Hesarin pääkirjoitussivulla ruoditaan lakko-oikeutta ja sen käytännön vaikutuksia.

Lakko-oikeus on oikeutena sangen perustavaa laatua oleva. Sen rajoittamista ehdotetaan aina kun on joku lakko, mutta pääsääntöisesti näihin vaatimuksiin pitää suhtautua penseästi. Olen varmis harkitsemaan rajoituksia lähinnä perusinfrastruktuurin tapauksessa jos näyttää siltä, että joku pieni avainala häiriköi niin paljon, että elämä yleisesti alkaa ankeutua. Suomessa näitä ei ole nähty, mutta muualla tähän pisteeseen on tultu lähinnä lennonjohtajien kanssa.

Kirjoituksessa sen sijaan keskeinen havainto oli se, jonka olen itse tehnyt myös jo aikaisemmin: lakko-oikeus on melko hyödytön parantamaan pätkätyöläisen asemaa. Lisäksi se toimii verraten huonosti, jos vastassa ei olekaan kapitalistia vaan julkinen sektori tai siihen verrattava.

Lakkoase puree, jos vastassa on joku, joka häviää jotakin, ja jos työtä ei mitenkään järkevästi voi teettää kenelläkään muulla. Pätkätyön tapauksessa toteutuu usein kumpikin ongelma. Pätkää teetetään erityisesti julkisella sektorilla, ja lisäksi pätkätyön voi helposti korvata ottamalla vuokrafirmasta toisen pätkätyöläisen. Useimmiten tällaista työvoimaa on saatavilla, ja kyse ei ole edes lakonmurtajan käytöstä, sillä lakkoon menevän pätkätyöläisen lakko kohdistuu juridisesti hänen omaa työnantajaansa vastaan eli vuokratyöfirmaa, ei tuon vuokratyöfirman asiakasta vastaan. Tämä asiakas on vapaa tekemään uuden diilin saman tien jonkun muun firman kanssa, jos yhdessä lakkoillaan.

Julkisella sektorilla taas lakkoase toimii huonosti, sillä vastassa on joku julkisen sektorin työmarkkinalaitoksista, jonka pomot eivät häviä penniäkään, vaikka joku lakko jatkuu hamaan maailman tappiin. Todennäköisesti heidän bonuksensa ovat enemmänkin sidottuja palkankorotusten pienuuteen. Edes yleinen mielipide ei juuri vaikuta tähän kuvioon, sillä kärsimään joutuu hetkellisesti vain poliitikko. Kunnallisen työmarkkinalaitoksen sopimusneuvottelija on palkkatyöläinen, jolle ei voi käytännössä antaa potkuja siitä hyvästä, ettei hän suostu joustamaan mistään, paitsi jos hän näin tekemällä erityisesti tekee vastoin sitä, mitä pomo käskee.

Kun pätkän ja silpun määrä tuntuu olevan kasvussa, eikä kellään ole keinoja eikä oikeastaan edes tahtoa vähentää sen määrää, ollaan mielestäni siinä tilanteessa, että suomalainen työmarkkinamekanismi on pistettävä osin uusiksi. Nythän meillä on pyhä “kolmikanta”, joka tarkoittaa sitä, että työmarkkinajärjestöt voivat sopia oikeastaan mistä hyvänsä aivan vapaasti, ja jos tarvitaan lakimuutos eikä sopimustekstin sorvaus riitä, sellainen tehdään. Käytännössä Suomessa valtaosa työelämän sääntelystä perustuu edelleen yleissitoviin työehtosopimuksiin eikä lakiin, ja tämä on pakko korjata jotenkin.

Pätkätyöläisen etua ei ainakaan tänä päivänä aja monikaan ammattiliitto, sillä vastakkain on usein vakituisen väen oikeus ikuisiin työpaikkoihinsa ja pätkätyöläisen oikeus ylipäätään johonkin toimeentuloon. Ammattiliittojen palopuheissa ollaan tietysti kaikkien asialla, mutta tosiasiallisesti Suomen työelämä toimii vakituisen ja pysyvän työsuhteen ympärille rakentuen, ja tätä pätkätyöläinen romuttaa. Liitot tietävät aivan hyvin, että pätkän käyttö lisää työnantajan vaikutusmahdollisuuksia ja vähentää liittojen valtaa, mutta koska liitot eivät halua tunnustaa tätä, ne teeskentelevät, ettei mitään ongelmaa olekaan, ja häviäjä on usein juuri pätkätyöläinen.

Jos tunnustettaisiin, että tässä on ongelma, asiaa voisi yrittää myös korjata. Käytännössä pätkätyöläiset ovat niin hajallaan siellä täällä eri liitoissa, että vaikka liittojen fokus yhtäkkiä keskittyisi heidän asemansa parantamiseen, tulokset jäisivät laihoiksi, sillä vastassa on aina kunnallinen tai valtiollinen työmarkkinalaitos eikä kapitalisti.

Jäljelle jää julkinen valta ja lainsäädäntö. Jos työelämän käytännöt siirrettäisiin suuremmalta osin poliittiseen prosessiin ja lisättäisiin lainsäädännön painoarvoa, voitaisiin nopeasti korjata useita pätkätyön nykyisiä epäkohtia. Olen kirjoittanut asiasta aikaisemminkin, joten en toista näitä kirjoituksia ja ehdotuksia. Tätä ei pitäisi nähdä minään arvovaltakysymyksenä, jossa ammattiliittojen kuuluu vastustaa asiaa, joka vähentää niiden painoarvoa, sillä liiton pitäisi ajatella jäsentensä etua eikä pomojensa etua. Jos jäsenistön etu on lainsäädännön vahvistaminen, tätä pitäisi suosia ja aktiivisesti ajaa eikä teeskennellä, että kaikki on hyvin, koska ennenkin kaikki oli hyvin, ja värssy Wällärille, pojat.