Pompsahdamme hetkeksi Eurooppaan. 1700-luvun loppu oli Hollannissa sekavaa ja sotaisaa aikaa, ja kun Ranska miehitti Hollannin 1795, Hollannin valtionhoitaja Vilhelm V pakeni Englantiin ja teki diilin Yrjö III:n kanssa, ja tässä diilissä Kapmaa siirtyi samana vuonna englantilaisille. Alue palasi hetkeksi Hollannille 1800-luvun alussa, mutta 1806 britit valloittivat sen uudelleen, tällä kertaa sotavoimalla, ja siitä itsenäisyyteen Englanti oli Kapmaan kuten myöhemmin koko Etelä-Afrikan valtias.

Englantilaiset yrittivät ylläpitää hyviä suhteita alueen kaikkiin etnisiin ryhmiin, joskin mustien kanssa rajakahakointi jatkui jatkumistaan eivätkä englantilaiset onnistuneet alueen rajojen rauhoittamisessa yhtään hollantilaisia paremmin. Brittien analyysi asiaan oli se, että ongelma oli buurien ja mustien välinen, joten ongelma pitää ratkaista tuomalla sinne englantilaisia ja asuttamalla heidät puskurivyöhykkeeksi. Näin tapahtuikin, ja Kapmaan 20000 hollantilaisen lisäksi alueelle tuli viitisentuhatta valkoista, lähinnä porvaristoa. Englantilaisista porvareista ei tullut kaksisiakaan maanviljelijöitä levottomalle puskurivyöhykkeelle ja muutaman vuoden kuluttua valtaosa näistä oli palannut Kapkaupunkiin tai kauempana idässä päin rannikolla sijaitsevaan toiseen enklaaviin Port Elizabethiin, ja kaupungeissa he vain palasivat vanhoihin ammatteihinsa muodostaen sinne sieltä käytännössä puuttuneen porvariston.

Kun hollantilaissiirtolaisten jälkeläiset olivat lähinnä maanviljelijöitä, britit olivat porvaristoa ja sangen pian alueella oli ihonvärijaottelun lisäksi myös kielijaottelu valkoisten sisällä: hollantia puhuvat olivat edelleen jokseenkin takapajuisia maanviljelijöitä, joilla ei ollut mitään siteitä Eurooppaan kun valtaosa heistä oli ajettu sieltä uskontonsa takia pois. Kauppa, politikointi, hallinto ja muu bisnes olivat englantia puhuvien, kirjeenvaihtoa Eurooppaan käyvien käsissä. Siinä missä buurit olivat lähinnä riippumattomuutta hakevia oman polkunsa kulkijoita, englantilaiset tulivat järjestyneestä yhteiskunnasta ja toivat sen tavat, lait ja säännöt myös Etelä-Afrikkaan. Tämä ei vapauteen ja itsenäisyyteen tottuneita buureja pahemmin miellyttänyt ja tyytymättömyys brittikomentoon sai buurit ottamaan etäisyyttä Kapkaupunkiin.

1800-luvun alussa toisaalla Etelä-Afrikassa oli Voimassa suuri häiriö. Zulut olivat yhdistyneet ensimmäistä kertaa koskaan yhden hallitsijan taakse ja olivat alueen mustien voimatekijä kun muut heimot olivat lähinnä kyläyhteisöhallinnossa. Zulut saivat aikaiseksi ylivoimaisen sotajoukon pienien yhteisöjen armeijoja vastaan ja tyhjensivät tieltään muut heimot Oranjelta Limpopolle, eli suunnilleen itäisen puolikkaan nykyisestä Etelä-Afrikasta. Zulukuningas Shaka murhattiin 1828 ja tilalle nousi hänen lahjaton velipuolensa, ja zuluvaltio hajosi sisältä käsin. Sitä ennen se oli kuitenkin tyhjentänyt puoli Etelä-Afrikkaa valtaosasta ihmisiä.

