Söderman ja eduskunta
02/01/11 17:25
Jacob Söderman on sitä mieltä, että eduskunta erkani kansasta 90-luvun laman aikana.
Mitenhän mahtaa olla? Ensinnäkin muistelen, että jo paljon aikaisemmin tällaisia väitteitä esitettiin.
Kansanedustajat, ministerit ja muut "herrat" ovat olleet tulilinjalla Suomessa aina, missä ei sinänsä ole mitään vikaa. Väitteitä siitä, että herrat eivät enää kuuntele tavallisia kansalaisia, on esitetty oikeastaan aina. Millä tavoin 90-luvun alun lama tätä asetelmaa mukamas muutti?
Vastaus löytyy Södermanin kommenteista, joiden sisältö on kiteytettynä "kansa olen minä".
Demareita edustavan Södermanin mielestä eduskunta erkaantui kansasta siinä kohtaa, kun se rupesi tekemään päätöksiä, jotka eivät olleet hänen mielensä mukaisia. Lisäksi on havaittavissa vähäistä suurempaa jälkiviisastelua, sillä hänen puolueensa on ollut vallankahvassa noin puolet tästä erkaantumisajasta, ja silloin Söderman piti visusti suunsa kiinni.
Katsotaanpa, mitä Söderman uutisten mukaan oikein lausuu.
Eduskunta nousi kuin avaruusalus vähän matkan päähän kansalaisista. Kun tulin takaisin, täällä oli paljon paksummat seinät. Puhuttiin budjettiraameista, infrastruktuureista ja kaiken maailman systeemeistä enemmän kuin kansalaisten hädästä, edustajan ja kansan väliin oli tullut kuilu
Tässä mielestäni Söderman asettaa oman tulkintansa kansan tahdosta ainoaksi oikeaksi. Jos tämä olisi metodi, hänet olisi kuulunut nimittää Suomen diktaattoriksi. Mihin niitä muita edustajia ja parlamentaarista järjestelmää ylipäätään tarvitaan, jos yksi henkilö tietää, mikä on kansan tahto?
90-luvun alun laman kaltainen talousromahdus erkaannuttaa väkisinkin päättäjiä ja kansalaisia, sillä kansalaiset haluavat lisää rahaa ja päättäjillä on sitä jaettavana vähemmän. Tämä yhtälö on mahdoton toteuttaa kansan tahdon mukaisesti, sillä realismi potkii vastaan.
Laman päätyttyä Södermanin mielestä olisi siis pitänyt puhua kansalaisten hädästä, mutta esimerkiksi minä asuin tuolloin Suomessa enkä kokenut minkäänlaista hätää kuten ei kukaan muukaan lähipiirissäni. Väitän vankkaan mutuun perustuen, että kansalaisten suuri enemmistö ei kokenut lama-aikaan tai sen jälkeen mitään hätää, joten en ymmärrä, miksi eduskunta olisi pitänyt valjastaa puhumaan pääasiassa jonkun vähemmistön asioista.
Söderman edustaa tympeintä menneen maailman sosiaalidemokratiaa, jossa asenne tuntuu olevan se, että niin kauan kuin jossain on yksikin köyhä tai pienituloinen, kaikki tekevät jatkuvasti vääriä asioita, jos eivät keskity täysiaikaisesti heidän ongelmiinsa. Tämä ajatusmaailma on se, joka tuo SDP:lle vaalitappion toisensa jälkeen, sillä näin tekemällä unohdetaan keskiluokka täysin.
Kun hänen oma puolueensa on ajautunut korviaan myöten suohon erkaantumalla keskiluokan elämästä ja ongelmista, hän ei perusdemarimaiseen tapaan kykene näkemään tätä oman kotipesän ongelmaa vaan hän syyttää koko parlamenttia ja parlamentaarista järjestelmää siitä, että se ei noudata SDP:n muinaisimpia puolueohjelmia ja periaatteita.
lamasta nousu edellytti muutamia "temppuja", ja kun markkinataloutta ei tämän jälkeen enää haluttu rajoittaa "tulonjako repsahti". 72-vuotias kansanedustaja sanoo nyt, että laman jälkeen "olisi pitänyt palata pohjoismaisempaan politiikkaan".
