SDP ja politiikan nykytila
04/04/11 14:20
Tässä huumorilehden tuotoksessa on pari mielenkiintoista havaintoa, jotka mielestäni selittävät jotakin suomalaisen politiikan surkeasta nykytilasta, joten käsitelläänpä ne maanantain kunniaksi.
Kirjoittaja, ilmeisesti joku SDP-aktiivi, lausuu meille näin:
Hesari marssitti viikko sitten esiin sunnuntaidebatistinaan tutkijan, joka ei kyennyt näkemään puolueissa eroja ja vaati puoluejakoa uusiksi. Tutkijan ura näyttää olevan melko alussa.
Tälle ajalle näyttää olevan leimallista äärimmäinen historiattomuus.
Tämä on mielenkiintoinen väite, sillä se esitetään varsin usein ja kumotaan myös melko lailla samalla tavalla. Linjan mukaista on se, että joku politiikan ulkopuolinen taho tai vaalikarjan rivinauta toteaa, ettei (suurten) puolueiden välillä juurikaan eroja ole ja nekin vähät erot, joita
voidaan havaita, eivät välttämättä konkretisoidu miksikään havaittavaksi, sillä lopulta ne hallitusohjelmissa vain unohdetaan.
Yhtä lailla kärkkäästi puolueiden aktiivit puolueisiin katsomatta hyökkäävät aina puolustautumaan, että kyllähän eroja on vaikka kuinka paljon, mikä käy selville siitä, että me olemme hyviä ja kaikki muut ovat pahoja.
Asetelma on joka kerran melko samanlainen. Puoluepolitiikassa innokkaasti mukana olevat ovat sitä mieltä, että erot ovat huikeita, mutta hieman ulompaa katsottuna näin ei tuntuisi olevan.
Kumpi joukko on oikeassa? Tietoa meillä ei ole, mutta väitän, että maallikon sana painaa enemmän. Ensinnäkin, vaalikarjan analyysi tilanteesta on tavallaan aina oikeassa määritelmän mukaisesti, sillä äänestyspäätökset tehdään siellä.
Toisekseen tarjoan esimerkiksi Suomen valtakunnanpolitiikkaa viimeisen 15 vuoden ajalta. Sitä on tehty kaikennäköisissä koalitioissa ja oleelliselta osalaan se tuntuisi olevan samanlaista niin saavutustensa kuin kritiikkinsäkin osalta. Mitään oleellisia uusia linjavalintoja ei ole tehty millään keskeisellä politiikan alueella. EU-politiikka, talouspolitiikka, aluepolitiikka, peruspalvelut jne. ovat melko lailla samanlaisia nyt kuin vuonna 1995. Samaten tuntuisi olevan, että kulloisenkin hallituksen politiikkaa vastustaa vähäisemmässä määrin minun edustamani talousliberaali siipi, jonka mielestä julkista sektoria voisi aivan hyvin supistaa raskaalla kädellä. Kovaäänisempi vastustus kuuluu änkyrävasemmistosta, jolle kaikkien hallitusten politiikka on aina köyhien kyykyttämistä ja herroja suosivaa.
Oma analyysini tilanteesta on se, että lähtemällä mukaan puoluepolitiikkaan jonkun kerhon uskolliseksi työmuurahaiseksi, saadaan liittymislahjaksi vääristävät silmälasit. Kun itse asiaa katsoo tunnustuksellisesta vinkkelistä, kyky havaita eroja kasvaa kohisten, sillä näitä eroja tarvitaan politiikan käyttövoimana toimivien viholliskuvien rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi.
Takaisin vuoteen 1972, jolloin SDP vaati julisteessaan: "Oikeutta tulonjakoon". Sekä teema että 1972 julisteen muotokieli muistuttavat niin hämmästyttävästi puolueen nykyisiä julisteita, ettei ainakaan sen perusteella voi väittää SDP:n livenneen linjaltaan viimeisten 30 vuoden aikana.
Tämä puolestaan on oivallinen havainto SDP:n nykytilasta.
Jos puolueen aktiivitkin ovat sitä mieltä, että mikään ei ole muuttunut liki 40 vuodessa, ei tarvitse ihmetellä, miksi tämän päivän nuoret eivät oikein tunne kerhoa omakseen.