Buurit aloittivat Suuren Matkansa 1835. Tarpeeksi britteihin leipääntyneitä buureja pakkasi kamansa ja perheensä vankkureihin ja lähti vaeltamaan kohti koillista, Oranjen tuolle puolen. Näiden vaeltajien määrä ei yksinään olisi riittänyt Oranjen ja Transvaalin miehityksiin, mutta koska zulut olivat tyhjentäneet alueet ja olivat itse sekasortoisessa tilanteessa, kyse oli pitkälle läpimarssista. Zulujen kanssa taisteltiin muutamaan otteeseen, mutta keihäsmiehistä ei ollut vastusta kiväärimiehille, minkä seikan puolalaiset huomasivat 80 vuottta myöhemmin, mutta se ei ollut zulujen vika se. Lopputuloksena erinäköisten vaiheiden kautta buurit olivat asuttaneet suunnilleen koko maan ja opetuksen saaneena tulivat siihen tulokseen, että ainoa keino pärjätä brittikomentoa vastaan on perustaa omia valtioita.

Buurit ehtivät perustamaan kolme tasavaltaa: Natalin kaakkoon nykyisen Durbanin ympärille. Transvaalin Vaal-joen ja Limpopon väliin ja Oranjen vapaavaltion nykyisen Lesothon naapuriin Oranje- ja Vaal-jokien välimaastoon. Näissä kaikissa säädettiin vallankahva ja äänioikeus kuulumaan hollantia puhuville Hollannin reformoituun kirkkoon kuuluville valkoisille miehille. Natalin buuritasavalta jäi parin vuoden mittaiseksi. Britit kaappasivat Durbanin ja brittikomentoon tympiintyneet buurit lähtivät vaeltamaan Oranjea ja Transvaalia kohti, mistä fiksumpi voi huomata jonkunlaisen kuvion. Oranje ja Transvaal olivat sitkeämpiä, vaikkakin yrittivät toisiaan vastaan sotimalla vaikuttaa toisin. Nämä valtiot olivat jatkuvissa sisäisissä kriiseissä, koska individualistit eivät muodostaneet kovin yhteen hiileen puhaltavaa valtiota, ja kun verotus nähtiin hirvittiävänä keskushallinnollisena ikeenä olevan buurien periaatteita vastaan, valtiot olivat myös jatkuvassa kassakriisissä kun menoja oli sotaväen ylläpitämisestä, mutta tuloja ei tahtonut löytyä mistään.

Oranjen naapurista afrikaansia puhuvien värillisten (griquat) mailta löytyi timantteja nykyisen Kimberleyn paikalta 1870. Sekä Oranje että Transvaal olisivat halunneet timanttikentät itselleen, mutta griquapomo Nicholas Waterboer veti välistä ja käväisi lahjoittamassa maansa kuningatar Viktorialle, ja Hänen Majesteettinsa otti mielellään lahjoituksen vastaan, tuoden brittiläisen imperiumin Etelä-Afrikan sydänmaille.

Transvaalista puolestaan oli löytynyt kultaa, vaikkakaan kukaan ei vielä 1870-luvun puolessa välissä tiennyt, että nykyisen Johannesburgin paikalla on maailman suurin tunnettu kultaesiintymä. Britit olivat jo valmiiksi naapurissa ja päättivät kaapata myös Transvaalin itselleen. Tämän seurauksena sodittiin ensimmäinen buurisota 1880, jossa buurit antoivat köniin briteille ja Transvaal sai itsenäisyytensä takaisin. Brittijoukkoja oli vähän ja vielä tässä kohtaa Hänen Majesteettinsa sotavoimat eivät olleet oivaltaneet, että kirkkaanpunainen univormu ei ole paras tapa maastoutua Afrikassa, joten lyhykäisyydessään sota kulki niin, että buurit ammuskelivat puskista kaikkea kirkkaanpunaista ja hörökorvaista, kunnes engelsmannit kyllästyivät ja lähtivät pois.

