Ahtisaari kirjoittaa tänään Hesarin vieraskynässä ruotsin kielen opetuksesta suomenkielisille.

Ihan näin ruskeakielistä avausta ei olisi odottanut edes perinneseura Pohjoismaiden neuvoston kokouksen alla.

Oikeassa Ahtisaari on siinä, että kaikki kielitaito on hyväksi. Ovat opitut kielet mitä tahansa, niistä on hyötyä jossakin, joko vapaa-ajalla tai töissä. Tässä mielessä kielten opiskelu kyllä kannattaa, vaikkakin olen hieman sitä mieltä, että Suomen koululaitos erityisesti lukiotasolla on jossain määrin kieliopintoja palvova. Jotain lienee tapahtunut tälle asialle kun ylioppilaskirjoituksia uudistettiin, mutta silloin kun itse siellä lusin, neljästä pakollisesta aineesta kaksi taisi olla kieliä, ja vapaaehtoisista ainoastaan reaali oli ei-kieli. Sama koski valinnaisia aineita. Kieliä oli pilvin pimein, ja muut valinnaiset olivat psykologia ja kemia. Tai jotain, en muista enää tarkasti.

Jos vanhemmat vielä sortuvat kielenpalvontaan ja pistävät lapsensa volapyykin kieliseen päiväkotiin ja udmurtin kieliseen kouluun, on ainakin mahdollista, että lapsen äidinkielen taito ei koskaan kehity erinomaiselle tasolle, mutta ei mennä nyt siihen.

Ahtisaari sen sijaan kertoo ruotsin kielen erinomaisuudesta juuri niillä samoilla, tympeillä kliseillä, joilla ruotsin kielen erinomaisuutta yritettiin myydä minulle 80-luvulla koulussa, ja joita kaikki tuntuvat toistavan jokseenkin kritiikittä.

Ensimmäinen ja räikein valhe liittyy siihen, että ruotsin kieli mukamas olisi joku ainutlaatuinen ponnahduslauta eurooppalaisten kielten maailmaan. Tämä ei yksinkertaisesti ole totta, minkä asian tietää kuka hyvänsä erilaisia kieliä puhuva. Intuitiivisesti sen tiesi roskaksi jo yläasteikäinenkin ainakin silloin, kun itse olin yläasteella.

Itselläni englanti on aivan ylivoimaisesti vahvin kieli, saksa toiseksi vahvin. Ruotsi tulee kolmantena, lähinnä siksi, etten ikinä ole käyttänyt sitä missään. Kun yritän ponnahduslautailla eurooppalaisten kielten viidakossa, mitä saankaan huomata?

Jos pitää arvella jotakin romaanisten kielten sanoja kylteissä tai jossain lyhyissä yhteyksissä, ehdottomasti hyödyllisin kieli tähän on englanti. Englannissa on sivistyssanoina tai "yläluokkaisina" ilmaisuina jäljellä runsaasti latinalaisperäistä sanastoa, joiden osaaminen auttaa jotakin ranskan, italian ja espanjan sanojen arvaamisessa.

Jos taas pitää arvella hollannin tai afrikaansin sanoja, saksan kieli toimii loistavana apuna siinä, ja itse asiassa, kun olen jossain pohjoismaissa enkä ymmärrä näkemiäni prepositio+verbi -konstruktioita, ponnahduslautailen saksan kautta näitä kohti, sillä saksassa on usein samantapainen rakenne, joka tarkoittaa samaa.

Epäilemättä tämä toimii toisinkin päin ja ruotsin rakenteista voi arvella jotakin saksan rakenteita. Tämä ei kuitenkaan ollut esitetty väite vaan esitetty väite oli se, että nimenomaan ruotsi on jotenkin täydellisen ylivertainen ponnahduslauta, ja siksi sitä pitäisi opettaa suomenkielisille nykyistä varhemmin. Tämä ei saata pitää paikkaansa, vaan mikä hyvänsä kielitaito tarpeeksi hyvänä auttaa muiden samantapaisten tai samoja juuria sisältävien kielten tulkinnassa, ruotsi ei muodosta mitään kummallista poikkeusta.

Toisaalta kun siirrytään Itä- tai Keski-Euroopan kieliin, niiden kantaisä ei ole latina, ja niiden ymmärtämisessä ei ole suurempaa hyötyä saksasta tai englannista, muttei totisesti ole ruotsistakaan. Venäjä auttaisi jos osaisi.

Toinen ponnahduslautahuomio liittyy kielten parempaan opettelemiseen ja rakenteisiin. Ruotsin kieli on rakenteiltaan köyhää, aivan kuten englantikin. Kun tästä ponnistetaan jo saksaan puhumattakaan romaanisista kielistä, joissa kielioppi on aivan erilaisessa asemassa, huomattavasti hyödyllisempää on osata suomea kuin ruotsia, sillä suomen kielessä on valtaosa niiden muiden kielten muodoista ja rakenteista, ruotsissa ei ole. Näin ollen en ymmärrä, mitä kieliopillista ja rakenteellistakaan ponnahduslautaa ruotsin kieli tarjoaa jotenkin erityislaatuisesti muihin kieliin verrattuna.