SDP on leimallisesti suurten ikäluokkien puolue. Sen kaappasi itselleen sakki, jonka ainoa merkittävämpi saavutus on ollut oman ylioppilastalonsa valtaaminen. Tämä kaarti on etulinjassa ja lähellä sitä edelleen ja nuorennusleikkaus on edistynyt tuskaisan hitaasti. Jutta Urpilaista ei halua
pääministeriksi edes SDP:n rivikannattajakunta, minkä pitäisi pistää miettimään, että puheenjohtaja olisi syytä vaihtaa pikaisesti. Tämä vaihdos tehtäisiinkin pikaisesti jos ei olisi pelkoa siitä, että Erkki Tuomioja yrittäisi tehtävään jälleen kerran. Niin kauan kuin Tuomiojan uhka on olemassa, rividemarit lienevät alistuneet siihen, että puheenjohtajana voi olla millainen surkimus hyvänsä parempia aikoja odoteltaessa.
Sosiaalidemokraattien suurimmat ansiot liittyvät tänä päivänä siihen, kuinka he kykenevät valehtelemaan itselleen, miten 40 vuotta vanhat teemat ovat ajankohtaisia ja tärkeitä tänäkin päivänä ja 70-luvun alun retoriikka mitä terävintä ja nerokkainta.
Ihmiset ovat kyllä edelleen huolissaan toimeentulostaan, mutta asioiden painotukset ovat muuttuneet. "Oikeutta tulonjakoon" on fraasi, joka ei monelle merkitse enää mitään. Mitä tuloja oikein jaetaan? Kenelle? Miksi? Keneltä otetaan? Entä sitten?
Tulonjaon oikeudellisuus on iskulauseena muinaisimmasta luokkavihabunkkerista lausuttu. Ydinajatus ei ole muuttunut miksikään ja toimeentulo kiinnostaa edelleen, mutta luokkaviha oli ja meni ja lakkasi olemasta merkittävä retorinen temppu suunnilleen siinä kohtaa kun kaikkien maiden proletaarit 80-luvun alussa eivät onnistuneetkaan yhtymään vaan suomalainen kommunismi onnistui hajottamaan itsensä kolmeen tai neljään eri kuppikuntaan.
Vastakkainasettelut ovat olemassa mutta eri paikoissa. Palkansaajan vihollinen on tulonsiirtojen varassa elävä. Yksityisen sektorin työntekijän vihollinen on julkisen sektorin duunari. Toisaalta on tapahtunut myös erojen hämärtymistä kun pätkätyöläisen asema muistuttaa enemmän yrittäjän kuin palkansaajan asemaa sillä erotuksella, että hänellä ei ole edes mahdollisuutta rikastua toisin kuin yrittäjällä.
Toimeentulon ympärillä voisi mikä hyvänsä puolue ryhtyä tekemään Suomesta parempaa paikkaa paitsi ehkä Maalaisliitto, jonka sielu on tukiaisautomaattien pyörittämisessä eikä toimeentulossa. SDP voi olla mielestään tällä asialla, mutta ei se kykene sanomaansa oikealla tavalla markkinoimaan kun mielikuva on 40 vuotta vanhassa luokkaviharetoriikassa ja korporaatiovallassa eikä yksilökeskeisyydessä.
Mielenkiintoinen havainto on sekin, että SDP on ollut vuodesta 1972 tähän päivään hallitusvastuussa poislukien Ahon hallitus 1991-1995 ja sittemmin Vanhasen 2. hallituksesta alkaen 2007. Jos puolueen sanoma vuonna 1972 oli "oikeutta tulonjakoon" ja se lähtee vuoden 2011 vaaleihin melko lailla samalla teemalla, mielestäni vaalikarjalla on lupa kysyä, mitä ihmettä puolue on vallankahvassa tehnyt liki 35 vuotta.
Minä ainakin haluaisin kysyä, miksi tulonjaon oikeudenmukaisuudesta kiinnostuneen kannattaa antaa ääni SDP:lle juuri nyt kun se on kaikissa edellisissä vaaleissa mennyt tältä osin kankkulan kaivoon.
