Päätöksenteon ydin
15/12/11 13:10
Suomessa on iät ajat puhuttu siitä, että Suomen pitää olla EU:n päätöksenteon ytimessä. Britanniassa nyt kun maa jäi ulkopuolelle jostakin sopimuspäivityksestä, pelätään, että maa on nyt “sivuraiteella” EU-päätöksenteossa.
Tuntuu olevan samantekevää, mistä EU-maasta on kyse, mutta kaikissa ollaan kovin huolissaan siitä, että maa on, jää tai saattaa jäädä päätöksenteon ytimen ulkopuolelle.
Hassunkurisen asiasta tekee se, että EU ei saa koskaan päätetyksi mitään. On aivan sama, kuinka monta maata on koolla, mutta jos niitä on vähintään kaksi, tuloksena ei synny mitään merkittäviä päätöksiä. EU:ssa kaikki oleelliset asiat pitää päättää yksimielisesti, ja koska yksimielisyyttä ei juuri koskaan löydy kuten Britannian esimerkki nyt osoittaa, oleellisista asioista ei edes keskustella. Toinen kokonaan EU-päätöksenteon ulkopuolella oleva asia on verotus ja sen taso. Kolmas ulkopuolella oleva asia on julkisten palvelujen ja ylipäätään julkisen sektorin sisältö ja toiminta.
Euroopassa on käsillä julkistalouksien kriisi, sillä melkein kaikki maat ovat eläneet yli varojensa. Riittävänä budjettikurina on pidetty sitä, että huippusuhdanteen huippuvuosina päästään suunnilleen nollatuloksiin. Kaikissa maissa on lisäksi havaittavissa, että julkinen sektori käyttää keräämistään rahoista noin puolikkaan asioihin, jotka eivät liity kansalaisten kaipaamiin peruspalveluihin.
Kyse on siis ongelmasta, joka on täysin kansallisen päätöksenteon piirissä. EU:lla ei ole minkäänlaisia valtuuksia nykyistenkään sopimusten puitteissa päättää mitään siitä, millaisia rahaa haaskaavia kehittämisohjelmia eri jäsenmaissa puuhastellaan. Itse asiassa EU:lla ei ole edes valtaa päättää mitään oleellisten palvelujen laadusta ja tasosta vaan esimerkiksi terveydenhoito on jätetty täysin kansalliseksi asiaksi ja EU keskittyy lähinnä huolehtimaan julkisen palvelun jatkuvuudesta maasta toiseen siirryttäessä.
Minkä takia kaikissa maissa nyt tungetaan päätöksenteon kovaan ytimeen, vaikka mainitussa ytimessä on vain musta aukko?
Tunku vallankahvan ytimeen on sitä suurempi, mitä enemmän sekaisin kyseisen maan finanssit ovat. Mieleen tulee, että keskittyminen EU-puuhasteluun on poliitikoille lähinnä savuverho, jolla yritetään sumuttaa äänestäjiä ja sijoittajia ajattelemaan, että vahva EU:n ydin korjaa asiat, jotka on kansallisesti sössitty.
Ei se tietenkään niitä korjaa ja paljon parempi olisi, jos poliitikko keskittyisi kovassa ytimessä olevan mustan aukon tapahtumahorisontin tavoittelun sijaan ajamaan alas oman maansa julkista sektoria oleellista palvelua tuottamattomilta osiltaan. Tämän hän voisi tehdä koska hyvänsä oman parlamenttinsa myötävaikutuksella.
Holhousvaltiokriisin ratkaisemiseksi on järjestetty nyt kymmenisen huippukokousta. Tiedotusvälineet arvioivat näiden kokousten tuloksia laihanlaisiksi ja sijoittajat palkitsevat ympäripyöreydet milloin pienellä kurssinousulla, milloin pienellä kurssilaskulla. Minkä takia kukaan ei kerro meille siitä, että nämä kokouset ovat täydellisen hyödyttömiä?
