Ajatuksia ajan hengestä
09/11/11 19:02
Euroopan taloussotkujen ja protestien keskellä jäin miettimään, mikä tässä ajassa on erilaista aikaisempiin verrattuna. Nyt näyttää siltä, että poliitikot miettivät mutta mitään ei tapahdu. Toisaalta mitään järkeviä vaihtoehtoja ei kyetä tarjoamaan juuri mistään vallankahvan ulkopuolisistakaan suunnista. Kansalaismielipide nysvää yksittäisten asioiden kimpussa ja lähinnä on sitä mieltä, että kaikki on perin plää. Kyky tai edes halu hahmottaa kokonaisuuksia näyttää puuttuvan.
Lisäksi ympärillämme kuuluu fasismin saappaan kopsetta enemmän kuin viitsin kuunnella.
Tämä on ajan hengen huolestuttavin elementti.
Käsitellään ensin poliittinen järjestelmä. Se on täysin pysähtyneessä tilassa, sillä tosiasiassa meillä on noin kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on korjata asiat siten kuin ne on aina ennenkin korjattu. Ensin devalvoidaan ja sitten tuetaan pankkeja jos tarvitsee. Toinen vaihtoehto on keksiä joku uusi ja ovelampi tapa ratkaista asiat ja toteuttaa se.
Ensimmäisessä vaihtoehdossa ongelma on periaatteellinen. Niin kyllä voisi tehdä, mutta se on äärimmäisen epäsuosittua, sillä känsäisiä käsiään Euroopan nallepubeissa läpsyttävä kansanosa kuvittelee, että köyhiltä otetaan ja herroille annetaan. Tosiasiassa ei tehdä kumpaakaan vaan otetaan keskiluokalta ja annetaan eläkeläisille. Heidän rahojaanhan pankkijärjestelmä pääasiassa veivaa kaikissa länsimaissa eikä persaukisten. Mutta koska mielikuva on se, että pankkien tukeminen on pankkiirien tukemista, tämä historian melko hyväksi keinoksi osoittama ei ole mennyt toteutukseen.
Toinen tapa olisi tietysti keksiä jotakin uutta, sillä missään pyhässä sanassa ei seiso, että valtioiden kilpailukykyongelmat ja niistä seuranneet kuplat olisi ratkaistava juuri noin. Voitaisiin ne varmasti ratkaista jollain muullakin tavalla, itse asiassa monilla muilla tavoilla, mutta nämä tavat pitäisi keksiä. Tämä aiheuttaa kaksi erilaista ongelmaa.
Itsestäänselvä ongelma on se, että näiden keinojen keksiminen ottaa aikansa ja jos työtä ei oikein ole edes aloitettu, valmista ei taida tulla pikapuoliin. Hieman vähemmän käsitelty ongelma on se, ettei kukaan ole toimivaltainen tekemään päätöksiä tai implementoimaan niitä. Eurooppa haaskasi vaihteeksi yhden kokouspäivän käsittelemällä Ranskan vaatimuksesta transaktioveroa. Sillä kuulemma annetaan herroille oikein isän kädestä ja käytetään rahat johonkin kehitysapupuuhasteluun. Tai jotain. Tämä on kuitenkin asia, joka ei kuulu EU:n toimivaltaan, sillä verotus on muunmuassa erityisesti Ranskan vaatimuksesta jätetty jäsenvaltiotason asiaksi. EU siis keskustelee asiasta, jossa se ei ole toimivaltainen, ja kun se ei ole toimivaltainen, keskustelu on yhtä joutavaa jorinaa kuin Pohjoismaiden neuvoston kokous, josta ministeri Stubb lausuikin jo näkemyksensä.
Britannian valtiovarainministeri George Osborne kävi kertomassa kokousväelle, että Britannia on kiinnostunut tästä verosta jos koko maailma toteuttaa sen kerrallaan, mutta siihen saakka Britannia ei sitä toteuta. Kun vero jäisi kuitenkin toteuttamatta Britanniassa ja Luxemburgissa sekä EU:n ulkopuolisissa maissa kuten Sveitsissä ja USA:ssa, ainoa vaikutus olisi siirtää rahoitusalan työpaikat EU:sta pois. Hieno homma, mutta kun työtä ei juuri nyt ole kenelläkään liikaa, kannattaisiko odottaa jotain uutta bisnestä ennen kuin tapetaan olemassaolevat? Kun asetelma oli tiedossa, ennestään, miksi EU haaskaa aikaansa asian kimpussa ja kuvittelee, että se ratkaisisi jotakin? Ehkä kokouksissa on hyvät pullat.