Ja vielä sellainenkin pikkujuttu, että politiikan tuominen takaisin kouluihin tuskin olisi kirjoittajan puolueelle eduksi. Nuoret kannattavat maaseudulla Maalaisliittoa ja kaupungeissa Vihreitä ja Kokoomusta, nousevassa määrin persuja. SDP taistelee nuorten äänistä melko vähän ja koulujen politisoiminen olisi lähinnä puolueen itsemurha. Tätä voitaisiin pitää ainoana koulujen politisoimisen ansiona. Huonoja puolia on liian monta mainittavaksi.
Kirjoittaja, ilmeisesti joku SDP-aktiivi, lausuu meille näin:
Hesari marssitti viikko sitten esiin sunnuntaidebatistinaan tutkijan, joka ei kyennyt näkemään puolueissa eroja ja vaati puoluejakoa uusiksi. Tutkijan ura näyttää olevan melko alussa.
Tälle ajalle näyttää olevan leimallista äärimmäinen historiattomuus.
Tämä on mielenkiintoinen väite, sillä se esitetään varsin usein ja kumotaan myös melko lailla samalla tavalla. Linjan mukaista on se, että joku politiikan ulkopuolinen taho tai vaalikarjan rivinauta toteaa, ettei (suurten) puolueiden välillä juurikaan eroja ole ja nekin vähät erot, joita
Yhtä lailla kärkkäästi puolueiden aktiivit puolueisiin katsomatta hyökkäävät aina puolustautumaan, että kyllähän eroja on vaikka kuinka paljon, mikä käy selville siitä, että me olemme hyviä ja kaikki muut ovat pahoja.
Asetelma on joka kerran melko samanlainen. Puoluepolitiikassa innokkaasti mukana olevat ovat sitä mieltä, että erot ovat huikeita, mutta hieman ulompaa katsottuna näin ei tuntuisi olevan.
Kumpi joukko on oikeassa? Tietoa meillä ei ole, mutta väitän, että maallikon sana painaa enemmän. Ensinnäkin, vaalikarjan analyysi tilanteesta on tavallaan aina oikeassa määritelmän mukaisesti, sillä äänestyspäätökset tehdään siellä.
Toisekseen tarjoan esimerkiksi Suomen valtakunnanpolitiikkaa viimeisen 15 vuoden ajalta. Sitä on tehty kaikennäköisissä koalitioissa ja oleelliselta osalaan se tuntuisi olevan samanlaista niin saavutustensa kuin kritiikkinsäkin osalta. Mitään oleellisia uusia linjavalintoja ei ole tehty millään keskeisellä politiikan alueella. EU-politiikka, talouspolitiikka, aluepolitiikka, peruspalvelut jne. ovat melko lailla samanlaisia nyt kuin vuonna 1995. Samaten tuntuisi olevan, että kulloisenkin hallituksen politiikkaa vastustaa vähäisemmässä määrin minun edustamani talousliberaali siipi, jonka mielestä julkista sektoria voisi aivan hyvin supistaa raskaalla kädellä. Kovaäänisempi vastustus kuuluu änkyrävasemmistosta, jolle kaikkien hallitusten politiikka on aina köyhien kyykyttämistä ja herroja suosivaa.
Oma analyysini tilanteesta on se, että lähtemällä mukaan puoluepolitiikkaan jonkun kerhon uskolliseksi työmuurahaiseksi, saadaan liittymislahjaksi vääristävät silmälasit. Kun itse asiaa katsoo tunnustuksellisesta vinkkelistä, kyky havaita eroja kasvaa kohisten, sillä näitä eroja tarvitaan politiikan käyttövoimana toimivien viholliskuvien rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi.
Takaisin vuoteen 1972, jolloin SDP vaati julisteessaan: "Oikeutta tulonjakoon". Sekä teema että 1972 julisteen muotokieli muistuttavat niin hämmästyttävästi puolueen nykyisiä julisteita, ettei ainakaan sen perusteella voi väittää SDP:n livenneen linjaltaan viimeisten 30 vuoden aikana.
Tämä puolestaan on oivallinen havainto SDP:n nykytilasta.
Jos puolueen aktiivitkin ovat sitä mieltä, että mikään ei ole muuttunut liki 40 vuodessa, ei tarvitse ihmetellä, miksi tämän päivän nuoret eivät oikein tunne kerhoa omakseen.
