Oleellisesti edelliseen Wikileaks-juttuun liittyy ajatus sodankäynnin säännöistä.

Tässä asiassa on mopo melkein joka leirissä sen verran tukevasti kateissa, että asiaa on syytä hieman valaista historiallisesta perspektiivistä.

Meillähän on sodankäynnin sääntöjä Haagin sopimuksen ja Genèven sopimusten muodossa. Näitä sopimuksia tuntuu kukin sodan osapuoli sekä sotaa kannattava tai vastustava propagandakoneisto soveltavan haluamiltaan osin haluamillaan tavoilla. Tosiasiassa sopimukset ovat merkityksettömiä.

Haagin sopimus, johon Genèven sopimukset ovat laajennus, on vuodelta 1907. Silloin viimeisin merkittävämpi konflikti oli toinen buurisota ja hieman vanhemmalta ajalta Krimin sota sekä siirtomaiden sisäiset rähinät. Kun mietitään sotaa silloin, ne olivat samantyyppisesti varustettujen armeijoiden välisiä mittelöitä, joissa taistelut käytiin taistelukentiksi kutsutuissa melko pienellä alueella sijaitsevissa paikoissa tai sitten laivastotaisteluina merellä. Tätä mielikuvaa vasten tehtiin sodankäynnille säännöt, joissa muunmuassa velvoitetaan sotilaat käyttämään univormuja ja kantamaan aseensa avoimesti, ja tässä hengessä pyrittiin rajaamaan siviilit mahdollisimman hyvin sodan ulkopuolelle. Samoin oli melko helppoa sopia siitä, mitä kiinni napatuille vihollisille tehdään, sillä heidän merkityksensä missään asiassa oli verraten vähäinen kun sodanjohto tarkasteli taistelukenttää kaukoputkillaan.

Tämän päivän maailmassa poislukien ehkä jotkut Afrikan sekavien maiden sekavat sisällissodat, tällaisia sotia ei enää käydä.

Nykyisin on erotettavissa näihin sopimuksiin vetoajissa noin kaksi fraktiota. Toinen fraktio on sitä mieltä, että univormukysymys on keskeinen ja kun kerran univormuja ei käytetä, kyse ei oikeastaan ole sotavangeista ensinkään ja heille saa tehdä mitä huvittaa. Toinen fraktio on sitä mieltä, että kaikki ovat aina sotavankeja ja sotavangeille ei saa tehdä mitään pahaa, koska sopimus kieltää sen. Ottamatta kantaa siihen, mikä on oikein ja väärin ja mikä on mukavaa ja epämukavaa, molemmat näistä näkökannoista edustavat huomattavaa näkemyksen puutetta.

Univormulla oli joku merkitys tasavahvojen ja samoja aseita käyttävien armeijoiden mittelöissä. Nykyisissä sodissa on menneisiin verrattuna keskeisimpänä erona se, että toinen armeija on tekninen ja toinen puolestaan heikosti varusteltu. Tällaisia eroja on toki nähty ennenkin kun puolalaiset lähettivät keihäsmiehiä tankkeja vastaan, mutta se ei johdu sopimuksista vaan siitä, että Puolassa asuu puolalaisia.

Nykyisin heikosti varusteltu armeija tekee itsemurhan käymällä sotaa avoimesti, sillä tuolla armeijalla ei ole mitään keinoa voittaa teknisesti vahvempaa armeijaa, joka pystyy pommittamaan kauko-ohjatuilla härveleillä jokaisen tunnistetun vihollisen hengiltä tuomatta sotilaitaan sotatoimialueelle ensinkään. Kun sotaan ryhtymisen tarkoitus on kummallakin osapuolella voittaa, tuntuu järjettömältä vaatia toista osapuolta noudattamaan koodistoa, joka tekee voitosta heille mahdottoman. Jäljelle jää sissisota ja terrori, sillä vain terrorilla voidaan tuoda sota ylipäätään vihollisvaltion tai -kansan ihmisten ulottuville. Teknisiä vempeleitä omistava osapuoli voi käydä sotaa jossain kaukana olohuoneesta pikku Pimm’s -pöhnässä joystickin ja parin monitorin avulla, ja asianmukaista univormua kantavat häiskät ovat 10000 kilometrin päässä tapahtumapaikalta.

Tämä muuttaa myös vihollisen taistelijoiden kohtelua.

Sotavankeja voi kohdella hyvin ja kunniakkaasti silloin, kun he olivat jotakin pakasta vedettyjä musketti- tai ratsumiehiä, joilla ei ollut mitään käsitystä sodan kokonaiskulusta. Heiltä ei saanut mitään sellaista tietoa, joka olisi arvokasta sodan lopputuloksen kannalta, joten ajateltiin olevan parempi jättää heidät rauhaan tykkänään ja rajoittaa kuulustelu keinoineen minimiin.

Kun vastassa on siviilien sekaan piiloutuva sissiliike tai terroriorganisaatio, tätä vihollista ei voi voittaa perinteisellä asevoimalla. Tällainen vihollinen voitetaan tai näivetetään tiedustelulla, sillä oleellista on tietää, kuka on vihollinen ja mitä tuo vihollinen aikoo. Vasta, kun vihollinen on tunnistettu, sitä vastaan voidaan käydä asein.

Tällaisessa tiedustelussa kiinni saadut ovat avainasemassa, ja kun pienet solut elävät ja muuttuvat nopeasti, aika on kortilla jos kiinni saadun tietoja halutaan johonkin hyödyntää. Vaikka emme pidä asiaa erityisen miellyttävänä, tästä on varsin suora oikotie kidutukseen. Jos vihollisen taistelijoita ei voida pakottaa puhumaan nopeasti, on kyse sodan lopputuloksen kannalta samasta asiasta kuin siitä, että sissit ja terroristit pakotettaisiin käyttämään univormua: näin ei voi voittaa.

Länsimaissa elää ihmeellinen valkoisen miehen ylevyyttä korostava harha, jossa valkoisen miehen pitää noudattaa sitä ja tätä ja tuota kun ymmärtää paremmin ja niiden muiden ei tarvitse, koska ovat hieman yksinkertaisia ja hassunkurisia ei-valkoisia. Ehkä tässä on joku järki, mutta minä en sitä ole itselleni kyennyt selittämään.

Lopputulos on se, että sodankäynnin sääntöjen noudattaminen vaatisi sodan, jollaista tuskin enää tulee. Kun sota vaatii ikäviä asioita, on parempi yrittää välttää sotimista kuin miettiä, millaisin säännöin sitä pitäisi käydä, sillä jos koodaamme sodankäynnille säännöt tämän päivän maailman mukaan, ne ovat 50 vuoden kuluttua aivan yhtä hassunkurisia ja epärelevantteja kuin nykyisetkin säännöt.

Haagin sopimuksen mukaisesti valkoisen lipun kantajaa ei saa ampua, ja tällainen lipunkantaja saa ottaa mukaansa trumpetistin, rumpalin tai säkkipillinsoittajan.

Basistit on tästäkin sopimuksesta unohdettu tykkänään.