Kouluammuskelujen jälkeen on ehkä syytä miettiä myös, mikä on mennyt pieleen. Kaikkia hullujen tekosia ei tietysti voi eikä kuulukaan voida ennaltaehkäistä, mutta asiaa voi kuitenkin miettiä.

Pienen miettimisen jälkeen tekisi melkeinpä mieli väittää, että nykyinen koululaitos sekä sen (mielen)terveysväki eivät osaa kunnolla tunnistaa poikien ongelmia. Tyttöjen ongelmia on rummutettu niin kauan kuin minä muistan ja nimenomaan niitä on pidetty oikeina ongelmina, kun taas poikien ongelmiin suhtaudutaan lähinnä “no nuoret miehet nyt vain ovat sellaisia ja kai ne siitä paranevat” -olankohautuksella.

Tyypillisiä tyttöjen ongelmia kuten ulkonäkökomplekseja, syömishäiriöitä, itsensä viiltelyä jne. onnistutaan nykyään jopa tunnistamaan, ehkä lähinnä siksi, että nämä ongelmat saavat sangen pian myös ulkoisen manifestaation eikä tarvita kovinkaan kummoisia hoksottimia sen oivaltamiseksi, että joku on vialla. Ja kun tämä tiedetään, syyn etsiminen helpottuu kun sitä tiedetään etsiä. Tämä on tietysti hyvä asia, mutta ainakin minä olen nähnyt uutisia, joissa kerrotaan tytöistä X% ja pojista Y% kärsivän jonkunlaisista mielenterveyshäiriöistä, ja Y oli selvästi pienempi luku kuin X.

Pitääkö tämä paikkansa? Se voi hyvin pitää, mutta yksi mahdollisuus on se, että poikien ongelmia ei yksinkertaisesti huomata samalla tavalla kuin tyttöjen. Jos asiaa selvitetään tilastomenetelmällä kouluterveyspalvelujen käyttäjämääriä vertaamalla, tulos saattaa mennä pieleen, jos esimerkiksi tytöt ylipäätään osavat käydä aktiivisemmin itse hakemassa apua johonkin. Jos taas asiaa selvitetään gallup-kyselyllä, tässäkin on ainakin mahdollisuuksien rajoissa, että tytöt uskaltavat tunnustaa olevansa trendikkäästi masentuneita kun taas pojat eivät joko edes tunnista ongelmaansa tai ainakaan eivät uskalla sitä tunnustaa, koska sellaisen tunnustaminen olisi merkki jostain heikkoudesta tms. joka ei ole sopivaa.

En tiedä ovatko tällaiset asiat merkittäviä vai onko tulos oikea. Puusta katsoen tuntuu kuitenkin siltä, että nykyinen ennaltaehkäisevä tai aikaisessa vaiheessa asioihin puuttumaan pyrkivä apu huomaa vain päivänselvät tapaukset sukupuoleen katsomatta. Avoimen väkivaltaisten tai päihdeongelmaisten poikien ongelmat huomataan kuten myös tyttöjen syömishäiriöt. Mutta ne, joiden ulkoinen julkisivu on täysin kunnossa, jäävät helposti piiloon.

Tässä taas näyttäisi olevan ongelma näiden kouluräiskijöiden kanssa. He ovat saaneet voida pahoin kenties vuosikymmenen tai enemmänkin ilman, että kukaan on huomannut asiaa. Ja sitten kun korkki lähtee, se lähtee kunnolla ja lentää kauaksi.

Mitä nyt sitten pitäisi tehdä? En tunne asiaa ja tämä kirjoitus on puhtaan spekulatiivinen eikä ole ammennettu mistään viisauden pohjattomasta kaivosta. Aikuisten maailmassa tarvittaisiin ainakin reipas asennemuutos. Nykyisin yksi jos toinenkin asia lähtee siitä aksiooman tasoisesta perusolettamasta, että pojilla on helppoa ja tytöillä on vaikeaa, koska tämä on miesten maailma ja tytöillä on ulkonäköpaineita ja pojat kohtelevat tyttöjä kaltoin. Näin on varmasti ollut, mutta onko enää?

Minusta kaikkialla muualla paitsi pörssiyritysten ylimmässä johdossa olemme siirtyneet naisten juttujen ympärillä pyörivään maailmaan. Teinitytöt opettelevat Oikean Asenteen Cosmopolitanista, ja kaikennäköinen nuorisolle suunnattu valistus lähtee pohjaolettamasta, että poikien seksuaalisuudessa on jotain pahaa ja likaista, sekä ylipäätään mystifioidaan tyttöjen ja poikien välisiä suhteita. Tämä tuottaa tuloksena täysin pihalla tosielämästä olevia poikia eikä sitä oikein huomata mitenkään.

Pojille tyrkytetään edelleen mielikuvaa siitä, että heidän kuuluu olla ahkeria pikku työmuurahaisia ja kouluttaa itsensä ammattiin, jotta he voivat elättää perheensä. Tämä ei ole riittänyt enää miesmuistiin ihmissuhdepelissä pärjäämiseen kun siellä pärjäävät vain alfaurokset, tuloksena on helposti iso joukko poikia, jotka eivät oikein tunnu pärjäävän missään. Koulut eivät pahemmin iske kautta kiinnosta, ihmissuhdeasioissa heitä ei noteeraa kukaan. Kun toisaalta miesten menestyneisyys niin töissä, naisten naurattamisessa kuin potkupallokentälläkin on edelleen jonkunnäköinen aksiooman kaltainen odotusarvo, tähän menestykseen kykenemätön saattaa joko ryhtyä häpeämään itseään tai täyttämään itseään vihalla sitä maailmaa kohtaan, joka ei tarjoa hänelle mitään muuta kuin syyllisyyden siitä, että tytöillä on niin vaikeaa.

Ei asia mikään erityisen helppo ole, koska kulttuurin muutos tarvittaisiin niin toivottoman monessa paikassa. Pitäisi jotenkin purkaa oletusarvo yhdestä ainoasta oikeasta miehen mallista. Toisaalta pitäisi tunnustaa, että nykyisin nuoret miehet ovat enemmän pihalla kuin nuoret naiset, vaikka pörssiyritysten johtajissa onkin selvästi enemmän miehiä, mitä faktoidia meille toistetaan aina kun puhutaan jotain tasa-arvosta tai sukupuolieroista. Cosmopolitan-maailman näkyminen nuorten naisten käytöksessä ja viihteessä saa helposti muutenkin hiukan hukassa olevan nuoren miehen tuntemaan itsensä maailmassa lähinnä koomiseksi sivuhahmoksi.

Ja kun hiljainen syrjäänvetäytyminen ja itsensä täyttäminen vihalla ei näy päällepäin mitenkään paitsi jos henkilö on tunari, tuloksena on kaikkein pahin mahdollinen yhtälö, eli riittävän fiksut saavat muuttua vihaisiksi ilman, että kukaan huomaa. Fiksuilla taas on lahjoja toteuttaa vaikka minkälaisia tihutöitä ja jälki on paljon rumempaa kuin silloin, jos vihaiset ihmiset olisivat tyhmiä kuin saappaat.