Halla-ahon tuomio
09/09/09 12:00
Asia on ollut esillä runsaasti, mutta minäkin lausun asiasta sanasen.
Tuomio siis napsahti uskonrauhan rikkomisesta, joten Halla-aho pääsee samaan kerhoon Hannu Salaman kanssa, vaikka pykälä onkin hieman eri. Olen lukenut asiasta aivan liian monta nettikirjoitusta enkä taatusti lue enää yhtään enempää, mutta osassa näitä tuntuu olevan perustavaa laatua oleva virhe.
Jotkut syyttävät tuomioistuinlaitosta poliittiseksi toimijaksi, joka vaientaa epämiellyttäviä mielipiteitä. Tämä ei saata pitää paikkaansa. Oikeuden oli annettava tuomio, koska laki on sellainen. Oikeus ei käräjäoikeustasolla olisi voinut jättää uskonrauhan rikkomisesta tuomitsematta, koska laki on aivan riittävän selkeä. Kun laki on säädetty niin, että uskovaisten tuntoja loukkaava uskontoa koskeva ilmaisu on kielletty vaikka se olisi tottakin, on
merkityksetöntä, perustuiko Halla-ahon "täky" Koraaniin vai ei. Syyttäjäpuolen syyttämiskynnys on ollut herkässä, mutta kun kerran oikeuteen mentiin, oikeuden tuomio perustuu lakiin eikä poliittiseen ajojahtiin.
Tästä episodista seuraa nähdäkseni vain se, että tuota lakia on ryhdyttävä muuttamaan. Uskontoja on saatava käsitellä kriittisessä ja negatiivisessa sävyssä kahdesta tärkeästä syystä, periaatteellisen sananvapausaspektin lisäksi.
Ensinnäkin, uskonnoilla tehdään politiikkaa. Kristityillä on jopa kansanedustajia, ja muslimien määrän lisääntyessä törmäämme myös poliittiseen islamiin. Jos joku tekee politiikkaa pyhä kirja kourassaan ja vetoaa siellä seisoviin asioihin, tätä oppia on voitava vastustaa myös värikkäästi ja kärjistäen, ei ainoastaan pullantuoksuisesti ja hymyillen. Jos poliittinen vastustaja löytää itsensä jatkuvasti oikeudesta kun uskovaiset närkästyvät aina kun heidän tekstejään väitetään aasimaiseksi roskaksi, poliittinen keskustelu latistuu ja vastaan haraavan politiikan tekeminen hankaloituu.
Toisekseen, useimmat uskonnot markkinoivat itseään jotenkin. Tässä ei ole mitään vikaa, mutta aivan kuten muutakin mainontaa, tätäkin markkinointia pitää saada käsitellä kriittisesti. Jos mainostaja saa antaa itsestään positiivisen kuvan, jollakulla muulla kuuluu olla oikeus antaa mainostajasta negatiivinen kuva ja paljastaa mainostajan valheet ja puolitotuudet. Nyt tämä näyttäisi olevan hankalaa, sillä uskovaiset voivat aina suuttua, kun heidän mainostamaansa aatetta väitetään aasimaiseksi roskaksi.
Yleisesti nykyinen lainsäädäntö on hankala, sillä oikeuden pitää jotenkin arvioida ihmisten ajatuksia ja närkästyksen määrää. Kunnianloukkausoikeudenkäynneissä on henkilöitä, joiden kunniaa on loukattu, ja joskus jopa kepulaisia, joilla ei ole kunniaa loukattavaksi asti, ja oikeudella on joku mahdollisuus puntaroida, onko jotain vahinkoa juuri tälle ihmiselle aiheutunut.
Asia ei parane uskonrauhapykälässä näyttövaatimusta lisäämällä, sillä syyttäjä kyllä löytää etsimällä todistajaksi uskovaisen, jonka tuntoja on loukattu verisesti, kun radiossa tuli Säätiedotukset merenkulkijoille. Asia on ratkaistava jotenkin arvaamalla, ja tämä ei ole erityisen eksaktia lainkäyttöä. Toinen tapa ratkaista asia on perehtyä ns. toriparlamentin tuntoihin, ja tämä on vielä vähemmän eksaktia lainkäyttöä kuin arvaaminen.