Tämä on parillakin tavalla mielenkiintoinen ajatus. Pohjoismainen politiikka ja pohjoismainen hyvinvointivaltio ovat sosialistien fraaseja, joilla yritetään maisemoida omat, epäsuositut ajatukset joksikin ylevämmäksi. Suomi on pohjoismaa, joten käsittääkseni se, mitä Suomessa tehdään, muokkaa omalta osaltaan käsitystä siitä, mitä on "pohjoismainen politiikka".
Näin siis, jos ajatellaan, että Suomi on tasa-arvoinen jäsen tässä kerhossa eikä jonkunnäköinen ottopoika, jonka näkemyksillä ja tekemisillä ei ole mitään merkitystä, ja Oikea Pohjoismaalaisuus tehdään skandinaavisissa maissa, ja sitä meidän pitää nöyrästi apinoitseman.
Tulonjako ei ole Suomessa "repsahtanut", sillä se on edelleen maailman tasaisin tai toiseksi tasaisin. Tulonjaon repsahtaminen on jälleen yksi sosialistien fraasi, joka ei tarkoita oikeastaan mitään. Suurimpia pääomatuloja ja myyntivoittoja saavat tienaavat selvästi paremmin silloin
kun pörssi keulii, mutta ylemmän ja alemman keskiluokan väliselle tulonjaolle ei ole tapahtunut juuri mitään. Tuo pieni promillen osanen on kuitenkin muodostunut änkyräsosialisteille samanlaiseksi asiaksi kuin tuulimylly Don Quixotelle. Kun valtaosa ihmisistä ei rakenna elämäänsä vihan, kaunan, vastakkainasettelun ja kateuden ympärille, on tämän agendan myyntityö keskiluokalle varsin hankalaa.
Kun kansaa ei saada kiinnostumaan kateustalkoista, pitäisi vain ryhtyä apinoimaan "pohjoismaista politiikkaa". Söderman voisi pohjoismaista politiikkaa ylistäessään katsoa esimerkiksi Ruotsia, jossa on huomattavasti enemmän ökyrikkaita kuin Suomessa ja tienaavat paremmin myös nettona kuin suomalaiset kollegansa. Tämäkö on Södermanin tavoite? Ei tietenkään ole, mutta tämä esimerkki kertoo siitä, kuinka täydellisen sisällötön ja iskulauseenomainen konsepti koko "pohjoismainen politiikka" on, sillä sitä ei tunnuta toteuttavan missään, mutta sosialistit haluaisivat silti sitä kaikkialla toteuttaa.
Hän hämmästelee myös, miten nykyinen hallitus ja eduskunta ei kykene puuttumaan perustulonjakoon ja yhtiöiden ylisuuriin korvauksiin.
Perustulonjakohavainto on Södermanilta täysin oikea. Suomessa poliitikot eivät uskalla puuttua mihinkään sellaiseen asiaan, jossa jouduttaisiin työmarkkinajärjestöjen kanssa riitoihin. Perusturva-asiaa on yritetty uudistaa mm. SATA-komiteassa, mutta tulos oli ennalta odotettu pannukakku, sillä ammattiliitot eivät hyväksyneet mitään korotuksia perusturvaan ilman, että ansiosidonnaisia etuuksia korotetaan kolminkertaisesti, ja tähän puolestaan ei työnantajilla eikä valtiolla ollut maksuhalukkuutta.
Tämän ei kuitenkaan tarvitsisi olla näin, sillä perusturvan taso päätetään eduskunnassa eikä työmarkkinakabineteissa, jos vain eduskunta haluaa asiaan tarttua. Kun kerran työmarkkinajärjestöt eivät saaneet aikaiseksi mitään, asia on nyt pakko siirtää takaisin politiikkaan, sillä perusturvan jälkeenjäänyt taso aiheuttaa turhanpäiväistä byrokratiaa ja simputtamista kun sitä pitää paikata lähes automaatilla harkinnanvaraisilla tuilla varsinkin kasvukeskuksissa.
