Uudessasuomessa joku Ajatuksien Tonava kertoo meille tuloerojen paheellisuudesta.

Tämä on asia, josta olen saarnannut usein, viimeksi ei-niin-kauan-sitten. Tätä viestiä on kuitenkin syytä toistaa, sillä tässä asiassa tahallisten tai tahattomien väärinymmärtämisten määrä on runsas, ja kun maailma analysoidaan väärin, ongelma tunnistetaan väärässä paikassa ja sitä yritetään korjata keinoilla, joiden kokonaisvaikutuksista näkijällä ei ole aavistustakaan, tuloksena on paikoitellen varsin vaarallisia puheenvuoroja. Niihin on helppoa yhtyä niiden sisältämän “kaikkea hyvää kaikille mukaville ihmisille ja Herroille oikein isän kädestä” -asetelman takia, sillä herraviha elää edelleen Suomessa ja voi hyvin.

Näiden näkemysten alasampuminen ei nykyään edes aiheuta suurta henkistä mielihyvää, sillä kyse on triviaaleista perusasioista, mutta otetaanpa taas haulikko esiin ja käydään pelvotta tynnyrissä vaanivan kampelan kimppuun.

Jo otsikko kertoo, mistä tässä on kysymys: “tuloero vai tulovero”.

Kirjoituksessa käydään läpi 90-luvulla tapahtunutta muutosta “tietoista tuloerojen kasvattamista”, unohtaen täydellisesti sen, että tuloerojen kasvussa keskeinen ja oikeastaan ainoa tärkeä elementti ovat pääomatulot. Suljetusta taloudesta avoimeen talouteen siirryttäessä pääomatulot lähtivät kasvuun ilman salaliittoakin, sillä rahalla oli viimeinkin arvo ja sijoitusomaisuuden ja tuottojen näyttäminen muussakin kuin kuponkimuodossa alkoi olla houkuttelevaa. 90-luvun lopun internet-hype loi Suomeen ennennäkemättömät määrät miljonäärejä, ja äveriäät ihmiset alkoivat näkyä. Varakkuudessahan on kaksi kategoriaa: rikkaus ja nousukkuus. Rikkaat ovat perineet rahansa ja asemansa, nousukkaat tienanneet ne itse ansioillaan tai vahingossa. Nousukkaiden näkyvyys on huomattavasti rikkaiden näkyvyyttä suurempaa, joten kateellisten marinan määrä on luontaisesti ollut kasvussa.

Käsittelen ensin tästä seuraavan optisen harhan. Kirjoituksessa tosiasiassa puhutaan palkansaajista eikä pääomatulojen saajista, vaikka tätä ei suoraan sanotakaan. On totta, että desiilitarkastelussa rikkaimman kymmenyksen tulot ovat näennäisesti harpanneet muihin nähden 90-luvun laman jälkeen. Näyttää siltä, että kuviteltu ongelma on tuossa, ja ongelma ratkaistaan korottamalla suurituloisten veroja.

Jos kuitenkin tuo kymmenes desiili pilkotaan vaikkapa 20 osaan ja jätetään se parhaiten tienaava 1/20 eli noin puoli prosenttia suomalaisista pois, huomataan, että tuon desiilin tulot ovat kehittyneet huomattavasti maltillisemmin. Tämä siivoaa pois joukosta suurten myyntivoittojen ja pääomatulojen saajat. Myyntivoitot ovat kertaluonteisia, mutta kun joku kuittaa joka vuosi muutaman sata miljoonaa jostain yrityskaupasta, joka vuodelle riittää todella suurten tulojen saajia nostamaan tämän desiilin laskennallista keskiarvoa merkittävästi.

Näin ollen ei tapahdu mitään, jos korotetaan palkansaajien veroja, sillä tuo 1/20 on edelleen siellä, eikä se maksa tuloveroja. Pääomatuloverojen ja myyntivoittoverojen korottaminen näkyisi tässä desiilissä heti, mutta näin tekemällä otetaan riskejä, sillä nämä tulolajit on varsin helppoa siirtää muiden maiden verojen piiriin, vain palkansaaja on sidottu turpeeseen.