Nyt yritetään epätoivon vimmalla väkisinkeksiä uusia ratkaisuja, jotka ovat maagisesti kaikki lisäverojen muotoisia. Lisää veroja yritetään saada eläkeläisiltä (eläkerahojen veivaaminen on pörssivaihdosta leijonanosa, joten kaikki pörssikauppaverot syövät eläkkeitä jos ne onnistutaan oikeasti toteuttamaan), pankkiireilta, hyvätuloisilta, rikkailta ja keskiluokalta. Kukaan ei ole kertonut, miten Euroopan talouskriisi ratkeaa siten, että kuluttajan ostovoimaa leikataan entisestään, sillä ongelma ei ole kuluttajien ostovoimassa vaan siinä, että valtiot elävät yli varojensa. Ongelmien ratkaiseminen lisäveroja keksimällä on normaalia sosialistien puuhastelua, mikä kertoo meille, että ylevänä uudistusaatteena alkanut sosiaalidemokratia näyttää degeneroituneen sadassa vuodessa näköalattomaksi kerjäläisoopperaksi.
Yleisesti ottaen meillä ei ole aikaa keksiä mitään uutta. Kun palkkaan siivoojan, voimme järjestää lukuisia palavereja siitä, käytetäänkö työssä moppia vai luutaa. Kyse on eri härveleistä, joten asia on monimutkainen ja sen pohtiminen loppuun saakka ei onnistukaan nopeasti. Kuitenkin sinä aikana kun
istutaan palaverissa eikä huiskuteta kumpaakaan, villakoirat nurkissa kasvavat puhvelin kokoisiksi. Euroopassa on kyse juuri tästä asetelmasta. Aikaa odotella ei yksinkertaisesti ole, sillä ongelmat paisuvat joka päivä.
Kun tarjolla ei ole kuin yksi tunnettu ratkaisu ja aikaa keksiä muita ratkaisuja ei ole, mitä ihmettä vetkuttelu oikein auttaa?
Muita ratkaisuja ei synny, sillä kansalaiskeskustelu näyttää muuttuneen lähinnä vallankahvaa kategorisesti vastustavaksi lätinäksi, jossa ei ole jäljellä mitään rakentavaa. Linkitin tuohon yhden esimerkin tyypillisestä kommentista ja näitä on paljon. Vallankahva on plää, USA on plää, kaikki on plää. Tarjolla ei ole ensimmäistäkään vaihtoehtoa eikä muiden esittämien vaihtoehtojen analyysiä tai jalostamista, ainoastaan urputusta.
Tämä blogisti on yhtä pihalla kuin teltassaan värjöttelevä kapitalismin vastustaja, mutta hänen näkemyksensä on tutkimisen arvoinen lähinnä siitä syystä, että se ilmentää sitä fasismin saapasta, joka meiltä usein jää pimentoon jos emme tunnista sen kopsetta.
Vallankahva ja perinteinen politiikanteko ovat äärimmäisen huonossa huudossa. Poliittinen koneisto ei saa tehdä rauhassa työtään, sillä rahvas haastaa sen yksittäisistä asioista miettimättä kokonaisuuksia tai olematta niistä edes kiinnostunut. Voi olla, että näyttää pahalta “oikeudenmukaisuuden” vinkkelistä jos Anna Anarkopunkkarin toimeentulotukea ei koroteta muutamalla satasella ja sossusta loput vaikka hinnat ovat nousseet. Kokonaisuus saattaa kuitenkin näyttää, että on parempi pitää tuki ennallaan kuin verottaa lisää jotakin kohdetta, jonka lisäverottaminen aiheuttaa kerrannaisvaikutuksena vaikkapa työpaikkojen katoamista ulosliputusten ja ostovoiman näivettymisen muodossa.
Poliittinen koneisto on olemassa juurikin sitä varten, että se analysoi kokonaisuuksia sekä syitä ja seurauksia. Ei sitä pidä haastaa epäoleellisista yksittäisistä detaljeista kuin hyvin painavissa tapauksissa, ja nykyään ympäri maailmaa sitä haastetaan päivittäin milloin mistäkin. Kokonaiskuvan käsittelyyn ei pahemmin jää kansalaisjärjestöiltäkään aikaa kun ne keskittyvät lähinnä detaljeihin.