Loput rutiinivalheet liittyvät pohjoismaiseen yhteistyöhön ja siihen, että on ältsin hienoa puhua ruotsia ja yrittää arvella, mitä juutit ja skoonelaiset oikein vastaavat.

Pohjoismainen yhteistyö on yksi maailman sisällöttömimpiä kokonaisuuksia. Viittä maata yhdistää ainoastaan käsitys sosialidemokratian ja holhousvaltion auvoisuudesta. Mailla on täysin erilainen historia, erilainen identiteetti, viisi eri valuuttaa, kolme eri turvallisuusratkaisua, yksi EU-myönteisehkö, pari euroskeptikkoa, kaksi ulkopuolista joista toinen nyt liittymässä. Maantiede, reaalipolitiikka, 2. maailmansota. Kaikki ovat erottavia eivätkä yhdistäviä tekijöitä.

Tietysti naapurimaiden ja lähialueiden kanssa on syytä pitää jotain yhteyttä, mutta koska kaikkien pohjoismaiden katseet ovat jossain muualla kuin toisissa pohjoismaissa miettiessään markkinoita tuotteilleen tai muita maailmanvalloitussuunnitelmia, ei pienen kerhon pohjoismainen yhteistyö tai liike-elämä pelkästään pohjoismaisissa kuvioissa edellytä, että koko kansalle yritetään jotenkin opettaa varhemmin ja tehokkaammin ruotsia.

Ruotsia osaavia tarvitaan kun trokataan ruotsalaisille suomalaisia tavaroita. Meillä on jo nyt kielivähemmistö, joka osaa tuota kieltä erinomaisesti, ja kourallinen suomenkielisiäkin sen opettelee hyvin. Tässä on aivan tarpeeksi materiaalia pelkästään pohjoismaissa tapahtuvaan bisnespuuhasteluun, kuten myös Pohjoismaiden neuvostoon, jossa valitaan universumin tylsin kirja joka toinen vuosi. Mitään syytä ei tämänkään takia ole laajentaa ponnisteluja nimenomaan ruotsin kielen opettamiseksi.

Ahtisaari kertoo myös juuri ruotsin kielen osaamisen palkitsevan "myöhemmin elämässä". Kuinkahan pitkään pitää vielä odotella? Työrupeamasta ruotsalaisessa firmassa ei ollut kirkastuksen lähteeksi, ja tanskalaisesta firmasta vielä vähemmän.

Ahtisaari jättää maagisesti käsittelemättä sen ainoan syyn, minkä takia Suomi on käytännössä muuttunut yksikieliseksi maaksi vaikkei kielivähemmistön asemaan ole mitään muutoksia tehty, eikä kuulu tehdä jatkossakaan.

Maailma on pienentynyt. Mitään kieltä ei opi eikä kielitaitoa saa ylläpidettyä, ellei kieltä myös käytä, ja ruotsia ei juuri kukaan käytä missään. Kun idässä ja etelässä oli Neuvostoliitto, lentomatkailu hinnoiltaan palkansaajan ulottumattomissa ja internet keksimättä, ainoa tie Suomesta mihinkään kulki Ruotsin kautta. Siellä käytiin lomailemassa, laivamatkoilla ja sen läpi kuljettiin. Kun EU:ta ei ollut, työmarkkinoiden vaihtoehdot olivat vain pohjoismaat, joten sinne myös muutettiin.

Vaan entäpä nyt? Lomalla käydään Thaimaassa eikä Ruotsissa. Bisnes on kansainvälistä, ja todennäköisyys sille, että jossain firmassa on vain pohjoismaisten kielten puhujia, on aika vähäinen, kun pääkonttorit ovat USA:ssa tai Lontoossa, tulevaisuudessa enemmälti myös Shanghaissa ja Mumbaissa. Internet on yhdistänyt suomalaiset englanninkieliseen maailmaan eikä ruotsinkieliseen. Suomesta maailmalle töihin lähtevät eivät enää lähde sinne minne pääsevät vaan sinne minne haluavat. Joku joukko lähtee Ruotsiinkin, mutta valtaosa lähtee johonkin muualle.


Sen sijaan, että keskitytään menneen maailman kielitaidon glorifiointiin, pitäisi tunnustaa maailman muuttuneen. Tämän päivän maailma ei tarvitse sitä, että jokainen suomalainen opetetaan lapsesta saakka puhumaan ruotsia vaan sitä, että äidinkieli opitaan erinomaisesti, englanti opitaan hyvin, ja lahjakkaammat opiskelevat tämän jälkeen vielä jonkun kolmannen kielen, miksei neljättäkin jos lahjat antavat myöten. Joillekin tuo kolmas tai neljäs kieli on ruotsi, mutta useimmille sen pitäisi olla joku muu.

Minä en ole ruotsin kielen vastustaja toisin kuin Ahtisaari yrittää tuossa erimieliset leimata. Pidän vain tuon kielen käyttökelpoisuutta sen verran vähäisenä, että mitään suuria ponnistuksia ei kannata pistää juuri tämän kielen yhden murteen opettamiseksi hyvin nykyistä laajemmalle joukolle vieraana kielenä.