Rajoitetun verovelvollisuuden saa Suomessa kuka hyvänsä kolmessa vuodessa ja anomuksesta myöskin kuka hyvänsä jo vuodessa, kuten vaikkapa itse sain. Tämän jälkeen Suomessa saa oleskella puolet vuodesta miinus päivän, ja let’s face it: puoli vuotta on Suomen ilmastossa juuri sopiva aika ellei satu pitämään räntäsateesta. Merkittävillä veronkiristyksillä on sivuvaikutuksena veropohjan näivettyminen sekä se, että kun pois ajetut perustavat uusia bisneksiä, niitä ei välttämättä perusteta enää Suomeen, kun kerran Suomessa ei edes asuta valtaosaa vuotta. Eivät kaikki tietenkään lähde, mutta kun pääomatuloverojen markkamääräinen tuotto nousi kun verokantaa 90-luvun alussa laskettiin, voidaan ajatella, ettei kyseessä mikään taikalaatikosta nostettava kaniini ole, vaan vaikutuksia on ja ne eivät kaikki ole myönteisiä.

Relander tekee kirjoituksessaan toisenkin traagisen virheen: hän väittää, että kunhan rikkailta verotetaan ja köyhille annetaan, ylläpidetään mukamas kotimaista kulutusta parhaiten kun rikkaat kiikuttavat rahansa veroparatiiseihin ja ulkomaanmatkoihin.

Kun tämä yhdistetään Relanderin ajatukseen siitä, että ei niinkään veroteta rikkaita vaan hyväpalkkaisia eli ylempää keskiluokkaa, tulos ei mitenkään voi olla haluttu. Suosittelen Relanderille ja hengenheimolaisilleen lämpimästi kansantalouden keskipitkää oppimäärää Aku Ankka: Kun taivaalta satoi rahaa. Tässä kuvataan erinomaisesti ja todennäköisesti myös Relanderin ymmärtämällä kuvakielellä se, mitä yhteiskunnassa tapahtuu kun persaukisille annetaan lisää rahaa vastikkeetta ja tuotantoa missään lisäämättä. Hinnat lähtevät laukalle.

Kotimaisen kulutuksen kannalta ei ole todellakaan merkityksetöntä, kuka euron kuluttaa, mutta vasemmiston hellimä ajatus siitä, että euro pienituloisen kulutettavana olisi parasta, on roskaa. Kotimaisen kulutuksen kannalta haitallisinta on pienituloisimpien kulutus kuten myös kaikkein rikkaimpien ja kaikkein suurimpia palkkatuloja saavien kulutus.

Sallikaa minun selittää, jälleen kerran.

Kun köyhille annetaan rahaa, tuloksena ei ole vähemmän köyhiä ihmisiä, sillä köyhät eivät kuluta sellaisia asioita, joissa hintakilpailu toimii. Heidän rahansa menee ruokaan ja asumiseen, ja kummassakaan näistä hintataso ei vastaa kustannuksia vaan asiakkaiden maksukykyä. Jos kaikilla Korsolan koirankopeista taistelevilla persaukisilla on yhtäkkiä 200 euroa kuussa tai edes satanen käytettäväksi, uskooko joku vakavissaan, että vuokrataso ei pienellä viiveellä nousisi? Tietenkin se nousee, koska asuminen on pääkaupunkiseudulla niukkuushyödyke, on sitten kyse ökyteknopankinjohtajien keskustakaksioista tai köyhien lähiöluukuista. Muuttoliike vetää väkeä kaupunkeihin ja uudistuotanto ei kata tätä kysyntää, joten hinnat nousevat.

Ruuan hinnassa toimii samanlainen elementti. Ruoka on jo nyt sietämättömän kallista eikä hinta perustu tuotantokustannuksiin + kohtuullinen kate. Jos asiakaskunnalla on enemmän rahaa, tietysti se niistetään pois myös ruuan hinnassa, jolloin kaikki maksavat lopulta enemmän.

Vaikka mitään tällaista ei tapahtuisikaan, köyhän euro ei silti rasvaa talouden rattaita juurikaan, sillä köyhä ei kuluta palveluja vaan tuontitavaraa. Ei hän palkkaa siivoojaa vaan ostaa pölynimurin. Kaupan täti sai töitä sekä tukkuliikkeen muutama heebo ja rekkakuski, mutta tämä on pientä. Jos hän saa hieman enemmän rahaa, köyhä ostaa auton.