Kun perinteinen politiikka ei oikein maistu, sille on löytynyt vaihtoehto fasismin pimeistä metsistä, ja tästä meidän pitää olla huolissamme. Se ilmenee kahdella tavalla, kuten niin moni muukin asia tässä kirjoituksessa. Ensimmäisen osaamme tunnistaa helposti. Sitä esiintyy Suomen politiikassa lähinnä henkisillä perussuomalaisilla. Vaaditaan Vahvaa Johtajaa, joka tulee ratkaisemaan ongelmat ja palauttamaan jöön läpimätänä pidettyyn kansanvaltaan. Näitä messiaita on manattu esiin siellä täällä ja jos sellainen saadaan sarkofagistaan nostettua, tuloksena on useammin hirmuhallinto kuin paratiisi. On helppoa ymmärtää, miksi yhden johtajan päättämän yhden totuuden maailma ei ole erityisen miellyttävä.
Sen lisäksi meillä on paljon pehmeämmäksi maisemoitu versio fasismista. Sitä esiintyy lähinnä poliittisessa änkyrävasemmistossa ja sen henkisissä seuraajissa. Tuo lainaamani kirjoitus edustaa juuri tätä erinomaisesti. Kirjoittaja toteaa sanatarkasti näin: “Vääryydelle ja sen tekemiselle on tultava loppu. Vääryyttä tehneet raha- ja valtaeliitit on saatettava vastuuseen. Ahneudelle ja korruptiolle on laitettava selvät rajat. Se on yksinkertaista. Ei tarvitse kuin osata erottaa oikea ja väärä toisistaan sekä muistaa oikeudenmukaisuus.”
Yhtäläistä vahvan johtajan kaipuun kanssa on se, että vallankahva on läpimätä ja se pitää
korvata jollakin. Sen sijaan, että suoraan ja avoimesti vaaditaan Johtajaa astumaan esiin ja päästämään meidät pahasta, kerrotaankin iloisesti rallatellen, että kaikki on aivan ältsin helppoa kun vain erottaa oikean ja väärän toisistaan.
Fiksummille ei tarvitse selittää, miksi tämä näkemys on aivan yhtä inhottava kuin se, että Johtaja päättää asiat puolestamme. Tämä nimittäin sisältää implisiittisesti joko Johtajan, puhdistukset tai demokratian täydellisen alasajon tai kaikki näistä. Ei ole nimittäin mitään niin vaikeaa kuin päättää, mikä on oikein ja mikä on väärin ja kirjoittaa nämä asiat kaikkia koskeviksi laeiksi. Se olisi helppoa, jos kaikkien käsitys oikeasta, väärästä ja oikeudenmukaisesta olisi täsmälleen sama, mutta ei se ole.
Tämänsisältöisen ajatuksen esittäjältä kuuluu aina kysyä “saanko minä sitten määritellä oikean, väärän ja oikeudenmukaisen ja te sitten vain tottelette”. Tietystikään se ei heille käy, sillä minun käsitykseni näistä asioista on väärä. Kun sanon, että minun mielestäni sinun käsityksesi on väärä, minua pidetään huonona ja harhaoppisena ihmisenä. He venkoilevat ulos vetoamalla siihen, ettei asiaa kuulu keneltäkään yksittäiseltä ihmiseltä kysyä, mutta tämäkin tie johtaa rääseikköön.
Jos asiaa kysytään kaikilta ihmisiltä, mikä vika on vaaleissa ja edustuksellisessa demokratiassa? Mikä pitää korjata? Tietysti se, että kansa äänestää väärin kun yksi ääni on niilläkin, joiden käsitys oikeasta ja väärästä on harhaoppinen. Kun ongelma alkaa hahmottua, saatamme kuulla ehdotuksen jalostetussa muodossa, jossa oikeamielisten pappisneuvosto päättää etukäteen, ketkä saavat asettua milläkin agendalla ehdolle ja näin on maailma korjattu. Vai rakennettiinko uusi Iran?
Tämän sortin hiipivää fasismia kannattaa pontevasti vastustaa. Kaikki ihmiset, jotka väittävät olevansa vain hyvän puolella pahaa vastaan siksi kun se on niin helppoa, ansaitsevat tulla politiikan kentällä vastustetuiksi. He tarjoavat omaa arvomaailmaansa yhtenä ainoana oikeana totuutena eikä tämä eroa mitenkään Johtajan arvomaailman implementoimisesta. Ainoa ero on täydellinen nöyryyden puute, sillä Johtajaa vaativat tunnustavat, että vaikka Johtaja tarvitaan, he itse eivät ole hommaan kykeneviä. Tämä trendisaappaiden kopseessa leviävä fasismi sisältää ajatuksen siitä, että juuri älykkö itse olisi paras johtamaan itseään huomattavasti tyhmempiä.
