Halonen luonnehti Suomen ulkopolitiikkaa Paasikivi-Seuralle, tuolle dynamiikan ja edistyksen hautomolle: Suomen ulkopolitiikka on ollut vuosikymmeniä erittäin vakaa ja on nytkin "vapaa, ennakoiva ja ajassa elävä. En kutsuisi stä pysähtyneeksi".

Minun on vaikea yhtyä lausuntoon täysin. Oikeassa Halonen on siinä, että Suomen ulkopolitiikka todellakin on vuosikymmeniä ollut erittäin vakaata. Sitä ei ole horjuttanut edes Neuvostoliiton romahtaminen, kommunismin romahdus, EU-jäsenyys tai yleinen politiikassa tapahtunut avoimmuuden lisääntyminen.

Eli siis Suomen ulkopolitiikkaa voidaan hyvällä syyllä kutsua pysähtyneeksi, mutta pysähtyneisyyttä harjoitetaan vakaasti ja perinteitä kunnioittaen.

Minulla on ainakin muistissani Suomen ulkopolitiikan tontilta lähinnä noloutta herättäviä pysähtyneisyyden hetkiä. Koko Kekkosen aikaa voi luonnehtia ulkopoliittisesti pysähtyneeksi, koska ulkopolitiikka oli Kekkosen keino pysyä vallankahvassa sisäpolitiikassa. Mutta kun Manu tuli valtaan, olisi pitänyt alkaa tapahtua.

Alkoikin, muttei "vapauden, ennakoivuuden ja ajassa elämisen" hengessä. Suomen ulkopoliittinen johto esimerkiksi kieltäytyi harkitsemastakaan sellaista mahdollisuutta, että venäläiset sukellusveneet vaaniskelisivat Ruotsin aluevesillä, vaikka yksi oli siellä ajanut karillekin joku aika aikaisemmin. "Itämeri on rauhanmeri" -liturgiaa toistettiin ja ruotsalaisia syytettiin ajojahdista.

Kun Neuvostoliitto viimein otti ja hajosi ja Baltia itsenäistyi, Suomen ulkopolitiikan nerojen ei voida sanoa kyenneen ennakoimaan tapahtumaa. Eikä edes akateemisen yhteisön, tai muuten Paavo "Neuvostoliitto on naapurimme ikuisesti" Väyrysen väitöskirjaa olisi ehkä moitittu näkemyksen puutteesta eikä hyväksytty loistavin arvosanoin.

Baltian itsenäisyyden tunnustaneissa maissa Suomi oli viimeisten listalla. Ei siellä nyt ehkä ensimmäisenä olisi tarvinnut ollakaan, mutta kun tapahtunut oli jo tosiasia, Suomen ulkopolitiikan johto käytti tuhottomasti aikaa ja vaivaa keksiäkseen, miten Baltian maita ei tarvitsisi tunnustaa ryssän pelossa ollenkaan ja samalla yrittää selittää suomettuneisuudesta puhuvalle lännelle, miksi ei ole tehty mitään. Metodi lopulta löytyi keksimällä, että Suomi tunnusti nuo maat jo 20-luvulla ja kun tunnustusta ei oltu koskaan peruttu, se oli voimassa edelleen.

Mutta rähmälläänhän ei toki oltu, eihän?

Kun Gorba syöstiin vallasta ja tankit vyöryivät Moskovaan, muu maailma katseli menoa järkyttyneenä ja paheksuen. Suomi ei tehnyt mitään, paitsi ryhtyi kulisseissa kaivamaan naftaliinista vanhoja idänkaupan asiantuntijoita siinä toivossa, että moderni ja markkinataloushenkinen bilateraalikauppa tekisi taas paluun menneen maailman miesten palattua valtaan hetkeksi naapurissakin.

Aika hissukseen Suomen ulkopolitiikan johto oli ehkä Alexander Stubbia lukuunottamatta myös Gruusian viime kriisistä.

Suunnilleen samaan aikaan ajoittuu myös hiukan vähemmälle huomiolle jäänyt episodi, jossa Stubbia moitittiin siitä, että hän oli puheet pitäneiden suurlähettiläiden luvalla antanut lehtien julkistaa muutaman valikoidun niistä ulkopoliittisen keskustelun hengessä.

Suomessa ulkopolitiikan on aina kuulunut olla pienen joukon salatiedettä, joten sellaiset edistyksen ja modernin ajattelun airuet kuin Paavo Väyrynen, Juhani Suomi, Erkki Tuomioja ja Erkki Laatikainen ehtivät tuomitsemaan moisen käytännön röyhkeänä yrityksenä päästää rahvas ulkopolitiikan tontille.

Kyllä tässä mielestäni sangen johdonmukainen elementti on havaittavissa, minkä Halonenkin lienee huomannut. Muttei ulkopolitiikkamme edelleen näytä olevan vapaata hysteerisestä ryssän pelosta. Ja ulkopolitiikan johtotähtemme tuskin kykenevät ennakoimaan edes sitä, että aurinko nousee huomenna. Ajassa eläväksikään muinaista kabinettipolitiikkaa ei voi oikein luonnehtia.

Stubb on eri aikakauden mies, joten annettakoon hänelle tilaisuus ennen kuin häntä moitimme, mutta pelkään pahoin, että koska koko ulkopolitiikan virkamieskoneisto muistuttaa lähinnä dinosaurusten saattohoitolaa, yhden miehen ääni ei pahemmin tässä jurakauden suossa paina.