Paska kokous?
03/11/11 14:15
Stubb päästi suustaan sammakon lusittuaan ilmeisen turhauttavassa pohjoismaiden neuvoston kokouksessa. Ministeritason visiiriltä ei tämän sortin purkauksia suvaita, joten esitetty kritiikki on tältä osin oikeutettua.
Mutta jos mietitään pohjoismaista yhteistyötä vaikkapa tämän mauttoman purkauksen valossa, mikä ihme sen sisältö oikein on? Pohjoismaat ovat yksimielisiä lähinnä siitä, että muiden maiden on suojeltava Itämerta ja siitä, että sosiaalidemokratia ja holhousvaltio ovat oikotie paratiisiin.
Kun Euroopan talous on romahtamassa ympärillä ja joku kyläpolitiikkakerho miettii asioita, joilla ei ole mitään merkitystä ja joista ei silti saavuteta suurempaa yksimielisyyttä, ymmärrän, ettei osallistujia pahemmin nappaa. Tässä kohtaa olisi kuitenkin pitänyt teeskennellä tärkeää puhelua ja lähteä pois, aivan kuten tehdään muissakin joutavissa palavereissa. Kiukuttelu jälkikäteen on sopimatonta ja huonotapaista.
Pohjoismainen yhteistyö on reliikki, jolla oli jotain merkitystä hieman vähemmän globaalissa taloudessa kun Pohjoismaat olivat muiden liittoumien ulkopuolella. Tällöin saatiin sovittua huomattavan edistyksellisiä asioita kuten vaikkapa ihmisten vapaa liikkuvuus ja ratkaistua siihen liittyviä verotuksellisia ja tulonsiirrollisia kiemuroita. EU:ssa ei oikeastaan edes ole päästy yhtä pitkälle, joskin myönnämme työn olevan haasteellisempaa unionissa, jossa kaikki eivät kritiikittä palvo hyvinvointivaltioajatusta.
Suomen jäsenyys tässä kerhossa ei edes alun alkaen ollut kovin selvä. Oli epäselvää, salliiko ystävällismielinen naapurivaltio Suomen liittymisen. Toisekseen oli epäselvää, huoliiko kerho Suomen jäsenekseen johtuen siitä, että Suomea epäiltiin NL:n kätyriksi, mitä se tosiasiassa olikin. Suomesta ei sinänsä kuitenkaan tullut täysivaltaista jäsentä, että suomen kieli ei ikinä noussut kerhon viralliseksi kieleksi ja Suomi jäi valtaosin kielimuurin taakse. Kun joukossa oli kolme Nato-maata, yksi asekauppias ja yksi rähmällään oleva NL:n satelliitti, yhteistyölle syntyi lopulta varsin kapea karsina.
Pohjoismaisen yhteistyön alamäki alkoi talousasioista. Kun Tanska liittyi EEC:hen, alkoi eri polkuja kulkeminen olla selvää kaikille. Tänä päivänä tässä kerhossa on viisi maata, viisi valuuttaa, kaksi ja puoli erilaista sotilaallisen puolustuksen ratkaisua, kolme eri näkemystä EU:sta ja noin viisi näkemystä kaikista
mahdollisista henkilökysymyksistä. Pohjoismaissa ei lopulta ole kyetty koordinoimaan juuri mitään tärkeitä asioita maiden välillä. Kaikki maat katselevat mielellään Pohjoismaista tukea omille näkemyksille ja omien kandidaattien taakse, mutta lopulta kuitenkin kukin lipsahtaa omille teilleen vaikka aluksi jotain näennäistä yhteistyötä onkin viritelty.
Jäljellä on kerho, joka valitsee vuoden tylsimmän kirjan.
Kyllähän joutavia keskustelukerhoja maailmaan mahtuu. Ongelma tulee enemmänkin siitä, että kuvitellaan kyseessä olevan merkittävänkin yhteistyöelimen. Pohjoismaisen yhteistyön kompastuskivi ei ole siinä, että sitä tehtäisiin väärässä organisaatiossa vaan siinä, että se ei ole kuitenkaan millekään jäsenmaalle kovinkaan tärkeä juttu. Jokaiselle Pohjoismaalle kauppasuhde Manner-Eurooppaan on huomattavasti tärkeämpi asia kuin kauppasuhde Pohjoismaihin.