Kumpaakin fasismin ilmentymää kannattaa seurata hyvin, hyvin tarkasti, sillä kyse ei enää ole marginaalissa vellovista ajatuksista. Jos nämä yhdistäisivät voimansa, olisi heillä käsissään kirkkaasti Suomen suurin puolue.
Lisäksi ympärillämme kuuluu fasismin saappaan kopsetta enemmän kuin viitsin kuunnella.
Käsitellään ensin poliittinen järjestelmä. Se on täysin pysähtyneessä tilassa, sillä tosiasiassa meillä on noin kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on korjata asiat siten kuin ne on aina ennenkin korjattu. Ensin devalvoidaan ja sitten tuetaan pankkeja jos tarvitsee. Toinen vaihtoehto on keksiä joku uusi ja ovelampi tapa ratkaista asiat ja toteuttaa se.
Ensimmäisessä vaihtoehdossa ongelma on periaatteellinen. Niin kyllä voisi tehdä, mutta se on äärimmäisen epäsuosittua, sillä känsäisiä käsiään Euroopan nallepubeissa läpsyttävä kansanosa kuvittelee, että köyhiltä otetaan ja herroille annetaan. Tosiasiassa ei tehdä kumpaakaan vaan otetaan keskiluokalta ja annetaan eläkeläisille. Heidän rahojaanhan pankkijärjestelmä pääasiassa veivaa kaikissa länsimaissa eikä persaukisten. Mutta koska mielikuva on se, että pankkien tukeminen on pankkiirien tukemista, tämä historian melko hyväksi keinoksi osoittama ei ole mennyt toteutukseen.
Toinen tapa olisi tietysti keksiä jotakin uutta, sillä missään pyhässä sanassa ei seiso, että valtioiden kilpailukykyongelmat ja niistä seuranneet kuplat olisi ratkaistava juuri noin. Voitaisiin ne varmasti ratkaista jollain muullakin tavalla, itse asiassa monilla muilla tavoilla, mutta nämä tavat pitäisi keksiä. Tämä aiheuttaa kaksi erilaista ongelmaa.
Itsestäänselvä ongelma on se, että näiden keinojen keksiminen ottaa aikansa ja jos työtä ei oikein ole edes aloitettu, valmista ei taida tulla pikapuoliin. Hieman vähemmän käsitelty ongelma on se, ettei kukaan ole toimivaltainen tekemään päätöksiä tai implementoimaan niitä. Eurooppa haaskasi vaihteeksi yhden kokouspäivän käsittelemällä Ranskan vaatimuksesta transaktioveroa. Sillä kuulemma annetaan herroille oikein isän kädestä ja käytetään rahat johonkin kehitysapupuuhasteluun. Tai jotain. Tämä on kuitenkin asia, joka ei kuulu EU:n toimivaltaan, sillä verotus on muunmuassa erityisesti Ranskan vaatimuksesta jätetty jäsenvaltiotason asiaksi. EU siis keskustelee asiasta, jossa se ei ole toimivaltainen, ja kun se ei ole toimivaltainen, keskustelu on yhtä joutavaa jorinaa kuin Pohjoismaiden neuvoston kokous, josta ministeri Stubb lausuikin jo näkemyksensä.
Britannian valtiovarainministeri George Osborne kävi kertomassa kokousväelle, että Britannia on kiinnostunut tästä verosta jos koko maailma toteuttaa sen kerrallaan, mutta siihen saakka Britannia ei sitä toteuta. Kun vero jäisi kuitenkin toteuttamatta Britanniassa ja Luxemburgissa sekä EU:n ulkopuolisissa maissa kuten Sveitsissä ja USA:ssa, ainoa vaikutus olisi siirtää rahoitusalan työpaikat EU:sta pois. Hieno homma, mutta kun työtä ei juuri nyt ole kenelläkään liikaa, kannattaisiko odottaa jotain uutta bisnestä ennen kuin tapetaan olemassaolevat? Kun asetelma oli tiedossa, ennestään, miksi EU haaskaa aikaansa asian kimpussa ja kuvittelee, että se ratkaisisi jotakin? Ehkä kokouksissa on hyvät pullat.
