Ostovoiman kehityksen ikuisuus

Jatkan edellistä juttua ostovoima-asiasta tässä kirjoituksessa.

Palkansaajapuoli pitää luonnonvakiona, että ostovoiman pitää parantua. Olisi myös aika kivaa, jos ostovoima parantuisi joka kierroksella. Globaalissa maailmassa kuitenkin markkinat ovat useimmille asioille kansainväliset ja samoista asioista ja viime kädessä resursseista on kiinnostunut kuusi

miljardia ihmistä. Jos siis suomalaisen ostovoima paranisi joka kierroksella, sen pitäisi kohentua rivakammin kuin kiinalaisen ja intialaisen ostovoima. Jos tästä ekstrapoloi tuhannen vuoden päähän ja ajattelee, että suomalaisen ostovoima nousee joka vuosi (=eli siis suomalaiset vaurastuvat nopeammin kuin ihmiset muualla), jonkun pitkän ajan kuluttua maailman tulot pitäisi jakaa pääosin suomalaisille palkansaajille.

Tämä ei tietenkään ole mahdollista. Pitkän ajan kuluessa tietysti tapahtuu vaikka mitä tekniikassa ja taloudessa eikä ajatusta tuhannen vuoden päästä pidä ottaa kovin vakavasti, mutta se kertoo meille, että nykyinen järjestelmä on sisäänrakennetusti löperö. Siinä on elementti, joka ei voi mitenkään vastata reaalimaailmaa loputtomiin. En tiedä onko raja tullut vastaan nyt vai tuleeko se vastaan hieman myöhemmin, mutta jos pyritään turvaamaan suomalaisen palkansaajan ostovoiman kehitys näin, tulemme lopulta lopettaneeksi suomalaiset palkansaajat tarpeettomina kun muualta saa halvemmalla aivan yhtä hyvää. Ylihintaa suomalaiselle kannattaa maksaa vain laadusta, mutta jossain kohtaa tätä käyrää hintalaatusuhde vinksahtaa vinoon ja suomalainen työ ei käy enää kaupaksi.

Kun mallissa on perustavaa laatua oleva valuvika, miksi pidämme ostovoiman parantumista itsestäänselvyytenä ja menemme lakkoon, jos itsestäänselvyys ei toteudu? En minä tiedä, tässä taitaa vain olla kyseessä suljetun talouden ajalta peräisin oleva maan tapa.

Ostovoiman jatkuvaa kasvua vastaan puhuu luonnonvakioiden lisäksi pari seikkaa.

Ensimmäinen on ns. sisäisen devalvaation elementti. Ulkoiset devalvaatiot eivät joko ole mahdollisia tai ainakaan ne eivät ole enää kovin tehokkaita Suomen kaltaiselle maalle. Kiina pitää valuuttansa arvoa keinotekoisen alhaalla emmekä voi tälle oikein mitään. Voimme heikentää omia valuuttojamme, mutta kiinalaiset tulevat vain perässä ja kuuta vastaan ei voi devalvoida. Kreikan kaltaista maata devalvaatio saattaisi auttaa, mutta sielläkin hyöty on rajallinen tuontihintojen reippaan kallistumisen vuoksi.

Kun kilpailukyky on kateissa jostain syystä, joka ei välttämättä edes liity palkkatasoon, usein palkkasumma on kuitenkin ainut asia, jossa on jotain säätämisen varaa. Energian hinta määräytyy markkinoilla ja kuljetuskustannuksille emme juuri voi mitään siirtämättä tehtaita lähemmäksi markkinoita, joten melko usein vaakakupissa on työpaikkojen määrä ja palkkataso jos yhtälöön ei saada lisää rahaa jostakin. Kun ei tehdä mitään pikku hiljaa, jäävät jäljelle shokkikeinot kuten reipas palkkojen leikkaus ja massairtisanomiset. Kreikasta voidaan katsoa, miten nämä kansalaisille maistuvat.

Saksasta taas voidaan katsoa, miten on maistunut sisäinen devalvaatio kymmenen vuoden ajalla. Palkankorotukset on pidetty pieninä ja ostovoima ei ole kasvanut. Itse asiassa se on pienentynyt kun inflaatio on laukannut, mutta kun palkkoja ei ole leikattu, ei ole tapahtunut mitään psykologista pahaa. Kun tämä on

tehty pitkän aikavälin kuluessa, väki ei lopulta ole huomannut mitään ja saksalaisilla on nyt yksi maailman kilpailukykyisimmistä talouksista, joka myös onnistuu luomaan työpaikkoja.

Britannia on tehnyt hieman samoin joskin eri lähtökohdista. Palkat ovat viimeiset neljä vuotta polkeneet melkein kaikkialla paikallaan ja tulos on ollut täysin sama. Sen hyötyjä ei ole vielä päästy pahemmin keräämään, mutta tällä hetkellä uskon paljon enemmän Britannian kykyyn tasapainottaa talouttaan kuin Suomen.

