En ole kirjoitellut historian siipien havinasta mitään vähään aikaan, mutta lokien mukaan Etelä-Afrikka -sarjaa luetaan sangen usein. Singapore on minua kiinnostanut aina useastakin syystä. Se on aidosti monikulttuurinen paikka, jossa ei ole suurempia jännitteitä rotujen, kielten ja uskontojen välillä. Se ei ole lähelläkään demokratiaa, mutta valtaosa ihmisistä ei haluaisi muuttaa mitään. Se on Aasian äveriäin valtio per capita Brunein ja Japanin jälkeen, mutta Brunein varallisuus on siinä määrin kasautunutta, että sitä ei ehkä kannata laskea. Ja 50 vuotta sitten paikka oli persköyhää takamaata. Tässä käsittelen vuodet 1819-1945.

Singapore sijaitsee saarella Malakan niemimaan kärjessä. Saari on salmiakin muotoinen vinoneliö, jolla on mittaa etelä-pohjoissuunnassa parisenkymmentä kilometriä ja itälänsisuunnassa kaksi kertaa enemmän. Saaren ja Malesiaan kuuluvan Johorin osavaltion välillä on matkaa kilometrin verran. Ylimuistoisina aikoina siellä on asunut malaijeja, indonesialaisia, kiinalaisia ja mongoleitakin. Paikan historia alkaa kuitenkin vuodesta 1819 kun Sir Thomas Stamford Raffles nimitettiin yhden nykyiseen Indonesiaan kuuluvan alueen suursmurffiksi. Tuohon aikaan alueen valtavaltiot olivat Hollanti ja Portugali. Hollanti hallitsi valtaosaa Indonesiasta ja Portugalilla oli Malakassa siirtokunta. Kumpikin maa yritti kampittaa toisiaan maustekaupassa, mutta kumpikin maa yritti yksissä tuumin pitää 1800-luvun alun maailmanvallan, Englannin, poissa niiltä kulmilta ja tuottoisasta maustebisneksestä. Nämä maat kiusasivat satamissaan englantilaisia laivoja joko kieltämällä niitä tulemasta sinne laisinkaan tai ainakin perimällä niiltä järjettömiä tulleja.

Raffles totesi, että tällainen peli ei vetele. Sen sijaan, että hän olisi masinoinut Britannian sotaan kumpaakaan alueen valtaa vastaan hän osoitti kohtuullisen hyvää bisnesvainua. Portugali ja Hollanti rahoittivat siirtokuntansa verottamalla laivoja, vaikka ne olivatkin valtaosin omia. Tässä oli markkinarako vapaasatamalle, jollaisen Raffles keksi perustaa Singaporeen, jossa ei asunut silloin kuin muutaman sadan ihmisen heimo. Muodollisesti alue kuului Johorin sulttaanille, josta sulttaanin hommasta kilvoitteli useampikin heppu samaan aikaan. Raffles tuki yhden nousua valtaistuimelle ja vastalahjaksi sai muutaman mutkan jälkeen Singaporen sulttaanille maksettavaa eläkettä vastaan.

Alueen halki kulki useiden kansojen kauppareittejä. Eurooppalaisten lisäksi siellä liikkuivat arabit, intialaiset ja kiinalaiset. Aikaisemmin nämä olivat tehneet kauppaansa Hollannin ja Portugalin satamissa veroja ja suojelurahoja vastaan, joten kun Raffles perusti alueelle vapaasataman 1819, ei kestänyt kuin kuusi vuotta kun Singapore oli kauppapaikkana seudun suurin. Ryöstöverotuksen negatiivinen korrelaatio talouskasvuun oli vallalla jo silloin. Siinä, missä Singapore kukoisti, Hollannin ja Portugalin alueet näivettyivät joutavaksi takamaaksi kun rahaa tuoneet kauppiaat pakkasivat kamansa ja muuttivat sadan kilometrin päähän veroparatiisiin. Jo tuolta ajalta on peräisin alueen etninen sekamelska sekä se, että kaikki tulevat hyvin toimeen keskenään. Kaikki tulivat Singaporeen tekemään bisnestä eivätkä rähisemään keskenään tai saarnaamaan uskontojaan, ja kun kaikki rikastuivat, kaikilla oli myös kivaa. Bisnes ylitti etniset ja uskonnolliset rajat kun kaikki olivat lähekkäin samassa paikassa.

