...näyttää olevan se, että hallituksia vaihdetaan rähjäämällä kaduilla, paitsi niissä valtioissa, joissa sitä oikeasti tarvittaisiin.

Thaimaasta kirjoitinkin jo, ja huolimatta siitä, että se ei ole länsimaa, siellä kuitenkin vaalit ovat rehelliset ja niitä pidetään. Jos vallankahva ei miellytä nyt, sen voi vaihtaa ensi kerralla. Mutta kun kadulla rähjäämisestä on saatu hyviä kokemuksia, kadulla rähjätään.

Nyt on vuorossa Kreikka. Joka todennäköisesti päättyy samaan lopputulokseen, eli pieni kadulla rähjäävä anarkistikopla onkin muuttunut eräänlaiseksi ylähuoneeksi, joka voi erottaa hallituksia ja määrätä uusia vaaleja.

Mielen osoittaminen vaikka huppu päässä on aivan keskeinen vaikuttamisen elementti ja niin saa kaikin mokomin tehdä. Paikkojen rikkominen, väkivalta ja varastelu eivät sen sijaan ole mikään muuta kuin osoitus siitä, että mielenosoittajien sekaan on kätkeytynyt silkkaa roskaväkeä, jonka paikka on vankilassa eikä kadulla.

Latinalaisessa Amerikassa normaali kierre on se, että vasemmistolainen presidentti muuttuu diktaattoriksi, sosialisoi kunnes touhu alkaa osua rikkaiden lisäksi myös ylempään keskiluokkaan. Tuloksena on sotilasvallankaappaus, oikeistolainen diktaattori, sissiliikkeen synty, vallankumous köyhien tuella, vasemmistolainen presidentti, joka muuttuu diktaattoriksi... ad nauseam.

Euroopassa näytämme päässeen hetkeksi eroon tämän rähinäringin toisesta puolikkaasta. Ns. oikeistovoimat eivät ole masioineet sotilasvallankaappauksia, keskitysleirejä ja väkivaltaa viime aikoina. Vasemmistoradikaalit taas ovat edelleen jäljellä. Joissain maissa niitä on enemmän, joissain vähemmän. Ja kun kommunismi kaatui ja kannatettu aate paljasti naurettavuutensa, fiksummat siirtyivät vihreisiin ja jäljelle jäivät vain kaikkein hulluimmat. Tuo joukko kutsuu itseään nykyään anarkisteiksi tai vasemmistoradikaaleiksi, mutta punaliput liehuvat edelleen. Ja kun järjen ääni on paennut näistä joukoista ajat sitten muualle, hullut saavat aikaan rumaa jälkeä.

Tässä mielessä pelkäksi huliganismiksi degeneroitunutta äärivasemmistoa on aivan turhaa kohdella silkkihansikkain, koska ei kyse enää ole mistään poliittisesta aatteesta vaikka 70-luvun iskulauseita huudetaankin. Kun kyse ei ole poliittisesta liikkeestä vaan taparikollisista, heidän nostamisensa mediassa mukamas jonkun “unohdetun kansan” äänenkannattajiksi ja yhteiskunnallisiksi toimijoiksi itse asiassa nostaa umpihullut rosvot politiikan jalustalle, vaikka oikea paikka olisi jossain työsiirtolassa kaivamassa ojaa.

Oikeistoradikalismi ei ole lopullisesti kadonnut sekään. Sekin nousee vielä, erinäköisinä kansallismielisinä liikkeinä. Ruotsissa jokakesäinen rähinä näiden hullujen ja vasemmistohullujen välillä on muuttunut kansallispäivän traditioksi heti kun ne kansallispäivän keksivät tuossa vuosituhannen vaihteen paikkeilla.

Jostain maagisesta syystä lehdistö kohtelee kuitenkin kansallismielisiä rähisijöitä juuri kuten heitä kuuluukin kuunnella, eli rähisijöinä. Vasemmistolaisia teemoja huutelevat huligaanit sen sijaan pyritään edelleenkin selittämään jonkunnäköiseksi täysin luonnolliseksi seuraukseksi tuloerojen kasvusta, nuorisotyöttömyydestä ja konservatiivisesta vallankahvasta ja kohtelemaan heitä poliittisina vaikuttajina, vaikka itse asiassa nuo täsmälleen samat elementit luovat oikeistoradikalisminkin ja sen tavoite on täsmälleen yhtä poliittinen kuin vasemmistolaisenkin riehunnan, eli ei juurikaan.

Kumpikaan motiivi rikkoa kauppojen ikkunoita tai mukiloida ohikulkijoita ei ole toinen toistaan ylevämpi. Mutta kukahan kertoisi sen tiedotusvälineille, joiden linjassa ero on melkoinen?