Luin vaihteeksi Saarikosken tarinoita uudestasuomesta.

Tällä kertaa ajatus vaikuttaa kuitenkin hieman kätketymmältä. Minulle välittyy tuosta kuva, että enemmistö ei voi ymmärtää minkään vähemmistön asioita. Rasisminvastaisella liikkeelläkin on kuulemma ongelma, sillä valkoiset eivät voi ymmärtää asiaa mitenkään tarpeeksi oikein.

Tämä vaikuttaa jossain määrin valkoisen herrarodun vähättelemiseltä. Hieman enemmän maailmaa kiertäneet ovat kyllä kokeneet rasismia itsekin, vaikkapa Kiinassa käydessään. Lisäksi en ole ollenkaan vakuuttunut, että esimerkiksi itse en kykenisi tunnistamaan rasismia, vaikka en ole sen kohde. Kyseessähän on kuitenkin syrjintä, joka näkyy jotenkin. Jos se ei näy mitenkään, siitä on vaikeaa löytää näyttöä julkistettavaksi saakka, sillä kyse on kuulopuheesta vaikka kyseessä olisi minkä värinen kuulopuhuja. Veikkaan, että jokainen asiaan huomiota kiinnittävä valtaväestön edustaja huomaa asian halutessaan jos on jotain huomattavaa. Implisiittisesti siis todetaan, että rasismi on jotain valkoisen tekemää pahaa, ja valkoinen ei voi olla rasismin kohde koskaan.

Tästä kirjoituksesta paistaa läpi ihmisten pakottaminen lokeroihin ja erilaisten ryhmien osaksi, sillä vain nämä ryhmät osaavat käydä keskustelua oikealla tavalla. Kun ihmiset identifioidaan erilaisten vähemmisötaustojensa kautta osaksi ryhmiä, edistyykö tasa-arvon asia vai ottaako se takapakkia? Mielestäni on ainakin mahdollista, että asiassa ei mennä eteenpäin. Minun mielestäni tasa-arvo on toteutunut hyvin siinä kohtaa, kun ihmisiin suhtaudutaan automaattisesti yksilöinä eikä ajatella, mitä ryhmää he edustavat ja näihin ryhmiin liitettyjä stereotypioita. Invalidien tapauksessa tietysti haitta on yksilöllinen, mutta etnisen ja uskonnollisen värinän ryhmittäminen ja lokeroiminen ei mielestäni palvele mitään minua kiinnostavaa asiaa.

Rasisminvastaisen liikkeen ongelma on tosiasiallisesti enemmänkin se, että se näkee rasismia aivan kaikkialla eikä se, ettei se tunnistaisi todellista tapausta. Kyseessä on poliittinen, punavihreä liike, joka näkee ongelmia suunnilleen kaikissa niissä paikoissa, joissa heidän stalinismiin hurahtaneet esi-isänsäkin niitä näkivät, ja todellisella rasismilla saattaa olla asioihin hyvin löyhiä yhtymäkohtia jos niitäkään. Ongelmat tulevat edelleen USA:sta, ja jos jossain maassa ei-valkoiset tappavat miljoona samanväristä mutta eriheimoista, vääräuskoista tai poliittisesti epäilyttävää ei-kommunistia, kyse ei ole tuon maan ongelmasta vaan siirtomaa-ajasta. Globalisaatiokin on ongelmien keskiössä, ja sitä vastustetaan parhaiten rikkomalla jonkun kansainvälisen konferenssin yhteydessä McDonaldsin ikkunat.

Aivan luvalla voidaan kysyä, tarvitseeko olla lehmä voidakseen sanoa maidon menneen vanhaksi. Jos valkoinen ei kykene tähän vaan tarvitaan tuontivähemmistöjä kertomaan tiedostaville valtaväestön edustajille, miksi he ovat huonoja ihmisiä, voidaan kysyä, missä ongelma alun alkaen oli ja mikä tuo ongelma oli.

Kun nämä rasisminvastaiset liikkeet ja erinäköisillä vähemmistöillä ratsastaminen ylipäätään on nimenomaan poliittisen vasemmiston agendalla, voidaan sanoa, että asia on poliittinen. Minulla on ainakin politiikan kulisseista ja sisällöstäkin mielipiteitä ja näkemyksiä, joskus jopa perusteltuja, vaikka vähemmistöjen edustajat eivät ole opastamassa minulle oikeaa ajattelua.

Suomessa on muutama lainsäädäntöön kodifioitu epätasa-arvoinen asia, jotka liittyvät lähinnä lapsiin. Äitiyslomien kustannusten jakautuminen, äitiyslomien aiheuttama ongelma sukupuolten kyvyissä kilvoitella herrahississä, eläkekertymä ja sen huomioiminen, että miehet tekevät tosiasiallisesti enemmän työtä eläkkeen ansaitakseen. Toinen hankalampi vyyhtinsä on joissain paikoissa, esimerkiksi Helsingin kaupungilla, käyttöön otettu positiivinen syrjintä, jossa pigmentti ratkaisee, ja hyvää tarkoittamalla kuitenkin luodaan etnisiä eroja korostava tilanne. Osaan mielestäni tunnistaa kaikki nämä ongelmat, vaikka en olekaan nainen tai etnisten vähemmistöjen edustaja. Nämä asiat voidaan hoitaa osana poliittista prosessia nykyisinkin voimin ja ainakin minä kannatan näiden asioiden korjaamista.

Kun taas puhutaan suuremmasta kokonaisuudesta, eli arkielämässä ihmisten suhtautumisesta erilaisuuteen, kyse ei enää ole politiikasta. Jos joku ei pidä neekereistä ja kohtelee heitä huonosti, asia on juridinen ja lainsäädännöllinen vasta, jos joku tietty raja ylitetään, ja usein näin ei tapahdu. Tässä tarvitaan enemmän ihmisiä, joita asia kiinnostaa, kuin ihmisiä, jotka kertovat, että ei valkoinen voi asiasta mitään ymmärtää, koska on valkoinen.

Jos tällaiset keskustelut siirretään vähemmistöjen kesken käytäväksi, miten ihmeessä asiat sitä kautta saattaisivat parantua? Tai miten esimerkiksi juuri rasismikeskustelussa asiat paranevat, jos ihmiset edustavat jatkuvasti jotain etnistä ryhmää? Minun on vaikea ymmärtää, mitä Suomessa syntynyt ei-valkoinen hyötyy siitä, että häntä pidetään jatkuvasti maahanmuuttajana tai maahanmuuttajataustaisena ja selvitetään, millaista erityiskohtelua hän missäkin asiassa tarvitsee. Voiko tällainen ihminen ikinä murtautua ulos vähemmistöväen heille asettamasta karsinasta ja muuttua suomalaiseksi, vai onko hän sorrettu uhri lopun ikäänsä, ja hänen näkemyksensä maailman menosta jotenkin enemmän painavia kuin muiden syntyperäisten suomalaisten?

Ongelmahan ei vaikuttaisi olevan käytännössä se, ettei tasa-arvotyötä tehtäisi ja ettei kehitystäkin tapahtuisi.

Ongelma on Saarikoskelle ja hengenheimolaisille siinä, että valtaosa niistä, jotka kykenevät näkemään ihmisen eivätkä neekeriä, eivät äänestä ja kannata äärivasemmistoa vaan Kokoomusta ja SDP:tä. Jotkut jopa Perussuomalaisia.