Hesari tietää kertoa, että kaksi kolmasosaa duunareista ei voi vaikuttaa omaan palkkaukseensa.

Asia ei ole mikään yllätys, uutisen sävykään ei oikeastaan. Rivien välistä saa lukea, että koska tämä asia vaikuttaa negatiivisesti työmotivaatioon, se on työnantajien syytä. Lehtiuutisessa olisi voitu aivan hyvin kertoa, että juuri tuo mainittu 2/3 työskentelee niillä aloilla, joissa perinteinen ay-toiminta on voimakkainta ja palkankorotukset sovitaan kaikkia koskemaan keskitetysti. Tätä työntekijät ovat pitäneet hyvänä asiana, ainakin jos ay-pomoja on uskominen.

Nyt siis työntekijät haluavat ammattiliittojen päättämät palkat ja pitävät tätä kuitenkin epämotivoivana. Tai sitten gallupiin vastaajat valehtelevat tai ay-pomot valehtelevat. Tai jotain. Tietysti voidaan ajatella, että työnantajahan voi maksaa vaikka mitä sovitun palkan päälle, joten syy on vain työnantajan. Oikeasti tulospalkkaussysteemit harvoin toimivat aivan tällä tavalla. Duunarialoilla liittotasolla sovittu palkkaus on usein aika lähellä yritysten maksukykyä kustakin hommasta eikä siinä ole mitään taivaaseen asti joustavaa varaa ylöspäin.

Tulospalkkaussysteemien idea on valkokaulustyössä se, että peruspalkka on hieman pienempi kuin sen kuuluisi olla, mutta tulospalkkiot voivat nostaa sitä reippaasti tuon laskennallisen oletuspalkan yläpuolelle. Näin duunari ottaa hieman kantaakseen bisneksen riskiä, sillä hän saattaa joutua tyytymään pienehköön peruspalkkaansa, mutta jos bisnes keulii ja tekee työnsä hyvin, palkka on selvästi korkeampi kuin alan keskiarvo.

Jostain syystä duunarialoilla ei ammattiliittojen vaatimuksesta koskaan vaadita palkkojen alentamista kymmenellä prosentilla ja sen kompensoimista tulospalkkiolla, joka voi nostaa palkkaa 50% jos kaikki menee putkeen.