Tänään vuorossa Taloussanomat, Hesarin mainostamana.

Ensinnäkin pistää silmään kerta toisensa jälkeen tehty temppu: valitaan tarkasteluhetki siten, että alkupää on laman viimeinen vuosi ja loppupää huippusuhdanteen viimeinen vuosi. Meillä on pakko olla käytettävissämme jo uudempiakin tilastoja kuin vuoden 2007 loppu, mutta koska pörssiromahdus ja yrityskauppojen hiipuminen olisivat aiheuttaneet ikävän kuopan pääomatuloihin, maagisesti valittiin tällainen vuosi. Tämä haiskahtaa siltä, että lopputulos on päätetty ennalta ja numerot valitaan vain teoriaa parhaiten tukemaan.

Ehkä räikein osatotuus tai puolivalhe liittyy kuitenkin siihen, mitä nämä luvut meille kertovat. Olen kirjoittanut useasti desiiliajattelun ongelmasta, mutta kerrataan lyhyesti taas. Kymmenes, korkeimpia tuloja saava desiili on ongelmallinen. Se kyllä näyttää olevan aivan täysin karkuteillä tuloineen, mutta ongelma on se, että tuloerot tuon desiilin sisällä ovat selvästi suuremmat kuin missään muualla. 99% kohdalla oleva ei ole tuloineen juurikaan poissa melko tasaiselta kasvukäyrältä.

Suomessa joka vuosi muutama yrityksensä myyvä heppu saa satoja miljoonia. Tämä lisättynä parillasadalla suurimpia pääomatuloja saavalla saavat tuon desiilin keskiarvon korkeaksi ja näyttämällä tämä numero luodaan illuusio siitä, että koko kymmenes desiili on tuloineen karkuteillä. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan karkuteillä on ainoastaan pieni prosentin osa, jossa väki osin vaihtuu vuosittain kun suuria myyntivoittoja saadaan firmasta vain kerran.

Entä mikä tässä sitten on ongelma? Koko artikkeli lähtee siitä, että tämä kehitys on huolestuttava, mutta jos asiaa tarkastellaan toisesta lähtökohdasta, voidaan kysyä, mitä pahaa siinä on, että jotkut suomalaiset ovat onnistuneet perustamaan menestyviä yrityksiä ja työllistämään ihmisiä, ja sitten myyvät nämä firmat tai osan niistä pois. Ei kuulosta kovin kauhealta ja tuntuisi, että Suomeen sopisi tällaisia yrittäjiä reippaasti lisääkin.

Kun katsotaan vain kaikkien tulojen jakautumista eri desiileille, luodaan mielikuva siitä, että kyse on nollasummapelistä, jossa desiilit taistelevat keskenään. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä jos joku onnistuu tuomaan pottiin muutaman miljardin uutta rahaa ulkomaisilta sijoittajilta ja kahmii noista rahoista valtaosan itselleen, jonkun desiilin suhteellinen osuus nousee, mutta se ei ollut pois niiltä muilta desiileiltä vaan kiertoon tuli lisää rahaa. Kun tästä maksetaan veroa ja osa rahasta vielä päätyy kulutukseenkin, on vaikea nähdä, mikä tässä on pahaa.

Lopputuloksena saadaan jälleen nostettua ongelmaksi edellisessä kirjoituksessani mainittu pääomatulojen veron epäprogressiivisuus. Tätä toistetaan siis nykyään jo lähes päivittäin, ja kun tämän muuttaminen on SDP:n vaaliteema, tuntuu vetoapua löytyvän nykyään kautta mediakentän. Kun täsmälleen samoja tutkimuksia ja samojen tutkijoiden näkemyksiä pyöritellään uusina uutisina päivästä ja viikosta toiseen ilman, että asiasta saadaan mitään uutta tietoa, on lupa kysyä, edustaako tällainen yhden kerhon aggressiivisen vaalityön maisemoiminen uutisiksi enää hyvää journalistista tapaa. Uutisilta näyttäviin mainoksiin kuuluu laittaa riittävän selvästi havaittavasti tieto lukijalle siitä, että kyseessä on ilmoitus, mutta luottotoimittajien kautta toteutettuna näin ei tarvitse tehdä.

Pääomatulojen veron muuttaminen progressiiviseksi ei tuota haluttuja tuloksia, sillä kun jokainen naapurimaa(kin) verottaa myyntivoittoja ei-progressiivisesti ja Suomen verotuksesta pääsee eroon ulkomaille muuttamisensa päivänä kunhan on aikomus oleskella ulkomailla vähintään kuusi kuukautta, on aivan selvää, ettei kukaan maksa suurista, kertaluontoisista myyntivoitoista 60 prosentin veroa Suomeen kun naapurustossa pääsee alle puoleen hintaan.

Päivän satuolento on kuitenkin ruma ankanpoikanen:

Hiilamon mielestä eriarvoistuminen voi vaikuttaa siihen, miten suomalaiset sitoutuvat yhteiskuntaansa ja suhtautuvat verojen maksuun. Verojenmaksuhalukkuus saattaa heiketä, jos ei ajatella, että veroilla tuetaan meidän kaikkien hyvinvointia. Yksi kehityskulku on, että vaurain porukka irtisanoutuu julkisen palvelujärjestelmän rahoittamisesta. Ulkoistamis- yksityistämishankkeet esimerkiksi kunnissa selittyvät jo nyt osin tätä kautta, Tuomala sanoo.

