Hesarin pääkirjoitustoimittaja ottaa esiin mielenkiintoisen suomalaisen yhteiskunnan ilmiön: yhden totuuden maan.

Periaatteen tasolla olen Raution kanssa samaa mieltä. Suomessa melkein kaikkia poliittisia keskusteluja dominoi ylitsepääsemätön konsensus siitä, mikä on ainoa oikea tapa tehdä joku asia. Tämä koskee aivan kaikkea, ei pelkästään yrityselämää ja valtionyhtiöitä.

Julkisissa palveluissa lähdetään siitä, että julkinen on hyvä ja yksityinen on paha eikä edes mietitä kunnolla tälle mitään vaihtoehtoja. Erityisesti suurissa kaupungeissa monumentaalinen kuntasektori on ainoa oikea tapa huolehtia mistään, muuten joudumme kadotukseen, koulukotiin ja vittuun. Kun toisaalta pienissä kunnissa on olosuhteidenkin pakosta päädytty yksityisten ostopalvelujen tielle nyt tällä viikolla uutisoidusti myös terveydenhoidossa, tästä mielestäni seuraa se, että muitakin vaihtoehtoja tarjota palveluja on kuin juuri nykyinen malli.

Perusopetus on toinen pyhä lehmä. Ainoat keskusteltavat asiat ovat ryhmäkoko ja opettajien lomautukset, mutta onko todella sata vuotta sitten keksitty käännöslause- ja karttakeppimenetelmä paras tapa opettaa ihmisille valmiuksia pärjätä nykymaailmassa? Ehkä on, mutta huomattavan kapeaa osa-aluetta ylipäätään edes mietitään ja kyseenalaistetaan.

Kolmas mausoleumi on rakennettu tulonsiirtojen ympärille. Kaikki tietävät, että systeemi on sekava, epäreilu ja kallis, mutta mitkään yritykset uudistaa sitä muuten kuin paikkaamalla räikeimpiä puutteita eivät etene. Muutama sitkeä jaksaa vielä puhua perustulon puolesta, loput ovat jo luovuttaneet "ei niin voi tehdä" -muurin edessä. En minä tiedä onko perusturva hyvä vai paha tai onko se ylipäätään toteuttamiskelpoinen. En tiedä sitäkään, onko valinta tehtävä nykysysteemin ja perustulon välillä vai onko olemassa muitakin tapoja. Minä en ole näiden asioiden asiantuntija, joten minun ei oikeastaan tarvitsekaan tietää, mutta kovin yksisilmäiseltä näyttää "keskustelu" tästäkin asiasta, sillä sitä ei oikeastaan ole.

Neljäs pysähtyneisyyden linnake elää työmarkkinoilla ja niitä lähellä. "Kolmikantayhteistyö" on asia, joka voi halutessaan marssia parlamentarismin yli paraatimarssia pohjoiskorealaisen jalkaväkiprikaatin särmikkyydellä. Eläke- ja työurakeskustelu on täysin jumissa, ja koska asia on kolmikantainen, kaikki pesevät käsiään ja väistävät vastuuta. Erityisen kätevä kolmikantayhteistyö on hallituspoliitikkojen kannalta, sillä he voivat lakaista kaikki asiat kolmikantatyöryhmiin. Jos niistä poikkeuksellisesti syntyy konsensus, ministeri voi kerätä kehut. Jos seuraa hajaannus, jatketaan status quolla ministerin levitellessä käsiään ettei nyt tullut mitään kun työmarkkinajärjestöt eivät saavuttaneet yksimielisyyttä, vaikka asiat lopulta kuuluvatkin vain ja ainoastaan poliitikoille. Toinen esimerkki tästä on SATA-komitea ja sen kyvyttömyys päättää perusturvan korotuksista. Palkansaajajärjestöt "eivät suostuneet" näihin korotuksiin ilman, että myös ansiosidonnaisia etuuksia korotetaan, mihin ei olisi ollut rahaa. Mitään ei siis tapahdu perusturvalle ja näyttää täysin unohtuneen, etteivät palkansaajakeskusjärjestöt perusturvasta päätä vaan eduskunta hallituksen esityksestä.

