Suomen lehdistössä on kirjoitettu jotakin kummallistakin Britannian uudesta hallituksesta.

Ensimmäinen ja yleisesti toistettu virhe on se, että Britannia olisi ottanut nyt politiikassa selvän askeleen oikealle. Tämä on johtopäätös, johon tullaan katsomalla puolueiden nimiä, mutta jos katsotaan puolueiden politiikkaa, mitään suurensuurta siirtymää ei ole nähtävissä.

Labour huolimatta työväenpuoluenimestä on puolue, jota Suomessa vastaisi lähinnä Lapuanliike. Kaikkein sotaisin puolueista, kannattaen nykyisiä sotia Irakissa ja Afganistanissa ja ollen valmis uusiin koska hyvänsä, jos “kansainvälinen liittouma”, joka on peitenimi USA:lle, päättää uuden retken aloittaa. Labour on ollut lisäksi mestari törsäämään. Kun puhun pubissa tai naapurien kanssa politiikkaa, kaikki ihmettelevät, mihin noin tuhannen miljardin julkistalous oikein rahansa kippaa. Infrastruktuuri on hyvää kehitysmaatasoa ja lähinnä rapistuu edelleen. Julkinen koulutus on kriisissä niissä paikoissa, joissa maahanmuutto on täyttänyt koulut, eli kaupunkien lähiöissä. Julkinen terveydenhoito on paljon parjattu, mutta omasta mielestäni se toimii Suomeen verrattuna aivan hyvin. Sosiaaliturva ei ole erityisen hyvä. Siitä huolimatta raha katoaa johonkin ja kukaan ei tunnu tietävän, mihin.

Toryjen agenda näiden vaalien alla on ollut kulukuuri, joka on välttämättömyys. Kun kuitenkin tällä hetkellä raha vain katoaa johonkin eikä tuota mitään, toryt ovat ainakin agendan tasolla innostuneita etsimään haaskauksen sen sijaan, että he leikkaisivat palveluista. Tämä ei kuulosta erityisen äärioikeistolaiselta lähestymistavalta. Toryt ovat sotaisuudessa siltä väliltä, eli kannattavat Afganistanin sotaa mutta vastustavat sotaa Irakissa, eivätkä ole valmiita aloittamaan uusia tuosta vain.

Suomalaista SDP:tä muistuttaa eniten Liberaalidemokraatit, joka nousi nyt hallitusvastuuseen. Heidän agendansa on sotia vastaan, uusia ydinpommeja vastaan, pienituloisten verotuksen alentamisen puolesta ja rikkaille suunnattujen veronkiristysten puolesta.

Kun koalitioksi muodostui Toryt + Libdem, on vaikea nähdä mitään suurta harppausta oikealle, sillä vallankahvaan tuli kaikkein vasemmistolaisin puolue, joka sai myös tahtoaan läpi joissain hallitusohjelmakysymyksissä, kuten vaikka estettyä perintöveron alarajan noston.

Toinen harhaoppi liittyy siihen, että Liberaalidemokraatit olisivat jotenkin olleet vaa’ankieliasemassa ja pystyneet iltalypsämään ja vaikuttamaan painoaan suuremmalla arvolla. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä Labour+Libdem olisi ollut edelleenkin vähemmistöhallitus. Se olisi saanut niukan enemmistön, jos olisi onnistunut puhumaan taakseen kaikki “independent” -ryhmään kuuluneet edustajat. Kun nämä riippumattomat ovat skottien itsenäisyyspuolue, Walesin itsenäisyyspuolue, EU:sta eroamista vaativa UKIP ja Ulsterin lojalistipuolue, vain viimeksi mainittu olisi ollut järkevästi ja luotettavasti voitu puhua hallituksen taakse.

Skottien ja Walesin itsenäisyyspuolueet ovat yhden asian änkyräliikkeitä, joihin hallitus ei voi luottaa kuin tapaus kerrallaan, ja jokainen kannatus aiheuttaisi tukiaisiltalypsyn ja tulisi kalliiksi. UKIP on sinänsä vakavasti otettava kerho, mutta kun Libdem on kaikkein EU-myönteisin puolue ja Labour toiseksi EU-myönteisin, on vaikea kuvitella, että nämä olisivat kyenneet tarjomaan UKIP:lle mitään sellaista, millä kannatusta olisi voitu ostaa. Näin ollen Lib-Lab -koalitio olisi voitu kaataa koska hyvänsä.

Näin ollen ainoat mahdolliset hallituskokoonpanot olisivat olleet Toryjen vähemmistöhallitus ja Toryjen ja Libdemin enemmistökoalitiohallitus. Kun asetelma oli tämä, Liberaalit eivät kyenneet kiristämään itselleen avainministeripaikkoja eivätkä sanelemaan mahdottomia hallitusohjelmaan.

Nick Clegg liberaaleista kuitenkin näyttää tehneen puolueensa kannalta parhaan mahdollisen ratkaisun ja vei puolueensa hallitukseen. Liberaalit saivat hallitusohjelmaan kansanäänestyksen vaalitavan muuttamisesta, ja tällainen järjestettäneen loppuvuodesta tai ensi vuonna. Eurooppapolitiikassa liberaaleilla oli myöskin painoarvoa, sillä hallitus on sitoutunut EU-yhteistyöhön, ja myönnytyksenä EU-skeptisille toryille on sovittu, että Britannia ei halliituskauden aikana ota mitään askeleita euron käyttöönoton suuntaan, mikä Britannian tapauksessa on viisautta, kun valuutta ja takana oleva kansantalous ovat riittävän suuria muutenkin.

Koalitiohallitukseen joudutaan totuttelemaan, sillä täällä ei ole tapana luottaa toisiin puolueisiin. On mahdollista, että tätä luottamusta ei kyetä rakentamaan, ja hallitus hajoaa ennen aikojaan ja ajaudutaan uusiin vaaleihin. Yhteistyöhön on kuitenkin laitettu runsaasti mainetta ja kunniaa, joten hallitusta tuskin lähdetään sisältä käsin rikkomaan tieten tahtoen. Liberaaleille kyse on näytön paikasta siinä, että heidän kanssaan voi tehdä yhteistyötä koalitiossa, ja David Cameronilla taas on näytön paikka vahvana johtajana vaikeassa taloustilanteessa, ja uusien vaalien tulos ei välttämättä olisi hänen kannaltaan suotuisampi.