Ammattiliitot tietysti huutavat kuin hinaajat ja kenties uhkaavat yleislakolla, mutta tämä kriisi on syytä vain saada käyntiin, sillä minun mielestäni ihmisten kuuluu selvästi ymmärtää, että palkansaajien edunvalvojat vastustavat järein toimin korotusta kaikkein heikoimmassa
asemassa olevien asiaan. Tästä asiasta syytetään nyt herroja ja poliitikkoja, mutta minä en usko SAK:n vastarinnan asiassa kantavan kovin kauaksi sen jälkeen kun jokainen lehti rupeaa kirjoittelemaan rähinän ollessa käynnissä juttuja siitä, paljonko SAK:n pomo tienaa ja minkä hemmetin takia hän vastustaa perusturvan korotuksia kun se ei häneltä edes ole millään tavoin pois eikä myöskään jäsenistöltä.
Sen sijaan sitten teemme taas tiikerinloikan sosiaalidemokratian suonsilmäkkeeseen. "Yhtiöiden ylisuuret korvaukset" on jälleen yksi iskulause, joskin uudemmanpuoleinen. Sisältöä sillä ei ole sen enempää kuin vanhoillakaan iskulauseilla. Valtio voi tietysti vaikuttaa hallitusten kautta omistamiensa yhtiöiden palkkoihin, mutta ainakin minä karsastan ajatusta siitä, että eduskunta ryhtyy päättämään, paljonko yksityisen yrityksen työntekijöille saa maksaa enintään palkkaa.
Siinä, missä perustuloasia on yksinomaan poliittinen, tämä on puhtaasti sopimuskysymys kapitalistin ja työläisen välillä. Vaikka Jacob Söderman on sitä mieltä, että työläinen tienaa liikaa, mikä on se peruste ja periaate, jonka mukaan eduskunnan pitäisi asiaan puuttua? Kyseessä voi olla jopa perustuslain muuttamista edellyttävä asia, sillä siinä puututtaisiin sopimusvapauteen.
Mitä jää käteen? Yksi oikeaan osunut havainto asiassa, jossa hänen oma puolueensa on tukevimmin vastaanharaavien ammattiliittojen talutusnuorassa. Loppu on marinaa, jossa maailmaa syytetään vialliseksi kun asioita tehdään eri tavalla kuin Söderman haluaisi.
Kansanedustuslaitoksen idea on juurikin se, että yksi Söderman vaikuttaa siellä painollaan. Nyt kun kaikki muut eivät tanssi hänen pillinsä mukaan, hän väittää, että muut ovat vieraantuneet kansasta paitsi hän, ilmeisesti ajatellen, että muunlaista kansaa kuin hänen arvomaailmansa jakavaa ei ole olemassakaan tai ei sille nyt ainakaan eduskunnassa ääntä pidä antaa.
Tämän kirjoituksen perusteella on varsin mahdollista, että kansalaisten arjesta irtaantuneella kiertoradalla onkin vain 0,5% kansanedustajista.
Mitenhän mahtaa olla? Ensinnäkin muistelen, että jo paljon aikaisemmin tällaisia väitteitä esitettiin.
Vastaus löytyy Södermanin kommenteista, joiden sisältö on kiteytettynä "kansa olen minä".
Demareita edustavan Södermanin mielestä eduskunta erkaantui kansasta siinä kohtaa, kun se rupesi tekemään päätöksiä, jotka eivät olleet hänen mielensä mukaisia. Lisäksi on havaittavissa vähäistä suurempaa jälkiviisastelua, sillä hänen puolueensa on ollut vallankahvassa noin puolet tästä erkaantumisajasta, ja silloin Söderman piti visusti suunsa kiinni.
Katsotaanpa, mitä Söderman uutisten mukaan oikein lausuu.
Eduskunta nousi kuin avaruusalus vähän matkan päähän kansalaisista. Kun tulin takaisin, täällä oli paljon paksummat seinät. Puhuttiin budjettiraameista, infrastruktuureista ja kaiken maailman systeemeistä enemmän kuin kansalaisten hädästä, edustajan ja kansan väliin oli tullut kuilu
Tässä mielestäni Söderman asettaa oman tulkintansa kansan tahdosta ainoaksi oikeaksi. Jos tämä olisi metodi, hänet olisi kuulunut nimittää Suomen diktaattoriksi. Mihin niitä muita edustajia ja parlamentaarista järjestelmää ylipäätään tarvitaan, jos yksi henkilö tietää, mikä on kansan tahto?