Pysähtyneisyyden Viides Kolonna liittyy suomalaiseen sotahistoriaan. Talvisodan fiktionaaliset ja paisutellut sankariteot täyttävät joka paikan muutaman kerran vuodessa, itsenäisyyspäivänä nyt ainakin. Jatkosotaa ei pahemmin muistella eikä kovin paljoa keskustella siitäkään, olisiko koko sota ollut vältettävissä, jos politiikkaa olisi silloin tehty toisella tavalla. Tai olisiko jatkosodasta voitu irtautua siinä kohtaa kun vanhat rajat on vallattu takaisin. Suomen sankaritarinat eivät liity mitenkään sotiin vaan toipumiseen sisällissodasta, rivakkaan teollistumiseen ja sangen dynaamiseen ja moderniin elinkeinoelämään, sekä poliittisen koneiston maalman nopeimpiin jalostumisiin melkein-diktatuurista melkein-demokratiaksi.

Yhden Virallisen Totuuden obeliskin kärkipyramidi on nykyinen maahanmuuttopolitiikkakeskustelu, jossa huutavaa työvoimapulaa ei kuulu kyseenalaistaa. Kukaan ei ole nähnyt siitä mitään viitteitä, mutta ihan kohta se varmaan hyökkää puskan takaa kuten se on hyökännyt viimeiset kymmenen vuotta. Piiloleikki kuitenkin jatkuu edelleen. Pylvään peruskivi taas on valettu korkean tuloverotuksen sulosäkeitä lausuen. Korkeat verot ovat oikeudenmukaisia ja siis hyvä, sillä perusteella, että korkeat verot ovat oikeudenmukaisia. Se, mitä rahalla saadaan, on sivuseikka. Oleellista on kerätä sitä paljon, sillä näin oikeudenmukaisuus lisääntyy.


Se samaa mieltä olemisesta.

Mainittu pääkirjoitustoimittaja sen sijaan tuntui ottaneen Ranskan tukiaisteollisuuden jonkunlaiseksi ihailunsa kohteeksi. On ältsin hienoa kun Ranskan presidentti pystyy komentelemaan pörssiyhtiöitä niiden operatiivisessa toiminnassa, ja vielä hienompaa on se, kun veronmaksajien pohjaton kukkaro on avattu levälleen, jotta elinkelvoton savupiipputeollisuus voi välttää rakennemuutoksen jälleen kerran.

Tukiaisissa teollisuudelle on jotain järkeä etäisesti vain silloin, kun tarkoituksena on auttaa joku yritys tai teollisuudenala väliaikaisten mutta vakavien vaikeuksien yli. Tässä mielessä asia ei kuulu yhden totuuden piiriin, mutta jos haluamme pitää Suomen kilpailukykyisenä, otettakoon oppia kilpailukykyisistä maista eikä Ranskasta.

Pääkirjoituksessa mainittu sankarillinen teko oli se, että estettiin Renaultia siirtämästä tuotantoa Turkkiin. Hienoa, Ranska. Miksi Suomessa ei kyetä samaan? Siksi, että Suomella ei ole varaa tukea teollisuuttaan hamaan maailman tappiin. Ranskan päätöksestä estää Renaultia rakenteiden uudistamiselta seuraa nimittäin väkisinkin se, että kun lama joskus loppuu ja Euroopan automerkkien pudotuspeli alkaa, Renault on heikoilla. Paremmin pärjäävät kustannustehokkaat firmat verrattuna niihin, joiden ykkösmurhe on suojatyöpaikkojen säilyttäminen Ranskassa.

Ei tarvitse olla kaksinenkaan auguuri kun povaa, ettei Renaultin tukitarve tähän lopu. Muutaman vuoden kuluttua se naukuu lisää tukiaisia, koska kilpailu on niin kovaa ja jos tukiaisia ei tipu, edessä on konkurssi tai päätyminen jonkun muun firman tytäryhtiöksi.

Suomessa pitäisi miettiä enemmänkin sitä, miten uusien yritysten synty ja kasvu suuriksi voisi toteutua Suomessa. Nyt se on vaikeaa, sillä pääomien puutteen takia kasvuyritykset myydään ulkomaille jo kasvuvaiheessa. Tällä puolella voisi varmaankin parantaa vaikka mitä, mutta mitään järkeä ei ole pistää resursseja jonkun elinkelvottoman sellutehtaan tekohengittämiseen hamaan maailman tappiin vain siksi, että parisataa ihmistä saa pitää työpaikkansa.