä on aina tukiaisbisnes tai rakennusmiesten työllistäminen, molemmat lähellä SDP:n sielua. Suhdannepolitiikan ainoa sisältö on pysähtyneisyyden palvonta.
En mitenkään kategorisesti vastusta ajatusta, että julkisella rahalla yritettäisiin rasvata hieman talouden rattaita. Tämä edellyttää kuitenkin 2010-luvun visiota. Rehellisyyden nimissä todettakoon, ettei minullakaan tällaista visiota ole. Ei sellaisen keksiminen ole helppoa, mutta kun talous on nyt maailmanlaajuisesti niin kovin eri asennossa kuin 60-luvulla, ei talouden ratas siitä rasvaannu, että pönkitetään savupiipputeollisuutta ja rakennetaan jotakin. Savupiipputeollisuus ei pysy pystyssä Suomessa nykyisten energiaverojen ja ympäristösäännösten aikana vaikka tehtäisiin mitä näihin koskematonta, ja ei talous siitäkään lähde nousuun, että hommataan puolalaisia rakentamaan tietä tai ydinvoimalaa.
Niin kauan kuin kenelläkään ei ole mitään käsitystä siitä, millaisilla julkisilla panostuksilla voitaisiin saada hyviä palkkoja ja suuria verotuloja tuottavaa korkean tuottavuuden työtä Suomeen runsain mitoin lisää, kannattaisi vain pistää nimi siihen 0,5% paperiin. Mitä vähemmän törsäämme nyt pelleilyyn, sitä enemmän on käytettäväksi sitten, kun joku minua paljon viisaampien joukko todella keksii, mitä valtio voi tehdä ja miten, että se saa rasvattua Suomen talouden rattaita eikä Kiinan.
Tavallaan Tuomioja on oikeassa, eli sopimusta ei mihinkään tarvittaisi. Se on melko hyödytön, kuten Tuomioja itsekin osoittaa tai ainakin väittää, mutta sitä en ymmärrä, miksi Suomen pitäisi nyt asettua haraamaan vastaan.
Tuomiojan analyysi siitä, että sopimus on ennen kaikkea Saksan sisäpolitiikan
Jos siis Saksan sisäpoliittisen tilanteen rauhoittamiseksi tarvitaan melko vähämerkityksinen paperi, miksi yhden kääpiövaltion pitäisi taas heittäytyä hankalaksi vastustamaan tätä sopimusta? Kannattaisiko pienen maan käyttää paukkunsa johonkin hieman tärkeämpiin kohteisiin? Suomi onnistui jo maksamaan maailmantaloudelle varsin suuren summan änkyröimällä täysin joutavia Kreikan vakuuksien suhteen. Lopulta mitään vakuuksiksi kelpaavaa ei saatu, mutta ei myöskään jääty reilusti Kreikan tukemisen ulkopuolelle. Suomi ei saanut mitään, mutta vitkuttelu maksoi.
Tässä tulisi käymään täysin samalla tavalla. Suomi voi tätä sopimusta vastustaa, mutta jos sellainen tarvitaan, vitkutellaan pari kuukautta ja keksitään sinne sata sivua kapulakieltä, jossa jotenkin teeskennellään, että otettaisiin huomioon jotakin Suomen toivomaa, esimerkiksi muuttamalla jotain käytäntöjä 10 vuoden kuluttua. Vitkuttelu maksaa taas ja eturivin poliitikkojen aika kuluu älyttömään nysväykseen. Sen sijaan, että puhuttaisiin oikeista asioista ja oikeista ongelmista, voimavarat pitää valjastaa humpuukiin.
Ongelma ei ole Suomessa tai siinä, liittyykö Suomi johonkin sopimukseen vai ei. Ongelma on siinä, että Tuomiojan aatetaustastakin kumpuavaa solidaarisuutta ei tunnu Euroopasta juuri nyt löytyvän. Tehdään mitä vain, päätökset ovat ikäviä. Jos hajotetaan euro, saadaan aikaan talousmyllerrys. Jos ei hajoteta euroa, täytyy banaanivaltiosegmentti, jollainen Suomikin tosiasiassa taloutensa perusteella on, pitää pystyssä tukiaisrahan voimin paremmin pärjäävistä maista. Paremmin pärjäävissä maissa molemmat tiet ovat epäsuosittuja.
Juuri nyt tarvittaisiin solidaarisuutta tai ainakin ymmärrystä siitä, mitä se tarkoittaa. Suomen vakuusvaatimuksen ongelmahan ei ollut vakuusasia, sillä se kyllä onnistuttiin vesittämään varsin nopeasti kapulakielellä. Ongelma oli siinä, että useampi maa ryhtyi vaatimaan vakuuksia tai ainakin jotain erityiskohtelua. Sen sijaan, että olisi tehty yksi EU-paperi, olisikin jouduttu noin 20 yksittäisen sopimuksen tielle, sillä kunkin maan poliitikkojen täytyy omiensa rauhoittamiseksi harata inhottavaa Eurooppaa vastaan.
