Verokeskustelu ja JS2.0
25/10/10 14:45
Hesari ottaa pääkirjoituksessaan kantaa siihen, että verokeskustelu lie tulevien vaalien yksi teemoista, kuten se aina on, ja nyt on viritelty propagandakoneita eri etujärjestöissä.
Kyllä kai tätäkin keskustelua voi käydä, mutta soisin huomion kiinnittyvän siihen, ettei samalla tai siitä riippumatta käydä laisinkaan menokeskustelua. Nyt käytettäneen jälleen kerran kaikki paukut sen miettimiseen, otetaanko noilta muutama nallekarkki enemmän ja noilta toisilta vähemmän.
Suomen nykyisessä taloustilanteessa ja ylipäätään tilanteessa, jossa julkinen sektori on mammutti eikä edusta minkään erityisen suuren suunnitelman tulosta, oleellista olisi ryhtyä keskustelemaan siitä, mitä kaikkea julkisen sektorin ylipäätään pitää tehdä. Tätä keskustelua välttelee politiikan etulinjassa jokainen henkilö ja puolue.
Jos päätettäisiin ensin, mitä tehdään, ja vasta sen jälkeen katsottaisiin, paljonko rahaa tarvitaan ja mistä se kerätään, saatettaisiin yllättyä. Julkisen sektorin rahasta nimittäin ei mene peruspalveluihin ja infraan edes puolikasta, joten mukana on kaikenlaista oheispuuhastelua. Aluepolitiikkaa, suurienkin yritysten tukemista, maatalouspolitiikkaa, urheilua, kulttuuria, kehitysapua ja paljon muita pieniä puroja, joista syntyy kokonaisuutena varsin vuolas kymi. En sano, että läheskään kaikki näistä pienistä
asioista olisivat tarpeettomia, mutta ne pitäisi katsoa auki ensimmäisen tason pääluokittain ja miettiä, mikä kuuluu julkiselle sektorille, mikä ei kuulu ja onko jossain asioita, joissa nyt yksityinen sektori vetää välistä julkista tehtävää hoitaessaan, jolloin olisi perusteltua ottaa asia takaisin julkiselle sektorille.
Ensimmäisen tason pääluokittain siksi, että pystytään katsomaan vaikkapa “liikunta” -kohdasta yleisen liikkumisinfrastruktuurin ylläpito ja toisaalta ammattilaisurheilun tukeminen eikä tarvitse välttämättä joko ottaa kaikkea mukaan tai jättää kaikki pois.
Samaten pitäisi katsoa tässä yhteydessä, onko joku asia sellainen, että se sinänsä kyllä kannattaa tehdä julkisella sektorilla, mutta toisella tavalla. Kun jopa Britannia-nimisessä ulkoilmamuseossa julkishallinnon sähköiset palvelut ovat paljon pidemmällä kuin teknologiainnovaatioihmeenä itseään markkinoivassa Suomessa, jossa hukattiin kymmenen vuotta ketään kiinnostamattoman sähköisen varmenteen kehittämiseen eikä lähdetty ensinkään miettimään asioita palvelu- ja käyttäjänäkökulmasta, voitaisiin varmasti identifioida investointeja, jotka maksavat itsensä takaisin muutamassa vuodessa.
Minulla on tietysti näkemyksiä näistä asioista, mutta ehdotus julkinen sektori 2.0:ksi pitäisi jättää jonkun oikein kootun työryhmän tehtäväksi. Minä kokoaisin tähän työryhmään eri aloja adustavia ihmisiä mutta jättäisin pois työmarkkinajärjestöt molemmilta puolilta. Jos nimittäin työryhmään otetaan palkansaajajärjestöjen edustaja mukaan, kaikki mahdollisimman työvoimavaltaiset tehtävät muuttuvat aivan mahdottoman tärkeiksi jatkossakin ja tämä edustaja kyttää vain lyhyen tähtäimen työllisyysvaikutuksia, ja tämä metodi ei ole vuosikymmenissä tuottanut mitään. Kun paikalla ei ole palkansaajien edustajia, pitäisi pois jättää tasapuolisuuden vuoksi myös työnantajien ja bisnesten edustajat, joilla toki olisi omia lehmiä ojassa heilläkin varsinkin kun mietitään yksityisen ja julkisen rajanvetoa.