Nyt yritetään epätoivon vimmalla väkisinkeksiä uusia ratkaisuja, jotka ovat maagisesti kaikki lisäverojen muotoisia. Lisää veroja yritetään saada eläkeläisiltä (eläkerahojen veivaaminen on pörssivaihdosta leijonanosa, joten kaikki pörssikauppaverot syövät eläkkeitä jos ne onnistutaan oikeasti toteuttamaan), pankkiireilta, hyvätuloisilta, rikkailta ja keskiluokalta. Kukaan ei ole kertonut, miten Euroopan talouskriisi ratkeaa siten, että kuluttajan ostovoimaa leikataan entisestään, sillä ongelma ei ole kuluttajien ostovoimassa vaan siinä, että valtiot elävät yli varojensa. Ongelmien ratkaiseminen lisäveroja keksimällä on normaalia sosialistien puuhastelua, mikä kertoo meille, että ylevänä uudistusaatteena alkanut sosiaalidemokratia näyttää degeneroituneen sadassa vuodessa näköalattomaksi kerjäläisoopperaksi.
Yleisesti ottaen meillä ei ole aikaa keksiä mitään uutta. Kun palkkaan siivoojan, voimme järjestää lukuisia palavereja siitä, käytetäänkö työssä moppia vai luutaa. Kyse on eri härveleistä, joten asia on monimutkainen ja sen pohtiminen loppuun saakka ei onnistukaan nopeasti. Kuitenkin sinä aikana kun
Kun tarjolla ei ole kuin yksi tunnettu ratkaisu ja aikaa keksiä muita ratkaisuja ei ole, mitä ihmettä vetkuttelu oikein auttaa?
Muita ratkaisuja ei synny, sillä kansalaiskeskustelu näyttää muuttuneen lähinnä vallankahvaa kategorisesti vastustavaksi lätinäksi, jossa ei ole jäljellä mitään rakentavaa. Linkitin tuohon yhden esimerkin tyypillisestä kommentista ja näitä on paljon. Vallankahva on plää, USA on plää, kaikki on plää. Tarjolla ei ole ensimmäistäkään vaihtoehtoa eikä muiden esittämien vaihtoehtojen analyysiä tai jalostamista, ainoastaan urputusta.
Tämä blogisti on yhtä pihalla kuin teltassaan värjöttelevä kapitalismin vastustaja, mutta hänen näkemyksensä on tutkimisen arvoinen lähinnä siitä syystä, että se ilmentää sitä fasismin saapasta, joka meiltä usein jää pimentoon jos emme tunnista sen kopsetta.
Vallankahva ja perinteinen politiikanteko ovat äärimmäisen huonossa huudossa. Poliittinen koneisto ei saa tehdä rauhassa työtään, sillä rahvas haastaa sen yksittäisistä asioista miettimättä kokonaisuuksia tai olematta niistä edes kiinnostunut. Voi olla, että näyttää pahalta “oikeudenmukaisuuden” vinkkelistä jos Anna Anarkopunkkarin toimeentulotukea ei koroteta muutamalla satasella ja sossusta loput vaikka hinnat ovat nousseet. Kokonaisuus saattaa kuitenkin näyttää, että on parempi pitää tuki ennallaan kuin verottaa lisää jotakin kohdetta, jonka lisäverottaminen aiheuttaa kerrannaisvaikutuksena vaikkapa työpaikkojen katoamista ulosliputusten ja ostovoiman näivettymisen muodossa.
Poliittinen koneisto on olemassa juurikin sitä varten, että se analysoi kokonaisuuksia sekä syitä ja seurauksia. Ei sitä pidä haastaa epäoleellisista yksittäisistä detaljeista kuin hyvin painavissa tapauksissa, ja nykyään ympäri maailmaa sitä haastetaan päivittäin milloin mistäkin. Kokonaiskuvan käsittelyyn ei pahemmin jää kansalaisjärjestöiltäkään aikaa kun ne keskittyvät lähinnä detaljeihin.
