Ja just kun pääsin sanomasta, niin lehdet puoliksi hehkuttavat Ruotsin tulevien vaalien asetelmaa, joka on käytännössä kaksipuoluevaali kun nykyinen hallitus on liittoutunut sekä myös nykyinen oppositio. Ennen kuin suuremmin puhutaan kaksipuoluejärjestelmästä mitään, pitää ensin keskustella siitä, millainen poliittinen järjestelmä ja vaikutuskanava oikein halutaan rakentaa.

Ruotsi erottuu muutaman muun lähinnä Afrikasta ja Etelä-Amerikasta tutun kehitysmaan joukossa siinä, että siellä vaalitapana on pitkät listat. Eli siis vaalikarja ei voi vaikuttaa ehdokkaiden läpimenojärjestykseen vaan äänestää vain listaa, jolta tulee valituksi lopulta joku määrä ehdokkaita alusta alkaen. Järjestyksen asettaa ennnen vaaleja puolue, eli vain puoluekoneiston hyväksi havaitsemat ehdokkaat tulevat valituksi ja hankalat pistetään listalla loppupäähän.

Tony Benn rauhoitteli Britanniassa Labouria kun Thatcher oli noussut valtaan sanomalla “demokratiaa ei ole se, että voimme äänestää päättäjät paikoilleen vaan se, että pääsemme heistä äänestämällä eroon”.

Ruotsin systeemissä tämä on täysin mahdotonta, koska kansa ei voi nostaa haluamiaan ehdokkaita. Mitään parempaa ei tosin voi odottaa maalta, jossa murhatun pääministerin virallisen muistotilaisuuden organisoi paikallinen SDP eikä valtio. Koska Puolue tulee tuon maan ajattelutavassa ensin ja valtio vasta myöhemmin.

Ruotsissa lähdetään siitä, että on parempi, että ihmiset vaikuttavat puolueiden sisällä eikä turhaan vaalissa. Puolueen sisällä asiat voi aina kähmiä sopivaan asentoon, ja tuloksena on monumentaalinen pysähtyneisyys. Vaaleissa on aina se pieni riski, että ihmiset äänestävät väärin.

Ruotsin systeemissä on aivan täydellisen turhaa edes ylläpitää kansanedustuslaitosta, sillä halvemmaksi tulisi kun laskettaisiin vain puoluejohtajille tietty määrä ääniä vaalituloksen pohjalta ja nämä kokoontuisivat kerran päivässä jossain siivouskomeron kokoisessa tilassa ja päättäisivät asiat voimasuhteillaan. Parlamentti ei kykene parempaan, koska eri mieltä oleva parlamentaarikko jää seuraavalla kerralla valitsematta kun sijoitus onkin listan päässä, eli kukaan ei ole eri mieltä koskaan.

Britannian yhden ehdokkaan vaalipiirien systeemi jättää sekin tältä osin toivomisen varaa. Kansanedustajan voi kyllä vaihtaa, muttei saman puolueen sisältä. Jos vaalipiiristä on vallankahvassa toryjen edustaja ja hän paljastuu luuseriksi tai muuten epämiellyttäväksi, ei ole mahdollista äänestää toista toryjen ehdokasta vaan pitää äänestää labouria tai lipilaareja.

Suomen systeemissä on näihin verrattuna etu ja haitta. Etu on se, että vaikutuskanavia on kaksi: toisaalta voi vaikuttaa puolueen sisällä sen linjaan, mutta jos tämä ei onnistu, voi nostaa puolueen virallista linjaa kritisoivia ehdokkaita eduskuntaan äänestämällä eikä puoluekoneisto voi estää asiaa kauhean helposti. Kun näitä nousee tarpeeksi, linjakin muuttuu jossain kohtaa kun huomataan, että tällä linjalla on kannatusta.

Ja huono puoli on se, että vaalitapa vetää perässään myös ei-suosittuja ehdokkaita ääniharavien perässä, ja tuloksena on se, että Suomen parlamentissa on huomattavasti enemmän hulluja kuin Ruotsin tai Britannian. Ruotsissa hullut eivät sijoitu listalla kovin korkealle ja Britanniassa heitä ei uskalleta pahemmin laittaa ehdolle. Suomessa taas erityisesti pienissä puolueissa yksi ääniharava vetää perässään yhden tai kaksi nobodyä, jotka ovat täydellisiä arpalippuja.