Tämä ehdotus pitäisi tehdä mahdollisimman vähillä reunaehdoilla. Se, toteutetaanko ehdotus, jalostetaanko sitä paremmaksi vai kuopataanko se lopulta, on sitten politiikan kysymys myöhemmin, mutta tällainen ehdotus pitäisi tehdä mahdollisimman pitkälle “loppuasiakasnäkökulmasta” eikä siten, että taistelevat työmarkkinajärjestöt tekevät jo valmistelevan työn vaiheessa vesitetyn sullemulle-kompromissin, joka ei eroa nykyisestä mammutista mitenkään.
Julkinen sektori 2.0:aa ja sen tarpeellisuutta voi perustella monin tavoin. Nykyinen julkinen sektori on syntynyt pääosin itsenäisyyden ajalla laittamalla paikkaa paikan päälle. Kunnianarvoisa vaarini sanoi tuossa 90-luvun loppupuolella noin 95-vuotiaana, että on hyvin mahdollista, että hän on elänyt melkein sata sellaista vuotta, jossa maailma ja ihmisten elämä on muuttunut enemmän kuin se on muuttunut aikaisempien satavuotisjaksojen aikana ja epäili, että näin saattaisi olla tulevankin tapauksessa. En varsinaisesti haranut vastaan, sillä informaatioaikaan siirtymisen harppaus on nyt jo tehty ja saatamme siirtyä hetkeksi aikaa tätä jalostavaan vaiheeseen sen sijaan, että maailma mullistuu täysin. Vaarin aikana se ehti mullistua maatalousvaltaisuudesta teollisuuden ja palvelujen kautta informaatioyhteiskuntaan.
Ollaan tulevaisuudesta mitä mieltä vain, emme liene ole erimielisiä siitä,
että sadassa vuodessa on tapahtunut vaikka mitä. Julkista sektoria on täydennetty tarpeen mukaan kun eteen on tullut uusia asioita. Viestintäviraston internet-visiireillä olisi ollut aika vähän käyttöä vuonna 1905. Samalla kun mukaan on tullut uusia asioita, ei kuitenkaan ole lakkautettu juuri mitään vanhaa.
Minä näen asioiden merkittävyyden kuvaajan jonkunlaisena gaussin käyränä ajan funktiona. Jos jaksaisin, piirtäisin tähän kuvan, mutta kun olen luonnostani laiska, kuvitelkaa mielessänne gaussin käyrä ja tuohon koordinaatistoon piirretty x-akselin suuntainen jana tuon käyrän joltain korkeudelta leikaten. X-akselilla juoksee aika ja Y-akseli kertoo, kuinka merkittävä ja tärkeä joku asia on. Tuo raja asetetaan siten, että kun joku asia on rajan yläpuolella, se kuuluu julkisen sektorin tehtäviin tai hallinnointiin ja kun alapuolella, asian voi jättää täysin yksityisten bisnesten varaan.
Esimerkiksi internet-bisnes ehti kukoistaa aika monta vuotta ennen kuin synnytettiin Viestintävirasto ja ryhdyttiin tekemään siellä kaikenlaista. Se oli vähäistä puuhastelua aluksi, joten hallintoa ei tarvittu. Nyt tarvitaan ja sellainen on. Toisaalta meillä on asioita elinkaarensa toisessa päässä. Maatalous ei ole enää elinkeinona kovin merkittävä ja kalastus on vielä vähemmän merkittävä, joten onko näitä asioita enää syytä pahemmin pyöritellä julkisella sektorilla? Sama koskee raskasta teollisuutta ja siihen iiittyvää politiikkaa. Viimeisetkin ruukit ja tehtaat on suljettu ennen kuin tällainen työryhmä saisi työnsä päätökseen, joten voidaan miettiä, tarvitaanko erillistä teollisuuspolitiikkaakaan.
Osassa asioita elinkaari on lyhyt ja osassa, esimerkiksi koulutuksessa, kovin pitkä. Ehkä jossain vaiheessa oppiminen ja oppimisen kulttuuri kokevat niin suuren mullistuksen, että väki oppii valtaosan asioista omaehtoisesti eikä tarvitse karttakeppiä paukuttava matroonaa. Minun aikanani näin ei tapahdu eikä aivan pian sen jälkeenkään, mutta joskus voi tapahtua.
Nyt tuntuu siltä, että julkisella sektorilla ei ole itse kykyä lakkauttaa näitä historiallisia häntiä tarpeettomina. Tämä on inhimillistä ja ymmärrettävää, sillä harva haluaa lakkauttaa oman työpaikkansa ja todeta, että on täysin tarpeeton. Siksi se pitää tehdä ulkopuolisten voimin ja panostaa siihen, mikä nähdään tulevaksi ja kerätä resurssit tähän leikkaamalla sieltä, mikä nähdään menneisyytenä.