Kun perinteinen politiikka ei oikein maistu, sille on löytynyt vaihtoehto fasismin pimeistä metsistä, ja tästä meidän pitää olla huolissamme. Se ilmenee kahdella tavalla, kuten niin moni muukin asia tässä kirjoituksessa. Ensimmäisen osaamme tunnistaa helposti. Sitä esiintyy Suomen politiikassa lähinnä henkisillä perussuomalaisilla. Vaaditaan Vahvaa Johtajaa, joka tulee ratkaisemaan ongelmat ja palauttamaan jöön läpimätänä pidettyyn kansanvaltaan. Näitä messiaita on manattu esiin siellä täällä ja jos sellainen saadaan sarkofagistaan nostettua, tuloksena on useammin hirmuhallinto kuin paratiisi. On helppoa ymmärtää, miksi yhden johtajan päättämän yhden totuuden maailma ei ole erityisen miellyttävä.
Sen lisäksi meillä on paljon pehmeämmäksi maisemoitu versio fasismista. Sitä esiintyy lähinnä poliittisessa änkyrävasemmistossa ja sen henkisissä seuraajissa. Tuo lainaamani kirjoitus edustaa juuri tätä erinomaisesti. Kirjoittaja toteaa sanatarkasti näin: “Vääryydelle ja sen tekemiselle on tultava loppu. Vääryyttä tehneet raha- ja valtaeliitit on saatettava vastuuseen. Ahneudelle ja korruptiolle on laitettava selvät rajat. Se on yksinkertaista. Ei tarvitse kuin osata erottaa oikea ja väärä toisistaan sekä muistaa oikeudenmukaisuus.”
Yhtäläistä vahvan johtajan kaipuun kanssa on se, että vallankahva on läpimätä ja se pitää
Fiksummille ei tarvitse selittää, miksi tämä näkemys on aivan yhtä inhottava kuin se, että Johtaja päättää asiat puolestamme. Tämä nimittäin sisältää implisiittisesti joko Johtajan, puhdistukset tai demokratian täydellisen alasajon tai kaikki näistä. Ei ole nimittäin mitään niin vaikeaa kuin päättää, mikä on oikein ja mikä on väärin ja kirjoittaa nämä asiat kaikkia koskeviksi laeiksi. Se olisi helppoa, jos kaikkien käsitys oikeasta, väärästä ja oikeudenmukaisesta olisi täsmälleen sama, mutta ei se ole.
Tämänsisältöisen ajatuksen esittäjältä kuuluu aina kysyä “saanko minä sitten määritellä oikean, väärän ja oikeudenmukaisen ja te sitten vain tottelette”. Tietystikään se ei heille käy, sillä minun käsitykseni näistä asioista on väärä. Kun sanon, että minun mielestäni sinun käsityksesi on väärä, minua pidetään huonona ja harhaoppisena ihmisenä. He venkoilevat ulos vetoamalla siihen, ettei asiaa kuulu keneltäkään yksittäiseltä ihmiseltä kysyä, mutta tämäkin tie johtaa rääseikköön.
Jos asiaa kysytään kaikilta ihmisiltä, mikä vika on vaaleissa ja edustuksellisessa demokratiassa? Mikä pitää korjata? Tietysti se, että kansa äänestää väärin kun yksi ääni on niilläkin, joiden käsitys oikeasta ja väärästä on harhaoppinen. Kun ongelma alkaa hahmottua, saatamme kuulla ehdotuksen jalostetussa muodossa, jossa oikeamielisten pappisneuvosto päättää etukäteen, ketkä saavat asettua milläkin agendalla ehdolle ja näin on maailma korjattu. Vai rakennettiinko uusi Iran?
Tämän sortin hiipivää fasismia kannattaa pontevasti vastustaa. Kaikki ihmiset, jotka väittävät olevansa vain hyvän puolella pahaa vastaan siksi kun se on niin helppoa, ansaitsevat tulla politiikan kentällä vastustetuiksi. He tarjoavat omaa arvomaailmaansa yhtenä ainoana oikeana totuutena eikä tämä eroa mitenkään Johtajan arvomaailman implementoimisesta. Ainoa ero on täydellinen nöyryyden puute, sillä Johtajaa vaativat tunnustavat, että vaikka Johtaja tarvitaan, he itse eivät ole hommaan kykeneviä. Tämä trendisaappaiden kopseessa leviävä fasismi sisältää ajatuksen siitä, että juuri älykkö itse olisi paras johtamaan itseään huomattavasti tyhmempiä.
Kumpaakin fasismin ilmentymää kannattaa seurata hyvin, hyvin tarkasti, sillä kyse ei enää ole marginaalissa vellovista ajatuksista. Jos nämä yhdistäisivät voimansa, olisi heillä käsissään kirkkaasti Suomen suurin puolue.
blog comments powered by Disqus