Hesarin pääkirjoitustoimittaja patistaa poliitikkoja puhumaan säästöistä.

Viesti on oikea, erinomaisen oikea. VVM:n pienvisiirit ovat valmistelleet selvityksen, jonka mukaan Suomen valtiontalouden kestävyysvaje on hieman yli kymmenen miljardia vuodessa. Aika suuri luku kun huomioidaan, että budjetin loppusumma on noin 50 miljardia.

On päivänselvää, että tätä summaa ei kuro kiinni mikään mystinen talouskasvu vaikka lusmuilevat poliitikot niin meille uskottelevatkin. Tämän oletuksen perättömyyden näkee siitä, että talous ei ole nyt tasapainossa. Vajeen kattaminen millään keinolla ei tarkoita sitä, että valtio pystyy tekemään suunnilleen nollatuloksen huippusuhdanteen huippuvuonna vaan sitä, että budjetti on tasapainossa aina tai sitä, että budjetti on lama-aikaan alijäämäinen mutta hyvinä vuosina vastaavasti ylijäämäinen, jotta velat voidaan maksaa.

Jo nyt valtion korkomenot ovat kaksi miljardia vuodessa ja ensi vuonna reippaasti enemmän. Tälle rahalle olisi käyttöä sekä palveluissa että pienimpien tulonsiirtojen inflaatiotarkistuksissa, mutta nyt maksamme menneiden ja varsinkin viime vuosien leväperäisestä taloudenpidosta.

Poliitikoille asia on kiusallinen, sillä vaalit lähestyvät.. Kulukuuri olisi pitänyt aloittaa jo ajat sitten, mutta tämä nykyinen hallitus ei siihen vaaleja odotellessaan näytä kykenevän. Kokoomus yrittää olla ärsyttämättä ketään, jotta saa pääministerin paikan pitkästä aikaa. Kepu rämpii murheen alhossa eikä tule kysymykseenkään, että suosiota romutettaisiin ankaralla säästökuurilla.

Vaalien alla tilanne näyttää surkealta. Kokoomus hieman näön vuoksi puhuu siitä, että "pitäisi" säästää, mutta ei yksilöi, mistä nämä säästöt tuon puolueen mielestä pitäisi löytää. Muut puolueet torjuvat persu-uhkaa lupailemalla lähinnä lisää kaikille kaikkea.

Kenties pohjanoteeraus on Jutta Urpilaisen, tuon Pohjanmaan Neron, ajatus siitä, että nyt pitäisi kipata ylimääräinen miljardi sinne tänne ja pari miljardia sen päälle johonkin muuhun. Tämä on tietysti mitä puhdasoppisin vaalilupaus, jota ei ole aikomustakaan toteuttaa vaikka puolue hallitukseen pääsisikin, ja kun demareita sitten kovistellaan lupauksien rikkomisesta, syytetään hallitusohjelmaa ja hallituskumppania ja asia unohtuu saman tien. Urpilaisen erottaa posetiivarin apinasta lähinnä se, että apinalle riittää taskun pohjalla oleva kolikko eikä jokaisen esiintymisen hintalappua lasketa miljardeissa.

Ajatuksen tasolla viesti on kuitenkin selvä: SDP ei pidä julkistaloutta minään ongelmana vaan haluaa porskuttaa ensimmäisessä luokassa kohti konkurssia, valuuttarahaston holhousta ja paniikissa tehtyjä leikkauslistoja. Kun olemme Irlannissa, Kreikassa ja Portugalissa nähneet, tämä tie ei ole erityisen mukava. Pelkästään hybris suomalaisten etevämmyydestä tuntuu saavan poliitikot kuvittelemaan, ettei samanlaista nyt voi rehdissä ja reilussa Suomessa tapahtua, kyse on vain Alppien eteläpuolisen Afrikan banaanivaltioiden ongelmista.

Eipä ole. Numerot eivät muutu miksikään siitä, että ne esitetään Suomessa eikä jossain barbaarien maana pitämässämme paikassa. Suomi elää nyt laina-ajalla, sillä Etelä-Euroopan kriisi on suurempi kuin Suomen. Ei Euroopassa ole yhtään toista maata, jossa valtio kattaa neljänneksen menoistaan velalla, kriisiin ajautuneissa Kreikassa ja Irlannissakin vaje on ollut alle puolet tästä. Tällä hetkellä kukaan ei huomaa mitään, mutta Suomi on rahoituskriisissä heti kun joku ymmärtää kääntää sinnepäin spottia ja kirjoittaa asiasta Financial Timesissä.