Holhousvaltioiden talouskriisiä ei voi ratkaista yksikään EU-huippukokous, sillä EU ei voi ajaa alas jäsenmaiden julkisia sektoreita. Se voisi ehdottaa sitä jossain sopimusehdotuksessa, mutta koska nämä sopimukset pitäisi hyväksyä kansallisissa parlamenteissa, EU on aivan turha välikäsi, sillä kansallinen parlamentti voisi koska tahansa hyväksyä oman maansa täsmäohjelman eikä jotakin suuruudenhullua EU-hanketta. Toisaalta saksalaisten vaatimuksesta EKP on itsenäinen eikä ole alisteinen EU:n huippukokouksille, joten näiden kokouksien käyminen siksi, että EKP muuttaisi linjaansa, on turhaa. Jos taas Euroopassa tehdään uudelleenjärjestelyjä saksalaisella rahalla, tähänkään ei tosiasiassa tarvita EU:ta, sillä EU ei voi pakottaa Saksaa tekemään mitään.
Minä näen asian niin, että etulinjan poliitikot ovat haaskanneet kuukauden työpäiviensä verran tai enemmänkin aikaa kokouksiin, joiden ainoa sisältö on välipalapulla.
EU:n päätöksenteon ongelma on se, että EU on sodanjälkeinen rakennelma. Sen syntyhistoriassa on keskeistä se, että Ranskalle annettiin suhteettoman paljon valtaa ja Saksalle suhteettoman vähän. Lähinnä antautumisessa kunnostautunut Ranska laskee itsensä sodan voittajiin ja katsoo oikeudekseen jotenkin häiritä saksalaisia kostoksi jostakin. Britannia on aivan varmasti sodan voittajavaltio vähintään samassa mittapuussa kuin Ranskakin on, mutta jostain maagisesta syystä nimenomaan ranskalaiset pitivät pitkään Britannian EEC:n ulkopuolella. Saksan ja Britannian suhteet ovat sodan jälkeen olleet varsin mutkattomat ja nykyisessä taloustilanteessa David Cameron ja Angela Merkel keskustelevat hyvin paljon tasavahvemmista lähtökohdista kuin Merkel ja Sarkozy.
Siitä huolimatta EU on rakennettu päätöksenteoltaan niin, että Ranskaa ei voi sivuuttaa missään asiassa. Vaikka tätä ei ole kirjattu mihinkään, käytäntö on muotoutunut sellaiseksi. Puhutaan Saksan ja Ranskan akselista, mutta koska akselin toinen pää pyörii rasvassa ja toinen pää paskassa, akseliin rakentuu vähäistä suurempia jännitteitä. Eikä asiaa auta sekään, että akselia yritetään vääntää eri päistään eri suuntiin.
Suurista EU-maista ainoastaan Saksa on onnistunut talousuudistuksissaan. Työ kesti liki kymmenen vuotta ja siinä työssä on ollut mukana Saksan hallinto sekä myös työmarkkinajärjestöt, jotka saivat sovittua palkkojen nollalinjasta ja sen vastapainona irtisanomissuojasta. Saksassa työttömyys ei pompsahtanut ja teollisuus lähtenyt lätkimään ja 2000-luvulle tultaessa toivottoman kilpailukyvytön maa on nyt kilpailukykyisimpiä talouksia Euroopassa ja suurista maista kilpailukykyisin. Tähän ei tarvittu EU:ta ensinkään ja samanlainen ohjelma voitaisiin käynnistää kaikissa EU-maissa vaikka huomenna.
Huolimatta siitä, että Saksalla on omakohtaista kokemusta siitä, mikä resepti Euroopan tautiin auttaa, se joutuu olemaan kaikennäköisten EU-akselien ja kovien ytimien puristuksissa ja haaskaamaan aikaansa kaikennäköisten puuhastelijoiden ja haihattelijoiden hauskuttamiseen. Ranskalla ja pikkumailla ei pitäisi olla tässä tilanteessa muuta kuin kuuntelijan rooli, mutta koska kovasta ytimestä löytyy aina ranskalaisia ja kuvitellaan, että tuolla kovalla ytimellä on jotakin merkitystä, en ihmettelisi, jos jokunen saksalaispoliitikkokin tuhahtaisi “paska kokous” erinäköisten palaverien päätteeksi kun kerjäläiset ovat taas varastaneet shown ja lässyttäneet omiaan asian vierestä.
Pienten maiden ja isompienkaan on aivan turhaa tavoitella tätä “päätöksenteon kovaa ydintä”, sillä sieltä ei löydy päätöksentekomandaattia, päätöksentekokykyä eikä myöskään päätöksentekohalua. Euroopassa tarvitaan joku yhteistyömekanismi liikuttelemaan ihmisiä ja tavaroita ja se voi aivan hyvin olla EU. Kaikkien pitää sen sijaan ymmärtää, ettei EU ole mikään ihmelääke itse aiheutettuihin ongelmiin vaan ne on pakko ratkaista itse.