Syytetyn on vaikea puolustautua järkevästi, jos syyttäjä väittää kansanjoukkojen loukkaantuneen verisesti, sillä asiaa ei tarvitse näyttää mitenkään, ja asian arviointi jää arvauksen varaan.
Tuomio siis napsahti uskonrauhan rikkomisesta, joten Halla-aho pääsee samaan kerhoon Hannu Salaman kanssa, vaikka pykälä onkin hieman eri. Olen lukenut asiasta aivan liian monta nettikirjoitusta enkä taatusti lue enää yhtään enempää, mutta osassa näitä tuntuu olevan perustavaa laatua oleva virhe.
Jotkut syyttävät tuomioistuinlaitosta poliittiseksi toimijaksi, joka vaientaa epämiellyttäviä mielipiteitä. Tämä ei saata pitää paikkaansa. Oikeuden oli annettava tuomio, koska laki on sellainen. Oikeus ei käräjäoikeustasolla olisi voinut jättää uskonrauhan rikkomisesta tuomitsematta, koska laki on aivan riittävän selkeä. Kun laki on säädetty niin, että uskovaisten tuntoja loukkaava uskontoa koskeva ilmaisu on kielletty vaikka se olisi tottakin, on

Tästä episodista seuraa nähdäkseni vain se, että tuota lakia on ryhdyttävä muuttamaan. Uskontoja on saatava käsitellä kriittisessä ja negatiivisessa sävyssä kahdesta tärkeästä syystä, periaatteellisen sananvapausaspektin lisäksi.
Ensinnäkin, uskonnoilla tehdään politiikkaa. Kristityillä on jopa kansanedustajia, ja muslimien määrän lisääntyessä törmäämme myös poliittiseen islamiin. Jos joku tekee politiikkaa pyhä kirja kourassaan ja vetoaa siellä seisoviin asioihin, tätä oppia on voitava vastustaa myös värikkäästi ja kärjistäen, ei ainoastaan pullantuoksuisesti ja hymyillen. Jos poliittinen vastustaja löytää itsensä jatkuvasti oikeudesta kun uskovaiset närkästyvät aina kun heidän tekstejään väitetään aasimaiseksi roskaksi, poliittinen keskustelu latistuu ja vastaan haraavan politiikan tekeminen hankaloituu.
Toisekseen, useimmat uskonnot markkinoivat itseään jotenkin. Tässä ei ole mitään vikaa, mutta aivan kuten muutakin mainontaa, tätäkin markkinointia pitää saada käsitellä kriittisesti. Jos mainostaja saa antaa itsestään positiivisen kuvan, jollakulla muulla kuuluu olla oikeus antaa mainostajasta negatiivinen kuva ja paljastaa mainostajan valheet ja puolitotuudet. Nyt tämä näyttäisi olevan hankalaa, sillä uskovaiset voivat aina suuttua, kun heidän mainostamaansa aatetta väitetään aasimaiseksi roskaksi.
Yleisesti nykyinen lainsäädäntö on hankala, sillä oikeuden pitää jotenkin arvioida ihmisten ajatuksia ja närkästyksen määrää. Kunnianloukkausoikeudenkäynneissä on henkilöitä, joiden kunniaa on loukattu, ja joskus jopa kepulaisia, joilla ei ole kunniaa loukattavaksi asti, ja oikeudella on joku mahdollisuus puntaroida, onko jotain vahinkoa juuri tälle ihmiselle aiheutunut.
Asia ei parane uskonrauhapykälässä näyttövaatimusta lisäämällä, sillä syyttäjä kyllä löytää etsimällä todistajaksi uskovaisen, jonka tuntoja on loukattu verisesti, kun radiossa tuli Säätiedotukset merenkulkijoille. Asia on ratkaistava jotenkin arvaamalla, ja tämä ei ole erityisen eksaktia lainkäyttöä. Toinen tapa ratkaista asia on perehtyä ns. toriparlamentin tuntoihin, ja tämä on vielä vähemmän eksaktia lainkäyttöä kuin arvaaminen.
Syytetyn on vaikea puolustautua järkevästi, jos syyttäjä väittää kansanjoukkojen loukkaantuneen verisesti, sillä asiaa ei tarvitse näyttää mitenkään, ja asian arviointi jää arvauksen varaan.
blog comments powered by Disqus