Tutkiva journalisti nimittäin saattaa huomata, että Suomen talousluvut maisemoidaan todellisuutta paremmiksi vain puhdasoppisella huijauksella.

Suomessa lasketaan eläkekassoihin kertyvä raha valtion tuloksi, mitä se ei ole, sillä tuo raha on korvamerkittyä eläkkeisiin. Näin näyttää siltä, että julkistalouden vaje olisi vain muutama hassu prosentti eikä 25. Tämä laskentatapa osoittautuu valheeksi heti kun eläkekassat alkavat purkaa omaisuuttaan, mikä tapahtuu ehkä jo ensi vuonna. Tällöin emme tule näkemään sitä, että julkisen sektorin vaje kasvaisi näiden rahastojen purkautumista vastaavasti, joten eläkekassa on siis vain plusmerkkinen asia ja jos se olisi miinusmerkkinen, se vain unohtuu johonkin.

Veronkorotukset eivät johda kovin pitkälle, sillä vaje on valtava. ALV:tä voi korottaa pari prosenttia 25:een kuten Ruotsissa ja Tanskassakin on. Pääomatulojen veron voi korottaa noin 33:een ilman, että sillä on suurta vaikutusta mihinkään. Energiaveroja voi kasvattaa jonkun verran, mutta pää jää vetävän käteen siinä kohtaa kun köyhillä ei ole enää rahaa lämmittää asuntojaan. Näillä ei kymmenen miljardin vajeesta kateta kuin pari kolme miljardia, loppu pitää säästää.

Kun poliitikot teeskentelevät, ettei ongelmaa olekaan, säästömetodi ei ota syntyäkseen. Minä tarjoan asiassa virka apua:

Otetaan asiaa tekemään konsulttitalo Suomen ulkopuolelta. Tämän firman tehtäväksi annetaan perata koko julkinen sektori ja etsiä sieltä N miljardin säästöt. N on tarve plus kolme miljardia. Reunaehdoksi asetetaan se, että suorittavassa portaassa olevien ihmisten määrään ja etuihin ei kosketa, eli siis opettajat, lääkärit, poliisit ja vaikkapa Kelan tukiaiskäsittelijät ovat turvassa. Ainoa oikeutus puuttua näihin tehtäviin on se, jos vaikkapa automatisoimisen tai lakkautuspäätöksen takia joku tehtävä muuttuu kokonaan tarpeettomaksi.

Suomessa ongelma ei ole se, että perusturva ja julkiset palvelut maksavat liikaa. Päin vastoin nämä tuntuvat olevan ainakin länsimaiden mittapuulla melko tehokkaasti toteutettuja. Näihin menee kuitenkin julkisen sektorin käyttämästä rahasta alle puolet, loppu häviää kankkulan kaivoon, josta aluepolitiikka-sateenvarjo ottaa suurimman osan. Kyläpoliitikoilla ei ole ikinä mahdollisuutta puuttua tähän törsäykseen ilman tukevaa selkänojaa.

Olemme tässä asiassa arvovalintojen edessä. Kaikkeen nykyiseen ei ole rahaa. Haluammeko säilyttää julkisten palvelujen ja perusturvan tason ja mahdollistaa taloudellisesti näihin tehtävät parannukset vai haluammeko jatkaa jokaista yritys- ja aluetukiaista hamaan maailman tappiin? Minun mielestäni koko maan pitäminen asuttuna ei ole mikään itseisarvo, jota ei saisi kyseenalaistaa.

Juustohöylä ei tuota tarvittavia säästöjä vaan tarvitaan vesuria. Sosiaalidemokraattinen utopia suuresta valtiosta on johtanut meidät tilanteeseen, jossa julkinen sektori on paisunut kuin pullataikina tekemään kaikennäköisiä "nice to have" -juttuja ja fokus on melko täydellisesti kateissa. Yleensä tämäntyyppisiä ajatuksia esitettäessä joku aina mainitsee oopperan ja kulttuurin tukemisen yleisesti. Näihin käytetään julkisesta rahasta aivan naurettavan pieniä summia kuten kirjastoihinkin enkä näe mitään syytä, miksi meidän pitäisi karsia juuri näitä asioita.

Oleelliseen keskittyminen ei tarkoita sitä, että tehtäisiin vain niitä asioita, joista on jotain taloudellista hyötyä. Se tarkoittaa sitä, että tehtäisiin niitä asioita, joita pidämme oleellisina.