Ruuan ja asumisen hinnassa niistetty raha taas päätyy osinkoina ja pääomatuloina kaikkein rikkaimmille, ja heidän kulutuksensa on aivan yhtä hyödytöntä. Heillä on jo siivooja ja he käyttävät muitakin palveluja juuri tarpeensa mukaan kun raha ei ole mikään ongelma, joten heille annettu lisäraha todennäköisesti päätyy myöskin tuontitavaran kulutukseen kalliimman auton muodossa, matkustamiseen tai sukanvarteen.

Parhaiten talouden rattaita rasvaa alemman keskiluokan ja ylemmän keskiluokan alalaidan lihottaminen. Tämä joukko ei vielä käytä palveluskuntaa haluamaansa määrää, sillä raha on este. Heillä on jo asunto ja auto. Ruokakaupasta he ostavat haluamiaan asioita eivätkä halvinta niukasti. Tähän joukkoon kaadettu lisäraha päätyy suurimmalla prosentilla kotimaisen työn ostamiseen. Eihän prosentti sata ole eikä edes lähellä sitä, mutta kaikista tuloluokista se on suurin juuri tässä kohtaa.

Pekkarinen kirjoittaa, että kunhan rikkaita verotetaan enemmän, köyhille voidaan antaa enemmän, ja näin talouden pyörät pyörivät rivakammin. Eivät pyöri, kyseesä on ainoastaan tuloverojen muodossa tehty tulonsiirto ylemmältä keskiluokalta asuntojen omistajille ja pääomatulojen saajille, köyhää bulvaanina käyttäen.

Kun köyhiksi laskettavia on Suomessa laskentatavasta riippuen miljoona tai vähän yli, merkittävien tulojen lisääminen verotuksen keinoin tässä joukossa tarkoittaa väkisin sitä, että “rikkaan” raja pitää hinata toivottoman alas, kuten Suomessa on tehty ennenkin. Jos verotamme yli 150 tonnia vuodessa tienaavia 10% nykyistä enemmän, valtio saa joitain kymmeniä miljoonia jos oletetaan, että mitään negatiivisia vaikutuksia ei olisi, mikä ei tietenkään ole totta. Näiden jakaminen miljoonalle tekee siis muutaman kympin vuodessa, jokusen euron kuussa. Ei taida köyhän arki siitä suuresti muuttua eikä palvelukysyntä nousta kolmanteen potenssiin.

Jos taas köyhille halutaan satanen kuussa, rahaa pitää kerätä 1,2 miljardia, ja 10% lisää pitää kerätä jo 40-50 tonnin vuosituloista lähtien. Tämän kerrannaisvaikutus on jo paljon suurempi, sillä näin viedään “ylimääräistä” rahaa keskiluokalta, todennäköisesti myös alemmalta keskiluokalta, ja palvelujen kulutus vähenee, koska siitä voi supistaa pienimmällä vaivalla ensin toisin kuin asuntolainan lyhennyksistä. Kerrannaisvaikutuksia siis on, joten käytännössä on vain korotettava valtion tuloveroa reippaasti kautta asteikon. Tällöin osutaan jo alempaankin keskiluokkaan.


Relander on oikeassa siinä, että Suomea ei kannata muuttaa luokkayhteiskunnaksi. Maksuton koulutus korkeakouluja myöten ja perusturva ovat säilyttämisen arvoisia asioita, kuten myös sellaiset julkiset palvelut (päivähoito), jotka mahdollistavat työnteon. Tämä ei kuitenkaan edellytä keskiluokan vielä nykyistäkin täydellisempää kyykistämistä, mitä Relander meille keinoksi tarjoaa.

Minä olen sitä mieltä, että Suomessa politiikan tavoitteeksi pitäisi ottaa Länsi-Euroopan ostovoimaisin keskiluokka eikä persaukisin, mitä lainaamani älykkö meille tarjoaa. Tämä tavoite ei ole mahdoton eikä edellytä peruspalvelujen uhraamista, mutta se vaatii rutkasti työtä julkisen sektorin tehostamisessa ja rönsyjen karsimisessa, kaavoitus- ja rakennusbisneksen korruption kitkemisessä, kaupan keskittymisen purkamisessa ja monissa muissa maan huonoissa tavoissa.

Köyhän ainoa tie ulos köyhyydestä on ansiotyö, ja tämänkin asian edistämisessä ollaan kovin lähellä perustulokeskustelua eikä veronkorotuskeskustelua.