Singaporen ensimmäinen vuosisata oli kaukana nykyisestä järjestelmällisestä ja siististä paikasta. Aluetta ei hallinnut oikeastaan kukaan ja poliisivoimat ja oikeusistuimet olivat täysin tuntematon käsite. Rikos rehotti valtoimenaan. Triadit (kiinalainen mafia) olivat soluttautuneet joka paikkaan ja sotivat siellä toisiaan vastaan. Huumeongelma oli täysin ryöstäytynyt käsistä kun oopiumi virtasi alueen läpi. Raffles muutti Singaporesta pois jo 1923 ja kuoli vuotta myöhemmin ja tämän jälkeen aluetta hallittiin lähinnä Intiasta käsin niputettuna Malakaksi Malesian niemimaan ja Penangin kanssa. Sikäläiset byrokraatit eivät tienneet Singaporen menosta mitään ja viestinvaihtokaan ei ollut järin nopeaa. Singaporen kauppiaat ryhtyivät napisemaan intialaiskomentoa vastaan kun epäjärjestys oli pahaksi bisneksille. Kauppiaat pyysivät ratkaisua Lontoosta ja siellä suostuttiin muuttamaan Singapore kruununsiirtomaaksi, jota hallitsee Singaporessa asuva kuvernööri. Kuvernööri nimitti itselleen paikallisen hallituksen vallankahvaa heiluttelemaan.

1860-luvun loppupuoli meni kuria ja järjestystä palauttaessa. Samalla vahvistettiin etnisille ryhmille omat alueet, jotka tänäkin päivänä näkyvät siellä Chinatownina ja Little Indiana. Mitään täydellistä puhdistusta alueella ei kuitenkaan suoritettu vaan pahin rikos kitkettiin. 1. maailmansodassa Singapore ei ollut mukana ja eläminen alueella jatkui rajaseutumaisen epämääräisenä, mutta kauppa kukoisti. 1. maailmansodan jälkeen Winston Churchill päätti, että Singaporesta tehdään Aasian Gibraltar ja sinne rakennettiin valtava laivastoasema. Siellä ei tosin ollut yhtään laivaa, koska kaikki laivat olivat jossain muualla, lähinnä Euroopassa, väijymässä Hitlerin puuhia Saksassa.

Kun 2. maailmansota sitten syttyi, Singaporen piti olla valmis kestämään mikä tahansa mereltä tuleva japanilaisten hyökkäys. Ongelma oli vain se, että japanilaisetkin tiesivät tämän, ja siksi ne eivät hyökänneetkään mereltä vaan nousivat maihin Johorin viidakoissa ja marssivat nopeasti merelle tähystävien hörökorvien selustaan. Englannilla ja liittoutuneilla ei ollut alueella kuin pari sotalaivaa ja iso varuskunta. Tämä ei lopulta riittänyt kun ilma-ase ja tankit puuttuivat ja kahden viikon sotimisen jälkeen Singapore ja sen 130000 hengen varuskunta antautuivat japanilaisille tehden siitä Britannian sotahistorian suurimman tappion. Japanin hallinto alueella oli miehittäjän verinen sortohallinto ja Japanin antautuminen 1945 vapautti myös Singaporen kulkemaan kohti nykyaikaa, mistä lisää seuraavassa.

Singaporen historia 2. maailmansodan loppuun asti
Singapore 2. maailmansodan jälkeen ja tänään