Toinen JS2.0:aa perusteleva ja puoltava asia on se, että jos saataisiin toteutettua nykyistä kevyempi ja tehokkaampi julkinen sektori, inhottava ja haitallinen juustohöylä ei tulisi vieraisille seuraavan laman yhteydessä. Kun kaikki veroruuvit ovat melko lailla tapissa ja tämänhetkinen
velkaantumistahti käytännössä poistaa ensi laman yhteydessä perinteisen suhdannepolitiikan tekemisen mahdollisuuden kun ei velkoja lyhennetä kuitenkaan vaikka kasvu tästä alkaakin kohisten, on jollain tulevalla vallankahvalla ainoana keinona ryhtyä juustohöyläämään hiukan kaikesta.
Juustohöylä on viheiläinen keksintö. Jos joku julkinen palvelu on trimmattu tehokkaaksi, juustohöylä tekee siitä rikkinäisen. Tällöin jäljelle jää julkinen palvelu, vaikkapa terveydenhoito tai koulutus, joka maksaa melkein yhtä paljon kuin se ehjäkin palvelu, mutta jossa on laatuongelmia ja limboja niin, että varakkaat alkavat äänestää jaloillaan ja päätyvät maksamaan kahdesti ensin veroina julkisesta ja sen jälkeen yksityisestä, josta palvelun saa järkevästi ja järkevänlaatuisena. Toisaalta julkisella sektorilla ei olla tyhmiä, eli jos juustohöylää ahkerasti käytetään, organisaatiot keräävät itseensä näennäistarpeellista pöhöä siltä varalta, että voivat leikata jostain omien työpaikkojen olematta uhattuna sitten kun käsketään. Näin tehokaskin julkinen sektori rämettyy, sillä sen sisällä ei tosiasiallisesti ole juustohöylän pelossa mitään motiivia tehdä asioita tehokkaasti. Mitä tehottomamman omasta organisaatiosta rakentaa, sitä helpompi sieltä on säästää kun joku pakottaa siihen kuitenkin muutaman vuoden välein. Jos ei pakotettaisi mutta annettaisiin pöhön kerääjille potkut ja vaihdettaisiin hallinnon kulttuuri, tarve toteuttaa JS3.0 minun elinaikanani vähenisi.
Sitten kun tiedetään, mitä versio 2.0 sisältää ja mitä sen pitäisi tehdä, kaivetaan sille hintalappu ja aloitetaan sitten keskustelu rahoituksesta. Voi rahoituksesta nytkin puhua, mutta ongelma näyttää olevan se, että keskustelu rahoituspuolesta on savuverho, jolla vältetään keskustelemasta tästä hyvinvointivaltion kohtalonkysymyksestä.
Hyvinvointivaltio 1.0:n lakkauttaa joku noin vuosikymmenessä. Joko teemme sen itse vaihtamalla sen 2.0:aan tai odotamme, että Valuuttarahasto tulee lakkauttamaan 1.0:n vaihtamatta sitä mihinkään.
Kyllä kai tätäkin keskustelua voi käydä, mutta soisin huomion kiinnittyvän siihen, ettei samalla tai siitä riippumatta käydä laisinkaan menokeskustelua. Nyt käytettäneen jälleen kerran kaikki paukut sen miettimiseen, otetaanko noilta muutama nallekarkki enemmän ja noilta toisilta vähemmän.
Suomen nykyisessä taloustilanteessa ja ylipäätään tilanteessa, jossa julkinen sektori on mammutti eikä edusta minkään erityisen suuren suunnitelman tulosta, oleellista olisi ryhtyä keskustelemaan siitä, mitä kaikkea julkisen sektorin ylipäätään pitää tehdä. Tätä keskustelua välttelee politiikan etulinjassa jokainen henkilö ja puolue.
Jos päätettäisiin ensin, mitä tehdään, ja vasta sen jälkeen katsottaisiin, paljonko rahaa tarvitaan ja mistä se kerätään, saatettaisiin yllättyä. Julkisen sektorin rahasta nimittäin ei mene peruspalveluihin ja infraan edes puolikasta, joten mukana on kaikenlaista oheispuuhastelua. Aluepolitiikkaa, suurienkin yritysten tukemista, maatalouspolitiikkaa, urheilua, kulttuuria, kehitysapua ja paljon muita pieniä puroja, joista syntyy kokonaisuutena varsin vuolas kymi. En sano, että läheskään kaikki näistä pienistä
Ensimmäisen tason pääluokittain siksi, että pystytään katsomaan vaikkapa “liikunta” -kohdasta yleisen liikkumisinfrastruktuurin ylläpito ja toisaalta ammattilaisurheilun tukeminen eikä tarvitse välttämättä joko ottaa kaikkea mukaan tai jättää kaikki pois.