EU-päätöksentekoa miettivien pitäisi sen sijaan päästä eroon sodanjälkeisistä asetelmista.
Tuntuu olevan samantekevää, mistä EU-maasta on kyse, mutta kaikissa ollaan kovin huolissaan siitä, että maa on, jää tai saattaa jäädä päätöksenteon ytimen ulkopuolelle.
Hassunkurisen asiasta tekee se, että EU ei saa koskaan päätetyksi mitään. On aivan sama, kuinka monta maata on koolla, mutta jos niitä on vähintään kaksi, tuloksena ei synny mitään merkittäviä päätöksiä. EU:ssa kaikki oleelliset asiat pitää päättää yksimielisesti, ja koska yksimielisyyttä ei juuri koskaan löydy kuten Britannian esimerkki nyt osoittaa, oleellisista asioista ei edes keskustella. Toinen kokonaan EU-päätöksenteon ulkopuolella oleva asia on verotus ja sen taso. Kolmas ulkopuolella oleva asia on julkisten palvelujen ja ylipäätään julkisen sektorin sisältö ja toiminta.
Euroopassa on käsillä julkistalouksien kriisi, sillä melkein kaikki maat ovat eläneet yli varojensa. Riittävänä budjettikurina on pidetty sitä, että huippusuhdanteen huippuvuosina päästään suunnilleen nollatuloksiin. Kaikissa maissa on lisäksi havaittavissa, että julkinen sektori käyttää keräämistään rahoista noin puolikkaan asioihin, jotka eivät liity kansalaisten kaipaamiin peruspalveluihin.
Kyse on siis ongelmasta, joka on täysin kansallisen päätöksenteon piirissä. EU:lla ei ole minkäänlaisia valtuuksia nykyistenkään sopimusten puitteissa päättää mitään siitä, millaisia rahaa haaskaavia kehittämisohjelmia eri jäsenmaissa puuhastellaan. Itse asiassa EU:lla ei ole edes valtaa päättää mitään oleellisten palvelujen laadusta ja tasosta vaan esimerkiksi terveydenhoito on jätetty täysin kansalliseksi asiaksi ja EU keskittyy lähinnä huolehtimaan julkisen palvelun jatkuvuudesta maasta toiseen siirryttäessä.
Minkä takia kaikissa maissa nyt tungetaan päätöksenteon kovaan ytimeen, vaikka mainitussa ytimessä on vain musta aukko?
Tunku vallankahvan ytimeen on sitä suurempi, mitä enemmän sekaisin kyseisen maan finanssit ovat. Mieleen tulee, että keskittyminen EU-puuhasteluun on poliitikoille lähinnä savuverho, jolla yritetään sumuttaa äänestäjiä ja sijoittajia ajattelemaan, että vahva EU:n ydin korjaa asiat, jotka on kansallisesti sössitty.
Holhousvaltiokriisin ratkaisemiseksi on järjestetty nyt kymmenisen huippukokousta. Tiedotusvälineet arvioivat näiden kokousten tuloksia laihanlaisiksi ja sijoittajat palkitsevat ympäripyöreydet milloin pienellä kurssinousulla, milloin pienellä kurssilaskulla. Minkä takia kukaan ei kerro meille siitä, että nämä kokouset ovat täydellisen hyödyttömiä?
Holhousvaltioiden talouskriisiä ei voi ratkaista yksikään EU-huippukokous, sillä EU ei voi ajaa alas jäsenmaiden julkisia sektoreita. Se voisi ehdottaa sitä jossain sopimusehdotuksessa, mutta koska nämä sopimukset pitäisi hyväksyä kansallisissa parlamenteissa, EU on aivan turha välikäsi, sillä kansallinen parlamentti voisi koska tahansa hyväksyä oman maansa täsmäohjelman eikä jotakin suuruudenhullua EU-hanketta. Toisaalta saksalaisten vaatimuksesta EKP on itsenäinen eikä ole alisteinen EU:n huippukokouksille, joten näiden kokouksien käyminen siksi, että EKP muuttaisi linjaansa, on turhaa. Jos taas Euroopassa tehdään uudelleenjärjestelyjä saksalaisella rahalla, tähänkään ei tosiasiassa tarvita EU:ta, sillä EU ei voi pakottaa Saksaa tekemään mitään.