90-luvun alun laman kaltainen talousromahdus erkaannuttaa väkisinkin päättäjiä ja kansalaisia, sillä kansalaiset haluavat lisää rahaa ja päättäjillä on sitä jaettavana vähemmän. Tämä yhtälö on mahdoton toteuttaa kansan tahdon mukaisesti, sillä realismi potkii vastaan.
Laman päätyttyä Södermanin mielestä olisi siis pitänyt puhua kansalaisten hädästä, mutta esimerkiksi minä asuin tuolloin Suomessa enkä kokenut minkäänlaista hätää kuten ei kukaan muukaan lähipiirissäni. Väitän vankkaan mutuun perustuen, että kansalaisten suuri enemmistö ei kokenut lama-aikaan tai sen jälkeen mitään hätää, joten en ymmärrä, miksi eduskunta olisi pitänyt valjastaa puhumaan pääasiassa jonkun vähemmistön asioista.
Söderman edustaa tympeintä menneen maailman sosiaalidemokratiaa, jossa asenne tuntuu olevan se, että niin kauan kuin jossain on yksikin köyhä tai pienituloinen, kaikki tekevät jatkuvasti vääriä asioita, jos eivät keskity täysiaikaisesti heidän ongelmiinsa. Tämä ajatusmaailma on se, joka tuo SDP:lle vaalitappion toisensa jälkeen, sillä näin tekemällä unohdetaan keskiluokka täysin.
Kun hänen oma puolueensa on ajautunut korviaan myöten suohon erkaantumalla keskiluokan elämästä ja ongelmista, hän ei perusdemarimaiseen tapaan kykene näkemään tätä oman kotipesän ongelmaa vaan hän syyttää koko parlamenttia ja parlamentaarista järjestelmää siitä, että se ei noudata SDP:n muinaisimpia puolueohjelmia ja periaatteita.
lamasta nousu edellytti muutamia "temppuja", ja kun markkinataloutta ei tämän jälkeen enää haluttu rajoittaa "tulonjako repsahti". 72-vuotias kansanedustaja sanoo nyt, että laman jälkeen "olisi pitänyt palata pohjoismaisempaan politiikkaan".
Tämä on parillakin tavalla mielenkiintoinen ajatus. Pohjoismainen politiikka ja pohjoismainen hyvinvointivaltio ovat sosialistien fraaseja, joilla yritetään maisemoida omat, epäsuositut ajatukset joksikin ylevämmäksi. Suomi on pohjoismaa, joten käsittääkseni se, mitä Suomessa tehdään, muokkaa omalta osaltaan käsitystä siitä, mitä on "pohjoismainen politiikka".
Näin siis, jos ajatellaan, että Suomi on tasa-arvoinen jäsen tässä kerhossa eikä jonkunnäköinen ottopoika, jonka näkemyksillä ja tekemisillä ei ole mitään merkitystä, ja Oikea Pohjoismaalaisuus tehdään skandinaavisissa maissa, ja sitä meidän pitää nöyrästi apinoitseman.
Tulonjako ei ole Suomessa "repsahtanut", sillä se on edelleen maailman tasaisin tai toiseksi tasaisin. Tulonjaon repsahtaminen on jälleen yksi sosialistien fraasi, joka ei tarkoita oikeastaan mitään. Suurimpia pääomatuloja ja myyntivoittoja saavat tienaavat selvästi paremmin silloin
Kun kansaa ei saada kiinnostumaan kateustalkoista, pitäisi vain ryhtyä apinoimaan "pohjoismaista politiikkaa". Söderman voisi pohjoismaista politiikkaa ylistäessään katsoa esimerkiksi Ruotsia, jossa on huomattavasti enemmän ökyrikkaita kuin Suomessa ja tienaavat paremmin myös nettona kuin suomalaiset kollegansa. Tämäkö on Södermanin tavoite? Ei tietenkään ole, mutta tämä esimerkki kertoo siitä, kuinka täydellisen sisällötön ja iskulauseenomainen konsepti koko "pohjoismainen politiikka" on, sillä sitä ei tunnuta toteuttavan missään, mutta sosialistit haluaisivat silti sitä kaikkialla toteuttaa.