Tämä on melko lailla tyylipuhdas osoitus siitä, että kirjoitus on propagandaa eikä todellinen uutinen. Ulkoistamis- ja yksityistämishankkeet kunnissa selittyvät sillä, että se on ainoa mahdollisuus tarjota jotakin palveluja. Pienet kunnat ovat liian pieniä yksiköitä tuottamaan erikoisempia palveluja järkevin kustannnuksin. Lääkärit taas eivät suostu enää tulemaan persejönsesterin terveyskeskuksiin ilman keikkalääkäridiiliä. Keikkalääkärille maksetaan enemmän kuin terveyskeskuslääkärille ja kun diili on määräaikainen, lääkäri säilyttää mielenterveytensä ymmärtäessään pääsevänsä muutaman päivän kuluttua takaisin sivistykseen sen sijaan, että tietää joutuvansa näyttelemään sivuosaa Kepulaisen kehitysalueen kärsimysnäytelmässä vuosikymmenet.

Toinen sangen outo näkemys on se, että “verojenmaksuhalukkuus” heikkenisi, jos ei ajatella veroilla tuettavan meidän kaikkien hyvinvointia. Palkansaajan veronmaksuhalukkuus on sivuseikka, sillä hän on sidottu turpeeseen ja joutuu vain maksamaan. Pääomatulojen saajien veronmaksuhalukkuus taas riippuu siitä, alkaako naapurimaahan muuttaminen myyntivoittojen veron maksamisen ajaksi tuottaa shamppispullon hinnan sekunnissa puolen vuoden ajan. Jos shamppispullo maksaa 40 euroa, tähän päästään vaatimattomalla 60 miljoonan säästöllä.

Ihmisten yleinen into maksaa veroja tai arvostaa julkista sektoria riippuu oleellisesti siitä, saavatko he sieltä itse jotakin tarvitsemaansa. Jos koko julkinen sektori vain nysvää pienituloisten kimpussa ja muille tarjotaan korkeaa moraalia, tuloksena on ei-köyhien oikeistolaistuminen ja paluu jonkunlaiseen köyhäinhoitoaparaattiin. Tästä syystä umpivasemmistolainen propaganda, joka näkee hyvätuloiset ainoastaan lypsylehminä eikä ihmisinä, joilla on omiakin haluja ja tarpeita, ei uppoa muihin kuin persköyhiin. Suomessa hyvätuloisen raja on hinattu alle kolmen tonnin kuukausipalkkaan ennen kuin ylimääräiset sava-maksut ja leikkurit ansiosidonnaisissa etuuksissa alkavat juosta. Kun vasemmalta tarjotaan selvälle keskiluokallekin enää moraalia, hyvää mieltä ja taloudellista kyykytystä ja nöyryytystä, ei tarvitse ihmetellä, miksi Kokoomuksen ei tarvitse olla suuresti huolissaan kannatusluvuistaan.

Suomessa on oikeitakin ongelmia. Inflaatio laukkaa, mutta perusturva polkee paikallaan, sillä sen korottamisesta ei päästy sopuun. Ison osan syystä kantavat suomalaiset ammattiliitot, sillä heille ei kelvannut perusturvan korottaminen ilman, että ansiosidonnaista työttömyysturvaa korotetaan kolminkertaisesti. Kun perusturvan korotukseen olisi ollut rahaa mutta molempiin korotuksiin ei, päätettiin olla tekemättä mitään, ja näin suomalainen työväenliike osoitti taas paikkansa pienen ihmisen edunvalvojana.

Minä keskittyisin enemmän näiden oikeiden ongelmien ratkaisemiseen sekä julkistalouden tasapainottamiseen, sillä nämä ovat sitä heikoiten pärjäävää desiiliä hyödyttäviä asioita. Vahva julkistalous tarkoittaa sitä, ettei jouduta tekemään paniikissa leikkauslistoja kuten Kreikassa ja Irlannissa, ja perusturvan taso sekä julkisten palvelujen aukot ovat suoraan heidän etunsa. Näiden asioiden korjaaminen vaatii muutoksia asenteisiin ja jonkun verran rahaa, ja tämä raha pitää vain kaivaa jostakin.

Kaunainen, jatkuva marina yhden veron perintätavasta ei sen sijaan tuota mitään hyödyllistä kenellekään, sillä avoimessa taloudessa ja kilpailussa pääomista emme voi enää riistoverottaa muita kuin turpeeseen sidottuja ihmisiä. Tämä pitää vain hyväksyä eikä elää mennessä maailmassa. Pääomatuloveroprosenttia voi sen sijaan aivan huoletta korottaa 33:een. Tämä tuottaa rahaa eikä riko pääomamarkkinoita tai oikeastaan mitään muutakaan. Se on korkeampi veroprosentti kuin naapurimaissa muttei niin paljon korkeampi, että kovin moni viitsii muutaman prosentin takia lähteä muualle.