SDP on juhlistanut 110-vuotista taivaltaan sekavassa asetelmassa.

Puolue rämpii. Uusia kannattajia ei tule. Vanhat siirtyvät laulukuoroon tai loikkaavat vihreisiin, persuihin tai nukkuviin. Puolueen etulinjassa vallitsee täydellinen hajaannus, jossa Urpilainen änkyttää jotakin ja kiittää kaikkia äänestäjiä, Lipponen äksyilee tavallaan, Kalliomäki seiväshyppää siitä, missä rima on matalimmalla ja Tuomioja heittelee kapuloita kaikkien rattaisiin, mikä on miehen jokseenkin ainoa poliittinen ansio ja saavutus viimeisen 30 vuoden ajalta.

Helsingin Sanomat kirjoitti asiasta pääkirjoituksessaan.

Itse olen käynyt SDP:n lamaa läpi jokusenkin kirjoituksen verran enkä toista tätä kaikkea nyt. Näistä kirjoituksista mikään ei ole muuttunut. SDP:ssä on lähinnä tartuttu haasteisiin vaihtamalla puheenjohtajaa vähän väliä keneksi hyvänsä paitsi Erkki Tuomiojaksi, ja tuloksena on ollut Lipposen ajoista huomattava tason lasku. Heinäluoma oli täysin pihalla. Urpilainenkin on täysin pihalla, eikä edes tajua sitä itse. Kun puheenjohtajalla ei ole auktoriteettia, mainittu kakkosketju ryhtyy kukin tahollaan kertomaan, millaista sosialidemokraattisen politiikan pitäisi olla.

Äänestäjän saama kuva jää väkisinkin sekavaksi, sillä lehdet julkaisevat kerran viikossa jonkun kakkosmiehen lausunnon, ja näiden lausuntojen välillä ei ole mitään yhtenevyyksiä. Yksi haluaa vihreyttä, toinen haluaa palata SAK:n huomaan, kolmas ei oikein tiedä mitä haluaa mutta ei varmuuden vuoksi halua leikkiä muiden puolueiden kanssa. Neljäs vastustaa kaikkia asioita, koska on tehnyt sitä viime vuosikymmenet.

Puolueen pitäisi kyllä vaihtaa puheenjohtajaa vielä kerran. Aivan keneksi hyvänsä, ja tavoitteena palauttaa puolueelle jonkunnäköinen yhteinen linja ja jättää nykyisen kaltaiset häröilyt peräpenkin pojille. Etulinjan pitäisi pystyä tässä tilanteessa seisomaan valitun linjan takana ja puheenjohtajan tehtävä on siirtää sivuraiteelle ja pois julkisuudesta ne, jotka eivät tähän kykene.

Hesarin kirjoitus sai minut oikeastaan oivaltamaan, mikä tässä SDP:n kuviossa on niin hankalasti myytävää. Kyse on siitä, että ohjelma ja retoriikka on falskia. Katsomme tätä HS:n tekstiä: Keskusta kykeni aikanaan toipumaan yhteiskunnan rakennemuutoksesta, maaltamuutosta. Sosiaalidemokraattien pitäisi nyt kyetä samaan eli ymmärtää syvällisesti työn luonteen muuttuminen. Tehtaalla vakituisessa työssä olevat eivät enää ole huono-osaisimpia. Mutta heitäkään ei puolueen kannata tyystin unohtaa

Tässä on kiteytettynä se, mikä on SDP:n puoluekuvan ongelma. Ongelma ei sinänsä liity yksin SDP:hen vaan koko suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin, mutta SDP kärsii siitä tällä hetkellä eniten. Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja kirjoittaa oman näkemyksensä mukaan, ja hänellä ydinajatus on se, että SDP on olemassa huono-osaisimpia varten ja nyt kohderyhmä on ikään kuin hieman pielessä, koska se ei nysvää huono-osaisimpien kimpussa.

Suomessa poliittisessa kulttuurissa elää sitkeästi se, että jokaiseen tehtyyn ehdotukseen mistä hyvänsä suunnasta esitetään aina ensimmäisenä kysymys “miten tämä ehdotus parantaa pienituloisten asemaa”. Kuvitellaan, että koko poliittisen kentän ja jokaisen tehdyn ehdotuksen pitäisi nysvätä tuon joukon ongelmien kimpussa, ja jos joku ehdotus ei paranna tai heikennä pienituloisten ja huono-osaisten asiaa, ehdotus on huono ja sitä vastustetaan.

Suomessa on pienitulois- ja huono-osaisuuspuuhastelupuolueita jo aivan kylliksi: Vasemmistoliitto, Vihreät ja Persut. Minun mielestäni SDP:n kuuluisi rehellisesti tunnustaa, että se on keskiluokan edunvalvontapuolue, eikä yrittää jatkuvasti positioida itseään tuohon huono-osaissegmenttiin. Ei puolueen tarvitse ryhtyä huono-osaisia päähän potkimaan tai kieltäytyä korjaamasta huono-osaisten asemaa jos siihen näyttää olevan sopivia keinoja tarjolla, mutta sen pitäisi kääntää nähdäkseni politiikan ja erityisesti retoriikan kärki (alemman) keskiluokan ongelmia ja elämää kohti. Äänestäjät ovat tätä joukkoa eivätkä huono-osaisia, ja jos äänestäjä ei koe saavansa puolueelta mitään muuta kuin lisää veroja, kieltoja ja rajoituksia, äänestäjän puolueuskollisuus ei muodostu kaksiseksi.

SDP:n koko ideologia perustuu tälle huono-osaisuusvalheelle, ja se pitäisi kyetä jotenkin hylkäämään. Oikeudenmukaista yhteiskuntaa, mitä se sitten kullekin tarkoittaakin, voi tavoitella aivan hyvin myös keskiluokan lähtökohdista. Ei keskiluokan huomioiminen tarkoita automaattisesti eriarvoisuuden kasvattamista tai muiden ryhmien unohtamista. Tällä hetkellä Suomen poliittisessa retoriikassa se tarkoittaa sitä, ja markkinarako on sellaisella puolueella, joka onnistuu murtautumaan ulos tästä mihinkään perustumattomasta asetelmasta. Kokoomus ei sitä halua tehdä kun puolueen imago perustuu jonkunnäköiseen paremman ihmisen käsitykseen. Kepu elää maalaisten Helsinki-kaunasta ja pikkupuolueet ovat arpalippu.

SDP voisi sen tehdä, mutta ei se onnistu, jos puolueen eturivissä istuva joukko vaikuttaa apinalaumalta.