Kun maailmassa on lisää kakun jakajia, joista varsinkin kiinalaiset ja intialaiset ovat oikeutetusti vaurastuneet työllään eli suunnilleen samoin kuin mekin, on selvää, että niukkoja resursseja riittää vähemmän kaikille. Ostovoima ei näin ollen voi kasvaa loputtomiin vaan sen on alettava pienentyä. Se pienenee joko kriisin tai sodan takia tai sitten hallitusti inflaation sitä pikku hiljaa nakertaessa. Palkkaratkaisut, jotka eivät jätä nakerrukselle tilaa, johtavat vääjäämättä aikanaan kriisiin ellei keksitä Star Trekistä tuttuja replikaattoreita. Tea, earl grey, hot.

Sisäisen devalvaation välttämättömyyden lisäksi kiinnitämme huomiota siihen, että virallisten taulukoiden inflaatio ei mittarina kerro oikeastaan mitään. Riippuu täysin siitä, mihin ja miten kuluttaa, mikä todellinen inflaatioprosentti on. Tämä toimii tällä hetkellä eduksi Suomessakin, sillä todellinen palkansaajan inflaatio on usein tupla tai tripla verrattuna virallisiin numeroihin ja “ostovoimaa turvaava” palkkaratkaisu ei tee sitä kuin propagandassa. Kyseessä on kuitenkin ajan henki.

Suomen luvuista en tiedä, mutta tällä hetkellä Britanniassa inflaatiota painaa ylöspäin reippaasti vuokra-asumisen, sähkön, kaasun, veden ja ruuan kallistuminen. Omistusasuntojen hinnat polkevat paikallaan (eli reaalisesti laskevat), joten jos onnistuu saamaan asuntolainan,

inflaatioprosentti tippuu oitis. Harva onnistuu, sillä talous luo vain pätkätyötä, jolla ei asuntolainaa heru, mikä painaa vuokria ylöspäin. Lämmityksen ja sähkön hinta on täälläoloaikanani kaksinkertaistunut ja taas tuli joku 20% korotus.

Käytännössä emme voi jatkossa mitenkään turvata palkansaajan ostovoimaa siten, että se olisi kaikilla mittareilla entistä parempi. Voimme esimerkiksi joutua hyväksymään sen, että ostovoima huononee merkittävästi kun rahaa käytetään liikkumiseen, matkustamiseen, syömiseen, juomiseen ja infrastruktuuripalveluihin. Sen sijaan on täysin mahdollista, että samalla ostovoima paranee merkittävästi kun ostetaan kotimaisia palveluja tai viihdettä. Pelkän inflaation ja ostovoiman tuijottamisen sijaan pitäisikin ymmärtää katsoa sitä, miten kulutusta voi muuttaa sellaiseen suuntaan, jossa inflaatio ei samoin laukkaa. Tämä ei ole palkansaajapuolen intresseissä eikä oikein kenenkään muunkaan, joten asian miettimiseen ei suuremmin paukkuja panna.

Emme pääse tässä asiassa keskittymään oleelliseen siksi, että sosiaalidemokraattisen politiikan keskiössä ovat köyhät ja pienituloiset. Heidän rahansa menee peruselämiseen nyt ja jatkossa, joten heidän mahdollisuutensa muuttaa kulutustaan mitenkään ovat olemattomat. Mutta sellaista se on, sitähän se suunnilleen tarkoittaa olla köyhä, että pienempi siivu resursseista kuuluu heille.

Köyhistä ei tule minkäänlaisen uuden kulutuksen tai talouden veturia, joten tarmon keskittäminen heihin on joutavaa. Oleellista olisi saada keskiluokka kuluttamaan viisaammin sen sijaan, että tuijotetaan vain inflaatioprosentteja ja kuvitteellisia ostovoimalaskelmia. Köyhät täytyy elättää jotenkin joka tapauksessa, mutta tässä pitää keskittyä lähinnä asiaan välttämättömyysvinkkelistä eikä siitä, että köyhät jotenkin maagisesti poistuisivat keskuudestamme kunhan poliitikot ovat hieman tarmokkaampia.

Miksi siis keskitytään vain ostovoiman jatkuvaan kasvuun? Se tuntuisi olevan mahdotonta, järjetöntä ja lisäksi valheellisiin mittareihin perustuvaa. En ollut koskaan kaksinenkaan insinööri ja vielä heikommin pärjäsin erilaisissa akateemista tarkkuutta vaativissa suoritteissa, mutta kun kyse on näinkin epämääräisestä asiasta, paukkujen laittaminen siihen tuntuu ajan ja energian haaskaukselta.

Nykyisen työmarkkinapolitiikan johtotähti tuntuu olevan parempia etuja pienemmälle porukalle ja lopulta viimeinen sammuttaa valot. Haluammeko me tätä oikeasti?

blog comments powered by Disqus