On aivan kelpoisa ja hyvä tie ryhtyä purkamaan rakenteita ja yhteistyötä ja jokainen maa jatkaa itse miten parhaaksi näkee. Jos sen sijaan tätä ei tavoitella, on ymmärrettävä, että vastustamalla kaikkia asioita kuitenkin tullaan ajaneeksi juuri sitä.
Esimerkiksi mainittu Erkki Tuomioja puhuu veropoliittisissa kannanotoissaan siitä, että korkeat verot ovat oikeudenmukaisia ja tarpeellisia ei niinkään niiden tuottaman rahan takia vaan juuri solidaarisuusaspektin. Tuloero edustaa pahaa, sillä huonommin pärjäävä on henkisesti tyytymätön. Miksi sama asia ei päde EU:ssa? Epämiellyttäviä päätöksiä on edessä joka tapauksessa, mutta jos ne koskevat kaikkia, ne olisivat helpommin nieltävissä kuin silloin, jos ne eivät tunnu koskevan yhtä maata ensinkään.
Vastustamalla kaikkea saadaan aikaiseksi juuri tämä asetelma. Aivan yksi lysti talousmielessä, mitä Suomi tekee, mutta jokainen Suomelle annettu erivapaus herättää erivapausvaatimuksen kaikissa muissa maissa. Jos Tuomioja tarkoittaa hyvää ja hän oikeasti ajattelee, että ongelmat pitäisi ratkaista, en voi ymmärtää, miksi hän ajaa mallia, jossa ongelmista ei edes keskustella vaan mennään erivapaus- ja vastustamiskeskustelujen suohon.
Tosiasiassa Tuomioja vastustaa tätä sopimusta vain siksi, että se toisi budjettikurin Suomenkin talouteen. Tuomioja syyttää maagisesti kirjoituksessaan oikeistoa, mutta kyllä Suomessa julkinen törsäys on vasemmiston lempilapsi vähintäänkin samoissa mitoissa kuin mitä oikeisto sitä ajaa. Tuomioja kutsuu
Tuomioja puhuu myös “järkevästä suhdannepolitiikasta”. Se on nykyisin varsin vähäsisältöinen ilmaisu vasemmistolaisessa talouden kiertokulussa. Kun halutaan törsätä lisää huonoina vuosina, kyse on “järkevästä suhdannepolitiikasta”. Kun halutaan törsätä lisää hyvinä vuosina, käyttöön otetaan toinen latteus “jälkeenjääneisyyksien korjaaminen”. Tuomioja voisi kertoa järkevästä suhdannepolitiikasta puhuessaan, miten hänen järkevä suhdannepolitiikkansa auttaa pankeista poispotkittuja, Nokialta luiskattuja tai yliopistoista suoraan kortistoon valmistuvia.
Ei mitenkään, koska suhdannepolitiikan ytimessä ei ole koskaan ollut ajatus siitä, että Suomesta yritettäisiin tehdä parempi paikka yrittämiselle. Suhdannepolitiikan ytimessä on aina tukiaisbisnes tai rakennusmiesten työllistäminen, molemmat lähellä SDP:n sielua. Suhdannepolitiikan ainoa sisältö on pysähtyneisyyden palvonta.
En mitenkään kategorisesti vastusta ajatusta, että julkisella rahalla yritettäisiin rasvata hieman talouden rattaita. Tämä edellyttää kuitenkin 2010-luvun visiota. Rehellisyyden nimissä todettakoon, ettei minullakaan tällaista visiota ole. Ei sellaisen keksiminen ole helppoa, mutta kun talous on nyt maailmanlaajuisesti niin kovin eri asennossa kuin 60-luvulla, ei talouden ratas siitä rasvaannu, että pönkitetään savupiipputeollisuutta ja rakennetaan jotakin. Savupiipputeollisuus ei pysy pystyssä Suomessa nykyisten energiaverojen ja ympäristösäännösten aikana vaikka tehtäisiin mitä näihin koskematonta, ja ei talous siitäkään lähde nousuun, että hommataan puolalaisia rakentamaan tietä tai ydinvoimalaa.
Niin kauan kuin kenelläkään ei ole mitään käsitystä siitä, millaisilla julkisilla panostuksilla voitaisiin saada hyviä palkkoja ja suuria verotuloja tuottavaa korkean tuottavuuden työtä Suomeen runsain mitoin lisää, kannattaisi vain pistää nimi siihen 0,5% paperiin. Mitä vähemmän törsäämme nyt pelleilyyn, sitä enemmän on käytettäväksi sitten, kun joku minua paljon viisaampien joukko todella keksii, mitä valtio voi tehdä ja miten, että se saa rasvattua Suomen talouden rattaita eikä Kiinan.
blog comments powered by Disqus