Kun merkittävät päätökset kuitenkin tehdään muualla, juhlapuheissa hellitty “pohjoismainen blokkI” onnistutaan aina lyömään hajalle varsin vaivatta. Kun Suomi lobbaa itselleen jotakin eu-virastoa tai tehtävää, maa saa ensin tukea muilta pohjoismailta, mutta kun ruotsalaisille luvataan asia X jos he tukevat Suomen kilpailijaa, he lipeävät ruodusta heti. Ja samoin tekevät kaikki muutkin maat kaikissa tilanteissa. Kaikki kun ottavat paljon mieluummin hyvää karmaa muista suunnista kuin naapurimaistaan, sillä naapurimaat ovat kaikille Pohjoismaille vähämerkityksisiä paitsi Saksa Tanskalle.
Pohjoismaat ovat enemmänkin toistensa kilpailijoita kuin auttajia. Suomen ja Ruotsin taloudet ovat samantapaiset. EU-virkoja ei mielellään keskitetä samaan paikkaan pienen ajan sisällä useita, joten jos Ruotsi saa jonkun viran, Suomi ei saa sitä mitä seuraavaksi hakee tai päinvastoin.
Joten mitä jää jäljelle? Jotain kulttuuripuuhastelua, joka on suomenkielisten osalta melko turhaa kielieron takia. Lauselmia siitä, että pohjoismainen yhteistyö on hieno ja tärkeä juttu. Kyläpolitikoinnissa on jotain järkeä, jos kylässä on jotain yhteistä, mutta Pohjoismaissa ei näin ole. On vain kilpailua kaikesta sekä tavoitteita, jotka eivät ole merkityksellisiä valtaosalle jäsenmaista, kuten vaikkapa Itämeri Islannille. Erityisen turhauttavaksi kaikenlaiset puuhastelukerhot muodostuvat niille, jotka ymmärtävät kyseisen kerhotoiminnan vähäpätöisyyden, mutta heidän seuranaan kerhossa on ihmisiä, jotka pitävät sitä erityisen tärkeänä, esimerkiksi oman asemansa takia. Tämä tuhoaa kaikki mahdollisuudetkin kehittää kerhotoimintaa mielekkäämpään suuntaan.
Pohjoismaiden neuvoston tapauksessa tosin vahinkoa ei tapahtuisi, vaikka se ajettaisiin alas ja todettaisiin, että se kuuluu historiaan. Voihan sen aina herättää henkiin myöhemmin ilman historian painolastia jos yhteistyölle jossain asiassa näyttäisi taas olevan tilaus. Epäviralliset yhteydet ja bisnes toimivat jo nyt aivan hyvin pohjoismaiden välillä, joten mihin tarvitaan yhteistyöbyrokratiaa, jonka tehtävä on lähinnä selittää, miksi se on niin kovin hauskaa ja hyödyllistä?
Mutta jos mietitään pohjoismaista yhteistyötä vaikkapa tämän mauttoman purkauksen valossa, mikä ihme sen sisältö oikein on? Pohjoismaat ovat yksimielisiä lähinnä siitä, että muiden maiden on suojeltava Itämerta ja siitä, että sosiaalidemokratia ja holhousvaltio ovat oikotie paratiisiin.
Kun Euroopan talous on romahtamassa ympärillä ja joku kyläpolitiikkakerho miettii asioita, joilla ei ole mitään merkitystä ja joista ei silti saavuteta suurempaa yksimielisyyttä, ymmärrän, ettei osallistujia pahemmin nappaa. Tässä kohtaa olisi kuitenkin pitänyt teeskennellä tärkeää puhelua ja lähteä pois, aivan kuten tehdään muissakin joutavissa palavereissa. Kiukuttelu jälkikäteen on sopimatonta ja huonotapaista.
Pohjoismainen yhteistyö on reliikki, jolla oli jotain merkitystä hieman vähemmän globaalissa taloudessa kun Pohjoismaat olivat muiden liittoumien ulkopuolella. Tällöin saatiin sovittua huomattavan edistyksellisiä asioita kuten vaikkapa ihmisten vapaa liikkuvuus ja ratkaistua siihen liittyviä verotuksellisia ja tulonsiirrollisia kiemuroita. EU:ssa ei oikeastaan edes ole päästy yhtä pitkälle, joskin myönnämme työn olevan haasteellisempaa unionissa, jossa kaikki eivät kritiikittä palvo hyvinvointivaltioajatusta.