Samaten pitäisi katsoa tässä yhteydessä, onko joku asia sellainen, että se sinänsä kyllä kannattaa tehdä julkisella sektorilla, mutta toisella tavalla. Kun jopa Britannia-nimisessä ulkoilmamuseossa julkishallinnon sähköiset palvelut ovat paljon pidemmällä kuin teknologiainnovaatioihmeenä itseään markkinoivassa Suomessa, jossa hukattiin kymmenen vuotta ketään kiinnostamattoman sähköisen varmenteen kehittämiseen eikä lähdetty ensinkään miettimään asioita palvelu- ja käyttäjänäkökulmasta, voitaisiin varmasti identifioida investointeja, jotka maksavat itsensä takaisin muutamassa vuodessa.
Minulla on tietysti näkemyksiä näistä asioista, mutta ehdotus julkinen sektori 2.0:ksi pitäisi jättää jonkun oikein kootun työryhmän tehtäväksi. Minä kokoaisin tähän työryhmään eri aloja adustavia ihmisiä mutta jättäisin pois työmarkkinajärjestöt molemmilta puolilta. Jos nimittäin työryhmään otetaan palkansaajajärjestöjen edustaja mukaan, kaikki mahdollisimman työvoimavaltaiset tehtävät muuttuvat aivan mahdottoman tärkeiksi jatkossakin ja tämä edustaja kyttää vain lyhyen tähtäimen työllisyysvaikutuksia, ja tämä metodi ei ole vuosikymmenissä tuottanut mitään. Kun paikalla ei ole palkansaajien edustajia, pitäisi pois jättää tasapuolisuuden vuoksi myös työnantajien ja bisnesten edustajat, joilla toki olisi omia lehmiä ojassa heilläkin varsinkin kun mietitään yksityisen ja julkisen rajanvetoa.
Tämä ehdotus pitäisi tehdä mahdollisimman vähillä reunaehdoilla. Se, toteutetaanko ehdotus, jalostetaanko sitä paremmaksi vai kuopataanko se lopulta, on sitten politiikan kysymys myöhemmin, mutta tällainen ehdotus pitäisi tehdä mahdollisimman pitkälle “loppuasiakasnäkökulmasta” eikä siten, että taistelevat työmarkkinajärjestöt tekevät jo valmistelevan työn vaiheessa vesitetyn sullemulle-kompromissin, joka ei eroa nykyisestä mammutista mitenkään.
Julkinen sektori 2.0:aa ja sen tarpeellisuutta voi perustella monin tavoin. Nykyinen julkinen sektori on syntynyt pääosin itsenäisyyden ajalla laittamalla paikkaa paikan päälle. Kunnianarvoisa vaarini sanoi tuossa 90-luvun loppupuolella noin 95-vuotiaana, että on hyvin mahdollista, että hän on elänyt melkein sata sellaista vuotta, jossa maailma ja ihmisten elämä on muuttunut enemmän kuin se on muuttunut aikaisempien satavuotisjaksojen aikana ja epäili, että näin saattaisi olla tulevankin tapauksessa. En varsinaisesti haranut vastaan, sillä informaatioaikaan siirtymisen harppaus on nyt jo tehty ja saatamme siirtyä hetkeksi aikaa tätä jalostavaan vaiheeseen sen sijaan, että maailma mullistuu täysin. Vaarin aikana se ehti mullistua maatalousvaltaisuudesta teollisuuden ja palvelujen kautta informaatioyhteiskuntaan.
Ollaan tulevaisuudesta mitä mieltä vain, emme liene ole erimielisiä siitä,
Minä näen asioiden merkittävyyden kuvaajan jonkunlaisena gaussin käyränä ajan funktiona. Jos jaksaisin, piirtäisin tähän kuvan, mutta kun olen luonnostani laiska, kuvitelkaa mielessänne gaussin käyrä ja tuohon koordinaatistoon piirretty x-akselin suuntainen jana tuon käyrän joltain korkeudelta leikaten. X-akselilla juoksee aika ja Y-akseli kertoo, kuinka merkittävä ja tärkeä joku asia on. Tuo raja asetetaan siten, että kun joku asia on rajan yläpuolella, se kuuluu julkisen sektorin tehtäviin tai hallinnointiin ja kun alapuolella, asian voi jättää täysin yksityisten bisnesten varaan.