Hän hämmästelee myös, miten nykyinen hallitus ja eduskunta ei kykene puuttumaan perustulonjakoon ja yhtiöiden ylisuuriin korvauksiin.
Perustulonjakohavainto on Södermanilta täysin oikea. Suomessa poliitikot eivät uskalla puuttua mihinkään sellaiseen asiaan, jossa jouduttaisiin työmarkkinajärjestöjen kanssa riitoihin. Perusturva-asiaa on yritetty uudistaa mm. SATA-komiteassa, mutta tulos oli ennalta odotettu pannukakku, sillä ammattiliitot eivät hyväksyneet mitään korotuksia perusturvaan ilman, että ansiosidonnaisia etuuksia korotetaan kolminkertaisesti, ja tähän puolestaan ei työnantajilla eikä valtiolla ollut maksuhalukkuutta.
Tämän ei kuitenkaan tarvitsisi olla näin, sillä perusturvan taso päätetään eduskunnassa eikä työmarkkinakabineteissa, jos vain eduskunta haluaa asiaan tarttua. Kun kerran työmarkkinajärjestöt eivät saaneet aikaiseksi mitään, asia on nyt pakko siirtää takaisin politiikkaan, sillä perusturvan jälkeenjäänyt taso aiheuttaa turhanpäiväistä byrokratiaa ja simputtamista kun sitä pitää paikata lähes automaatilla harkinnanvaraisilla tuilla varsinkin kasvukeskuksissa.
Ammattiliitot tietysti huutavat kuin hinaajat ja kenties uhkaavat yleislakolla, mutta tämä kriisi on syytä vain saada käyntiin, sillä minun mielestäni ihmisten kuuluu selvästi ymmärtää, että palkansaajien edunvalvojat vastustavat järein toimin korotusta kaikkein heikoimmassa
Sen sijaan sitten teemme taas tiikerinloikan sosiaalidemokratian suonsilmäkkeeseen. "Yhtiöiden ylisuuret korvaukset" on jälleen yksi iskulause, joskin uudemmanpuoleinen. Sisältöä sillä ei ole sen enempää kuin vanhoillakaan iskulauseilla. Valtio voi tietysti vaikuttaa hallitusten kautta omistamiensa yhtiöiden palkkoihin, mutta ainakin minä karsastan ajatusta siitä, että eduskunta ryhtyy päättämään, paljonko yksityisen yrityksen työntekijöille saa maksaa enintään palkkaa.
Siinä, missä perustuloasia on yksinomaan poliittinen, tämä on puhtaasti sopimuskysymys kapitalistin ja työläisen välillä. Vaikka Jacob Söderman on sitä mieltä, että työläinen tienaa liikaa, mikä on se peruste ja periaate, jonka mukaan eduskunnan pitäisi asiaan puuttua? Kyseessä voi olla jopa perustuslain muuttamista edellyttävä asia, sillä siinä puututtaisiin sopimusvapauteen.
Mitä jää käteen? Yksi oikeaan osunut havainto asiassa, jossa hänen oma puolueensa on tukevimmin vastaanharaavien ammattiliittojen talutusnuorassa. Loppu on marinaa, jossa maailmaa syytetään vialliseksi kun asioita tehdään eri tavalla kuin Söderman haluaisi.
Kansanedustuslaitoksen idea on juurikin se, että yksi Söderman vaikuttaa siellä painollaan. Nyt kun kaikki muut eivät tanssi hänen pillinsä mukaan, hän väittää, että muut ovat vieraantuneet kansasta paitsi hän, ilmeisesti ajatellen, että muunlaista kansaa kuin hänen arvomaailmansa jakavaa ei ole olemassakaan tai ei sille nyt ainakaan eduskunnassa ääntä pidä antaa.
Tämän kirjoituksen perusteella on varsin mahdollista, että kansalaisten arjesta irtaantuneella kiertoradalla onkin vain 0,5% kansanedustajista.
blog comments powered by Disqus