Hesarin vieraskynässä pari professoria pitää suomalaista kieltenopetusta “alennustilaisena”.

Yleisesti valitus käsittelee ruotsin kielen asemaa. Ruotsin kielen kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa yhä harvempi, ja tarvitaan ohjelma, jolla sen kirjoittaa taas useampi. Lisäksi ollaan huolissaan siitä, että lakisääteinen kaksikielisyys ei virastoissa tms. enää toimi kun kuponkeja pitää käytännössä kääntää ruotsista suomeksi.

Normaalia marinaa, joka kykenee laistamaan oleelliset asiat keskittymällä periaatteisiin.

Se, että kieliä ei enää oteta valinnaisina yhtä runsaasti kuin ennen ja ruotsi jätetään kirjoittamatta, on varmasti aivan oikea havainto, mutta onko kyse ongelmasta? Kun itse suoritin ylioppilastutkinnon, haluamani korkeakoulun valinnassa sai pisteitä jokaisesta kirjoitetusta aineesta kuuteen saakka. Silloin aineet olivat äidinkieli, matematiikka, reaali, kieli, kieli, kieli. Jos äidinkieli lasketaan kieleksi, kuusi ainetta kirjoittaneen ylioppilastodistus siis mittasi vain kolmasosallaan jotain muuta kuin kielellistä lahjakkuutta. Jos halusi kirjoittaa paljon aineita, piti valita paljon kieliä, sillä muuta ei voinut kirjoittaa.

Nykyisin ylioppilastutkinto on rakennettu hieman toisin jakamalla ainakin reaali kahdeksi kokeeksi, ja tarve ottaa “pakkokieliä” on vähentynyt ainakin yhdellä. Kun lukion on tarkoitus olla yleissivistävä koulu, suunta on aivan oikea.

Ongelmat työelämässä ja virastoissa ruotsin kielen osalta eivät johdu kielikoulutuksen alennustilasta. Mitään kieltä ei opi koulussa sille tasolle, että sillä voi käytännössä tehdä bisnestä ja ymmärtää kapulakielisiä dokumentteja. Tämä vaatii omaa työtä ja harrastuneisuutta kouluopetuksen päälle, ja koulussa opitaan vain perusteet ja rakenteet. Sanavarasto ei voi olla kouluopetuksen perusteella mitenkään riittävä.

Ruotsin kieli on suomenkieliselle täysin kuollut kieli kasvukeskuksissa, ja väki pakkautuu niihin. Suomenkielinen ei altistu ruotsin kielelle Helsingissä, Tampereella, Oulussa tai Jyväskylässä. Kun on kouluopetus ja sen jälkeen ei mitään, kielestä ei koskaan tule aktiivista. Kielenopetusta voi pöyhiä vaikka kuinka, mutta tämä ei muutu miksikään, ja tuloksena on rahan haaskaus. Sitä, miten kaikkien maailman kielten ja kulttuurien virrassa saataisiin ihmiset innostumaan ruotsinkielisistä jutuista, kannattaisi miettiä enemmän, vaikka veikkaan senkin olevan sangen haasteellinen homma.

Järkevämpää olisi tunnustaa asia ja unohtaa menneen maailman tekohengitys. Ruotsia äidinkielenään puhuvat suomalaiset ovat tämän “tunnustamisen” tehneet jo ajat sitten eikä kukaan tunnu olevan moksiskaan siitä, että fanttilan kassa ei osaa puhua ruotsia.

Samaa liturgiaa jatketaan tässä muutenkin sangen oudossa virkkeessä: Euroopan unionin suositus 1 + 2 (äidinkielen lisäksi kahden unionikielen eriasteinen osaaminen) ei sovi Suomeen eikä muihinkaan kaksi- tai monikielisiin maihin. Meillä lähtökohdan pitäisi olla 2 + 2.

Tässä siis edelleenkin lähdetään siitä, että vähiä tunteja pitää haaskata toisen kotimaisen kielen opettamiseksi ihmisille, jotka eivät sitä ikinä opi käyttökielitasolle saakka tuon mainitun harrastuneisuuden puutteen takia.

Kolmen vieraan kielen oppiminen ei ole mikään aivan helppo homma. Se, että yhtä vierasta kieltä kutsutaan toiseksi kotimaiseksi, on vain savuverho. Kielen oppimisen kannalta on sivuseikka, miksi tuota vierasta kieltä kutsutaan. Sen sijaan, että osaa kolme vierasta kieltä huonosti, on syytä osata englanti erinomaisesti, ja vasta sen jälkeen keskittyä muihin kieliin jos intoa on. Kielellisesti lahjakkaille monen kielen taitajille on tietysti kysyntää tulevaisuudessakin, mutta ei kaikista tarvitse tehdä myyntimiehiä kaukaisiin maihin. Osa voi toimia vaikkapa tuotekehityksessä, jossa työkieli ulkomaisten yhteistyökumppanien kanssa on aivan maasta riippumatta englanti.

Sinänsä tuossa EU:n “suosituksessa” paistaa mukavasti ranskalainen kieli-imperialismi.

Minkä takia ihmisten pitäisi osata vieraista kielistä nimenomaan kahta “unionikieltä”? Ei minkään takia. Jos osaa kahta vierasta kieltä, toinen lie puolipakollisista syistä englanti, mutta miksi sen toisen pitäisi olla EU-kieli siinä toivossa, että ihmiset opiskelisivat ranskaa? Voisi kuvitella, että Suomessa voisi olla jotain hyötyä venäjän osaamisesta, ja maailmanlaajuisesti tarvitsisimme lisää kiinaa ja arabiaa puhuvia. Joidenkin on tietysti syytä opetella eurooppalaisiakin kieliä, mutta niihin jämähtäminen tuntuu kapeakatseisuudelta.

Professorit siis ehdottavat enemmän kieltenopetusta, vähemmän valinnaisuuksia, kolmen vieraan kielen opettamista kaikille muiden oppiaineiden kustannuksella, ja erinäköisiä toimia, joilla saataisiin taas jokainen ylioppilas kirjoittamaan ruotsi.

Minusta tuntuu, että tämä keinovalikoima ei tuota mitään sellaista, millä olisi suurtakaan käytännön merkitystä suomalaisen talouselämän vinkkelistä. Jos muuhun kieltenopetukseen lisätään tunteja englannin opetuksesta, sitten sillä on vaikutuksia, mutta vaikutukset eivät ole toivotun suuntaisia.

Kuten olen ennenkin kirjoittanut, Suomessa asiat toimivat kohtuuhyvin siksi, ettei kielillä tehdä juurikaan politiikkaa, vaan käytäntö saa sanella sen, miten toimitaan. Ne maat, joissa kielikysymys on jatkuvasti esillä jotenkin, ovat aika surkeaa katsottavaa. Belgia on hajoamispisteessä. Kanada natisisi liitoksissaan jos tukiaiset lännestä itään eivät pitäisi sitä kasassa. Ranskassa ranskan kielen pönkitys on saanut niin huolellisia mittasuhteita, etteivät ranskalaiset osaa puhua juurikaan vieraita kieliä.

Tällaisiin tuloksiin päädytään, kun valtio ryhtyy aktiivisesti ohjaamaan asioita, joihin sen ei tarvitsisi mitenkään puuttua.