Sain viime yönä ensimmäisen osan "Pysähtyneisyyden vuodet" lähes kahlattua, hiukan puuttuu vielä. Sitten pitää ostaa jatkokertomuksen lisäosia.

Voin suositella lämpimästi 80-luvun alun ajankuvasta kiinnostuneelle. Minulle se on kiinnostavaa luettavaa siksi, että olin silloin murrosikäinen ja seurasin kyllä tiedotusvälineitä ja ymmärsinkin asioista jo jotakin, mutta sangen epäpoliittisessa perheessä kasvaneena kotona ei käyty poliittista debattia, mikä on yksinomaan hyvä asia. Muistan kuitenkin noita tuon ajan tapahtumia sangen hyvin (muistan esimerkiksi, että viikonpäivä, jolloin Andropov kuoli, oli torstai, sillä telkkarista piti tulla Pätkis ja Smurffit, mutta ei tullutkaan vaan jotain surumusiikkia) ja minulle oli jo rakentunut oma mielipiteeni siitä, että neuvostoimperiumi ei yksinkertaisesti voi kestää loputtomiin. En toki ajatellut, että se olisi mennyt ennen kuin olen edes ylioppilas, mutta kuitenkin.

Sen sijaan ajankuvana Juhani Suomi tuo mielestäni mainiosti esiin sitä koko yhteiskunnan läpi kulkevaa rähmälläänoloa, jossa ei haluttu nähdä mitään muutoksia ympärillä. Itse Koivistosta Suomi ei kirjoita mitenkään erityisen asiantuntevasti, koska Koivisto ei ole ollut millään tavoin osallisena tämän sarjan teossa vaan lähinnä heitellyt kapuloita rattaisiin. Joten Koivistosta uutta tietoa ei tihku kuin usein nimettömien pikku tietovuotojen kautta joistain salaisista keskusteluista, ja koska tiedämme Juhani Suomen pitävän Kekkosta jumalana ja Koivistoa nollana, niihin on lupa suhtautua tietyllä lähdekritiikillä. Sen sijaan kirja vilisee muita tuttuja nimiä. Erkki Liikanen. Erkki Tuomioja. Paavo Väyrynen. Esko Aho. Paavo Lipponen. Kalevi Sorsa. Pertti Salolainen. Harri Holkeri.

Mielenkiintoinen ristiriita Juhani Suomen aikaisemman tuotannon ja tämän on se, että siinä, missä Suomi tekee Kekkosen sangen yksinvaltaisesta sisäpolitiikasta hyveen ja välttämättömyyden ja osoituksen nerokkaista valtiomiestaidoista, Koivisto saa sivutolkulla sapiskaa yhdestä pitämästään puheesta, jossa hän arvostelee paria tutkijaa menemästä liian pitkälle YYA-sopimuksen tulkinnassa. Tätä pidetään sangen itsevaltaisena ja vääriin asioihin puuttumisena jne, eli Kekkosen elkeet Koiviston käsissä olivat muuttuneet jumalaisista valtiomiestaidoista sensuuripuuhasteluksi ja keskustelun rajoittamiseksi. Onko vain henkilö vaihtunut, vai olisiko ajan kuulunut jo olla toinen?

Suomen idänsuhteiden karikkoista 80-luvun alkua ei ole mielestäni selitetty yhtä hyvin kuin se tässä tehdään, koska kirjoittajalla ei tunnu olevan motiivia nostaa ketään jumalaksi tai tehdä kenestäkään pääsyyllistä. Varsinaisia vaaran vuosia ei 80-luvun alussa esiintynyt, mutta siitä huolimatta NL otti sekä Suomen että NL:n henkilövaihdosten takia aivan uuden vaihteen Suomen sisäpolitiikan sorkkimisessa. Suomalaisten vastaus tähän oli pitäytyä traditioissa, ja näin syntyi hassu asetelma, jossa koko muu maailma alkoi nähdä NL:n olevan tiensä päässä, mutta Suomessa oltiin rähmällään enemmän kuin rähmälläänolon kultaisina vuosina.

Jos jaksaa lukea 800 sivua Suomen lähihistoriaa, suosittelen.