Suomen jäsenyys tässä kerhossa ei edes alun alkaen ollut kovin selvä. Oli epäselvää, salliiko ystävällismielinen naapurivaltio Suomen liittymisen. Toisekseen oli epäselvää, huoliiko kerho Suomen jäsenekseen johtuen siitä, että Suomea epäiltiin NL:n kätyriksi, mitä se tosiasiassa olikin. Suomesta ei sinänsä kuitenkaan tullut täysivaltaista jäsentä, että suomen kieli ei ikinä noussut kerhon viralliseksi kieleksi ja Suomi jäi valtaosin kielimuurin taakse. Kun joukossa oli kolme Nato-maata, yksi asekauppias ja yksi rähmällään oleva NL:n satelliitti, yhteistyölle syntyi lopulta varsin kapea karsina.
Pohjoismaisen yhteistyön alamäki alkoi talousasioista. Kun Tanska liittyi EEC:hen, alkoi eri polkuja kulkeminen olla selvää kaikille. Tänä päivänä tässä kerhossa on viisi maata, viisi valuuttaa, kaksi ja puoli erilaista sotilaallisen puolustuksen ratkaisua, kolme eri näkemystä EU:sta ja noin viisi näkemystä kaikista
Jäljellä on kerho, joka valitsee vuoden tylsimmän kirjan.
Kyllähän joutavia keskustelukerhoja maailmaan mahtuu. Ongelma tulee enemmänkin siitä, että kuvitellaan kyseessä olevan merkittävänkin yhteistyöelimen. Pohjoismaisen yhteistyön kompastuskivi ei ole siinä, että sitä tehtäisiin väärässä organisaatiossa vaan siinä, että se ei ole kuitenkaan millekään jäsenmaalle kovinkaan tärkeä juttu. Jokaiselle Pohjoismaalle kauppasuhde Manner-Eurooppaan on huomattavasti tärkeämpi asia kuin kauppasuhde Pohjoismaihin.
Kun merkittävät päätökset kuitenkin tehdään muualla, juhlapuheissa hellitty “pohjoismainen blokkI” onnistutaan aina lyömään hajalle varsin vaivatta. Kun Suomi lobbaa itselleen jotakin eu-virastoa tai tehtävää, maa saa ensin tukea muilta pohjoismailta, mutta kun ruotsalaisille luvataan asia X jos he tukevat Suomen kilpailijaa, he lipeävät ruodusta heti. Ja samoin tekevät kaikki muutkin maat kaikissa tilanteissa. Kaikki kun ottavat paljon mieluummin hyvää karmaa muista suunnista kuin naapurimaistaan, sillä naapurimaat ovat kaikille Pohjoismaille vähämerkityksisiä paitsi Saksa Tanskalle.
Pohjoismaat ovat enemmänkin toistensa kilpailijoita kuin auttajia. Suomen ja Ruotsin taloudet ovat samantapaiset. EU-virkoja ei mielellään keskitetä samaan paikkaan pienen ajan sisällä useita, joten jos Ruotsi saa jonkun viran, Suomi ei saa sitä mitä seuraavaksi hakee tai päinvastoin.
Joten mitä jää jäljelle? Jotain kulttuuripuuhastelua, joka on suomenkielisten osalta melko turhaa kielieron takia. Lauselmia siitä, että pohjoismainen yhteistyö on hieno ja tärkeä juttu. Kyläpolitikoinnissa on jotain järkeä, jos kylässä on jotain yhteistä, mutta Pohjoismaissa ei näin ole. On vain kilpailua kaikesta sekä tavoitteita, jotka eivät ole merkityksellisiä valtaosalle jäsenmaista, kuten vaikkapa Itämeri Islannille. Erityisen turhauttavaksi kaikenlaiset puuhastelukerhot muodostuvat niille, jotka ymmärtävät kyseisen kerhotoiminnan vähäpätöisyyden, mutta heidän seuranaan kerhossa on ihmisiä, jotka pitävät sitä erityisen tärkeänä, esimerkiksi oman asemansa takia. Tämä tuhoaa kaikki mahdollisuudetkin kehittää kerhotoimintaa mielekkäämpään suuntaan.
Pohjoismaiden neuvoston tapauksessa tosin vahinkoa ei tapahtuisi, vaikka se ajettaisiin alas ja todettaisiin, että se kuuluu historiaan. Voihan sen aina herättää henkiin myöhemmin ilman historian painolastia jos yhteistyölle jossain asiassa näyttäisi taas olevan tilaus. Epäviralliset yhteydet ja bisnes toimivat jo nyt aivan hyvin pohjoismaiden välillä, joten mihin tarvitaan yhteistyöbyrokratiaa, jonka tehtävä on lähinnä selittää, miksi se on niin kovin hauskaa ja hyödyllistä?
blog comments powered by Disqus