SDP on leimallisesti suurten ikäluokkien puolue. Sen kaappasi itselleen sakki, jonka ainoa merkittävämpi saavutus on ollut oman ylioppilastalonsa valtaaminen. Tämä kaarti on etulinjassa ja lähellä sitä edelleen ja nuorennusleikkaus on edistynyt tuskaisan hitaasti. Jutta Urpilaista ei halua
Sosiaalidemokraattien suurimmat ansiot liittyvät tänä päivänä siihen, kuinka he kykenevät valehtelemaan itselleen, miten 40 vuotta vanhat teemat ovat ajankohtaisia ja tärkeitä tänäkin päivänä ja 70-luvun alun retoriikka mitä terävintä ja nerokkainta.
Ihmiset ovat kyllä edelleen huolissaan toimeentulostaan, mutta asioiden painotukset ovat muuttuneet. "Oikeutta tulonjakoon" on fraasi, joka ei monelle merkitse enää mitään. Mitä tuloja oikein jaetaan? Kenelle? Miksi? Keneltä otetaan? Entä sitten?
Tulonjaon oikeudellisuus on iskulauseena muinaisimmasta luokkavihabunkkerista lausuttu. Ydinajatus ei ole muuttunut miksikään ja toimeentulo kiinnostaa edelleen, mutta luokkaviha oli ja meni ja lakkasi olemasta merkittävä retorinen temppu suunnilleen siinä kohtaa kun kaikkien maiden proletaarit 80-luvun alussa eivät onnistuneetkaan yhtymään vaan suomalainen kommunismi onnistui hajottamaan itsensä kolmeen tai neljään eri kuppikuntaan.
Vastakkainasettelut ovat olemassa mutta eri paikoissa. Palkansaajan vihollinen on tulonsiirtojen varassa elävä. Yksityisen sektorin työntekijän vihollinen on julkisen sektorin duunari. Toisaalta on tapahtunut myös erojen hämärtymistä kun pätkätyöläisen asema muistuttaa enemmän yrittäjän kuin palkansaajan asemaa sillä erotuksella, että hänellä ei ole edes mahdollisuutta rikastua toisin kuin yrittäjällä.
Toimeentulon ympärillä voisi mikä hyvänsä puolue ryhtyä tekemään Suomesta parempaa paikkaa paitsi ehkä Maalaisliitto, jonka sielu on tukiaisautomaattien pyörittämisessä eikä toimeentulossa. SDP voi olla mielestään tällä asialla, mutta ei se kykene sanomaansa oikealla tavalla markkinoimaan kun mielikuva on 40 vuotta vanhassa luokkaviharetoriikassa ja korporaatiovallassa eikä yksilökeskeisyydessä.
Mielenkiintoinen havainto on sekin, että SDP on ollut vuodesta 1972 tähän päivään hallitusvastuussa poislukien Ahon hallitus 1991-1995 ja sittemmin Vanhasen 2. hallituksesta alkaen 2007. Jos puolueen sanoma vuonna 1972 oli "oikeutta tulonjakoon" ja se lähtee vuoden 2011 vaaleihin melko lailla samalla teemalla, mielestäni vaalikarjalla on lupa kysyä, mitä ihmettä puolue on vallankahvassa tehnyt liki 35 vuotta.
Minä ainakin haluaisin kysyä, miksi tulonjaon oikeudenmukaisuudesta kiinnostuneen kannattaa antaa ääni SDP:lle juuri nyt kun se on kaikissa edellisissä vaaleissa mennyt tältä osin kankkulan kaivoon.
Ja vielä sellainenkin pikkujuttu, että politiikan tuominen takaisin kouluihin tuskin olisi kirjoittajan puolueelle eduksi. Nuoret kannattavat maaseudulla Maalaisliittoa ja kaupungeissa Vihreitä ja Kokoomusta, nousevassa määrin persuja. SDP taistelee nuorten äänistä melko vähän ja koulujen politisoiminen olisi lähinnä puolueen itsemurha. Tätä voitaisiin pitää ainoana koulujen politisoimisen ansiona. Huonoja puolia on liian monta mainittavaksi.
blog comments powered by Disqus