Esimerkiksi internet-bisnes ehti kukoistaa aika monta vuotta ennen kuin synnytettiin Viestintävirasto ja ryhdyttiin tekemään siellä kaikenlaista. Se oli vähäistä puuhastelua aluksi, joten hallintoa ei tarvittu. Nyt tarvitaan ja sellainen on. Toisaalta meillä on asioita elinkaarensa toisessa päässä. Maatalous ei ole enää elinkeinona kovin merkittävä ja kalastus on vielä vähemmän merkittävä, joten onko näitä asioita enää syytä pahemmin pyöritellä julkisella sektorilla? Sama koskee raskasta teollisuutta ja siihen iiittyvää politiikkaa. Viimeisetkin ruukit ja tehtaat on suljettu ennen kuin tällainen työryhmä saisi työnsä päätökseen, joten voidaan miettiä, tarvitaanko erillistä teollisuuspolitiikkaakaan.
Osassa asioita elinkaari on lyhyt ja osassa, esimerkiksi koulutuksessa, kovin pitkä. Ehkä jossain vaiheessa oppiminen ja oppimisen kulttuuri kokevat niin suuren mullistuksen, että väki oppii valtaosan asioista omaehtoisesti eikä tarvitse karttakeppiä paukuttava matroonaa. Minun aikanani näin ei tapahdu eikä aivan pian sen jälkeenkään, mutta joskus voi tapahtua.
Nyt tuntuu siltä, että julkisella sektorilla ei ole itse kykyä lakkauttaa näitä historiallisia häntiä tarpeettomina. Tämä on inhimillistä ja ymmärrettävää, sillä harva haluaa lakkauttaa oman työpaikkansa ja todeta, että on täysin tarpeeton. Siksi se pitää tehdä ulkopuolisten voimin ja panostaa siihen, mikä nähdään tulevaksi ja kerätä resurssit tähän leikkaamalla sieltä, mikä nähdään menneisyytenä.
Toinen JS2.0:aa perusteleva ja puoltava asia on se, että jos saataisiin toteutettua nykyistä kevyempi ja tehokkaampi julkinen sektori, inhottava ja haitallinen juustohöylä ei tulisi vieraisille seuraavan laman yhteydessä. Kun kaikki veroruuvit ovat melko lailla tapissa ja tämänhetkinen
Juustohöylä on viheiläinen keksintö. Jos joku julkinen palvelu on trimmattu tehokkaaksi, juustohöylä tekee siitä rikkinäisen. Tällöin jäljelle jää julkinen palvelu, vaikkapa terveydenhoito tai koulutus, joka maksaa melkein yhtä paljon kuin se ehjäkin palvelu, mutta jossa on laatuongelmia ja limboja niin, että varakkaat alkavat äänestää jaloillaan ja päätyvät maksamaan kahdesti ensin veroina julkisesta ja sen jälkeen yksityisestä, josta palvelun saa järkevästi ja järkevänlaatuisena. Toisaalta julkisella sektorilla ei olla tyhmiä, eli jos juustohöylää ahkerasti käytetään, organisaatiot keräävät itseensä näennäistarpeellista pöhöä siltä varalta, että voivat leikata jostain omien työpaikkojen olematta uhattuna sitten kun käsketään. Näin tehokaskin julkinen sektori rämettyy, sillä sen sisällä ei tosiasiallisesti ole juustohöylän pelossa mitään motiivia tehdä asioita tehokkaasti. Mitä tehottomamman omasta organisaatiosta rakentaa, sitä helpompi sieltä on säästää kun joku pakottaa siihen kuitenkin muutaman vuoden välein. Jos ei pakotettaisi mutta annettaisiin pöhön kerääjille potkut ja vaihdettaisiin hallinnon kulttuuri, tarve toteuttaa JS3.0 minun elinaikanani vähenisi.
Sitten kun tiedetään, mitä versio 2.0 sisältää ja mitä sen pitäisi tehdä, kaivetaan sille hintalappu ja aloitetaan sitten keskustelu rahoituksesta. Voi rahoituksesta nytkin puhua, mutta ongelma näyttää olevan se, että keskustelu rahoituspuolesta on savuverho, jolla vältetään keskustelemasta tästä hyvinvointivaltion kohtalonkysymyksestä.
Hyvinvointivaltio 1.0:n lakkauttaa joku noin vuosikymmenessä. Joko teemme sen itse vaihtamalla sen 2.0:aan tai odotamme, että Valuuttarahasto tulee lakkauttamaan 1.0:n vaihtamatta sitä mihinkään.
blog comments powered by Disqus