Minä näen asian niin, että etulinjan poliitikot ovat haaskanneet kuukauden työpäiviensä verran tai enemmänkin aikaa kokouksiin, joiden ainoa sisältö on välipalapulla.
EU:n päätöksenteon ongelma on se, että EU on sodanjälkeinen rakennelma. Sen syntyhistoriassa on keskeistä se, että Ranskalle annettiin suhteettoman paljon valtaa ja Saksalle suhteettoman vähän. Lähinnä antautumisessa kunnostautunut Ranska laskee itsensä sodan voittajiin ja katsoo oikeudekseen jotenkin häiritä saksalaisia kostoksi jostakin. Britannia on aivan varmasti sodan voittajavaltio vähintään samassa mittapuussa kuin Ranskakin on, mutta jostain maagisesta syystä nimenomaan ranskalaiset pitivät pitkään Britannian EEC:n ulkopuolella. Saksan ja Britannian suhteet ovat sodan jälkeen olleet varsin mutkattomat ja nykyisessä taloustilanteessa David Cameron ja Angela Merkel keskustelevat hyvin paljon tasavahvemmista lähtökohdista kuin Merkel ja Sarkozy.
Siitä huolimatta EU on rakennettu päätöksenteoltaan niin, että Ranskaa ei voi sivuuttaa missään asiassa. Vaikka tätä ei ole kirjattu mihinkään, käytäntö on muotoutunut sellaiseksi. Puhutaan Saksan ja Ranskan akselista, mutta koska akselin toinen pää pyörii rasvassa ja toinen pää paskassa, akseliin rakentuu vähäistä suurempia jännitteitä. Eikä asiaa auta sekään, että akselia yritetään vääntää eri päistään eri suuntiin.
Suurista EU-maista ainoastaan Saksa on onnistunut talousuudistuksissaan. Työ kesti liki kymmenen vuotta ja siinä työssä on ollut mukana Saksan hallinto sekä myös työmarkkinajärjestöt, jotka saivat sovittua palkkojen nollalinjasta ja sen vastapainona irtisanomissuojasta. Saksassa työttömyys ei pompsahtanut ja teollisuus lähtenyt lätkimään ja 2000-luvulle tultaessa toivottoman kilpailukyvytön maa on nyt kilpailukykyisimpiä talouksia Euroopassa ja suurista maista kilpailukykyisin. Tähän ei tarvittu EU:ta ensinkään ja samanlainen ohjelma voitaisiin käynnistää kaikissa EU-maissa vaikka huomenna.
Huolimatta siitä, että Saksalla on omakohtaista kokemusta siitä, mikä resepti Euroopan tautiin auttaa, se joutuu olemaan kaikennäköisten EU-akselien ja kovien ytimien puristuksissa ja haaskaamaan aikaansa kaikennäköisten puuhastelijoiden ja haihattelijoiden hauskuttamiseen. Ranskalla ja pikkumailla ei pitäisi olla tässä tilanteessa muuta kuin kuuntelijan rooli, mutta koska kovasta ytimestä löytyy aina ranskalaisia ja kuvitellaan, että tuolla kovalla ytimellä on jotakin merkitystä, en ihmettelisi, jos jokunen saksalaispoliitikkokin tuhahtaisi “paska kokous” erinäköisten palaverien päätteeksi kun kerjäläiset ovat taas varastaneet shown ja lässyttäneet omiaan asian vierestä.
Pienten maiden ja isompienkaan on aivan turhaa tavoitella tätä “päätöksenteon kovaa ydintä”, sillä sieltä ei löydy päätöksentekomandaattia, päätöksentekokykyä eikä myöskään päätöksentekohalua. Euroopassa tarvitaan joku yhteistyömekanismi liikuttelemaan ihmisiä ja tavaroita ja se voi aivan hyvin olla EU. Kaikkien pitää sen sijaan ymmärtää, ettei EU ole mikään ihmelääke itse aiheutettuihin ongelmiin vaan ne on pakko ratkaista itse.
EU-päätöksentekoa miettivien pitäisi sen sijaan päästä eroon sodanjälkeisistä asetelmista.
blog comments powered by Disqus