Olen kirjoittanut tästä joskus aiemminkin jossain, mutta menköön nyt taas.

Menisikö Suomessa mitään perustavalla tavalla rikki, jos irtisanomisiin tähtäävästä yt-menettelystä luovuttaisiin ja korvattaisiin se lisäämällä nykyisiin työuran pituudesta riippuviin irtisanomisaikoihin kaikille kuusi viikkoa? Tai ainakin tehtäisiin niin, että tämä olisi oletusarvo ja yt-menettely kuljettaisiin läpi vain, jos työntekijäpuoli niin vaatii.

Nykysysteemi on monella tapaa ikävä. Neuvottelut kestävät kuusi viikkoa, mutta koska niiden ei tarvitse päätyä yhteisymmärrykseen, työnantaja voi tehdä sen mitä ajattelikin tekevänsä kunhan vain lusii neuvottelupöydässä tietyt, tukevasti kuviokellunnalta haiskahtavat rutiinit. Työnantaja siis saa mitä haluaa 6 viikkoa + irtisanomisaika -aikataululla. Työnantaja häviää nykytilanteessa sen, että on menettelytaparikkomus ilmoittaa joillekin yt:n alaisille henkilöille, että teitä ei irtisanota, joten voi hyvin käydä niin, että hyvän markkina-arvon avainhenkilöt siirtyvät naapurifirmaan ennen kuin tuo kuusi viikkoa on kulunut, vaikka alun alkaen ei ollut mitään suunnitelmaakaan heidän irtisanomisekseen. Tähän on olemassa harmaalla alueella kulkevia kiertoteitä, mutta siltikin kyse on puliveivaamisesta.

Työntekijän vinkkelistä tuo kuusi viikkoa on löysässä hirressä roikkumista. Kaikki tietävät, ettei mikään neuvotteluissa muutu, mutta siinä vaiheessa kun irtisanomisuutinen kerrotaan ja neuvottelu alkaa, alkaa myös epävarmuus. Tämä on henkisesti ikävää aikaa ja aivan turhaa painolastia muutenkin raskaassa tilanteessa. Toisaalta kun kukaan ei varmasti tiedä saavansa potkuja, tuota kuutta viikkoa ei voi hyödyntää mitenkään järkevästi esimerkiksi uuden työpaikan etsintään, koska tuo aika pitää teeskennellä toimistolla lisäarvoa tuottavaa pikku työmuurahaista siinä toivossa ettei arpa osu kohdalle, vaikka motivaatio onkin täysin nolla.

Mitäpä jos irtisanomisaika siis vain pitenisi kuusi viikkoa ja (ainakin) tuo viimeinen kuusiviikkoinen olisi ilman työvelvoitetta? Uutispommi tulee kertarysäyksenä eikä ilmoitus yt:stä ensin ja irtisanomisesta myöhemmin. Kun työvelvoitetta ei ole, tuon ajan voi käyttää johonkin itsensä kannalta hyödylliseen kuten vaikkapa akkujen lataamiseen lomalla tai uuden työpaikan aktiiviseen etsintään sen sijaan, että se käytetään henkisesti raskaaseen ilveilyyn toimistolla. Kun ilmoitusasia on kertarysäys, ei-irtisanotut voivat jatkaa töitä sangen pian kuten ennenkin eikä heille tule kuuden viikon ahdistavaa odottelua.

Ammattiliittojen arvovalta ehkä kärsii kun niitä ei tarvita turhanpäiväisiksi neuvotteluosapuoliksi irtisanomisissa, mutta nähdäkseni työläisten edut ja hyvinvointi lisääntyvät. Ja koska liittojen kuuluu olla jäsentensä asialla eikä oman näennäistarpeellisuutensa lipunkantajia, niillä on todella hankala tehtävä perustella, miksi duunarin etu on tuo kuuden viikon pakkopulla.