Witwatersrandin kultaryntäys 1877 muutti kaiken Transvaalin osalta. Kultakentän päälle syntyi Johannesburg, ja joka suunnasta tunki ulkomaanpellejä kultaa kaivamaan, erityisesti Englannista. Maa oli buurien ja muilla kuin hollantia puhuvilla kalvinisteilla ei ollut äänioikeutta. Cecil Rhodes ryhtyi masinoimaan vallankumousta, mutta homma meni jossain määrin täydellisesti reisille kun Starr Jamesonin johtama Transvaaliin hyökännyt pikkujoukko ei onnistunutkaan nostamaan kansaa kapinaan. Britit eivät olleet tyytyväisiä siihen, että Oranjessa ja Transvaalissa asuvat britit olivat toisen luokan kansalaisia, ja kun levisi huhu, että Saksa tukee buuritasavaltoja sotilaallisesti, Rhodesin lobbaus onnistui, ja britit päättivät ratkaista buuriongelman kerralla pois silmistä.

Britit aloittivat sotavoimien keskittämisen Afrikkaan 1899. Buurit ymmärsivät jo Jamesonin hyökkäyksen jälkeen, mistä on kysymys ja Oranje ja Transvaal liittoutuivat ja hyökkäsivät vielä keskeneräisten brittijoukkojen kimppuun. Buurit olivat voitokkaita sodan ensimmäisenä vuonna, kunnes britit saivat rivinsä kasaan. Sodan kaksi viimeistä vuotta olivat buurien sissisodan aikaa. Briteillä ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa sotilaallisesti puskissa piileskeleviä ja maaston tuntevia buureja, mutta keksimällä keskitysleirit ja viemällä buuritaistelijoiksi epäiltyjen vaimot ja lapset leireihin kuolemaan nälkään, buurien moraali alkoi luhistua, ja lopulta 1902 buurit antautuivat ja koko nykyinen Etelä-Afrikka päätyi brittien käsiin.

Buurisodasta raportoi sotakirjeenvaihtajana kotijoukoille Englantiin sangen tuntematon mies mutta taitava kirjoittaja, jonka päätyminen buurien sotavangiksi, pako vankileiristä ja paluu sotilaana sodan loppuvaiheessa buureja listimään, tekivät hänestä kotimaassaan sodan sankarin. Miehen nimi oli Winston Churchill.

1800-luvun Etelä-Afrikkaa voi analysoida varmaan vaikka kuinka monesta vinkkelistä. Minä näen siinä itse kuitenkin tänäkin päivänä pienimuotoisena havaittavan konfliktin. Itse näen tuon vuosisadan merkittävimmäksi eteläafrikkalaiseksi hahmoksi buurin, joka yrittää epätoivoisesti päästä karkuun Hänen Majesteettinsa lakeja ja komentoa lopulta siinä epäonnistuen. Zulut tyhjensivät maan, buurit asuttivat sen ja antoivat turpiin zuluille Verijoen taistelussa, ja aina kun jossain päin maata oli jotain kiinnostavaa, britit marssittivat sinne joukkonsa ja toivat sinne imperiumin tehden buureista toisen luokan kansalaisia maassa, jonka he katsoivat verellä lunastaneensa omakseen. Tämä johti 1900-luvun alun buurinationalismin nousuun, Ossewabrandwagin ja Broederbondin perustamiseen ja lopulta apartheidin institutionalisoimiseen.

Tässä vaiheessa vielä mustien ainut tehtävä oli kaivaa kultaa valkoisille. Suomessa vuonna 1926 julkaistussa Viljo Tolvasen Maapallo-sarjan viidennessä osassa kirjoitetaan Etelä-Afrikasta näin: "... ilman Portugalin alueita sen laajuus olisi noin 4 miljoonaa neliökilometriä ja väkiluku lähes 10 miljoonaa. On kuitenkin syytä tässä yhteydessä huomauttaa, että suurin osa tästäkin väestöstä on värillisiä, etupäässä neekereitä, joiden merkitys eurooppalaisen kulttuurin kannattajina on verraten vähäinen".

Vuonna 1910 syntyi Etelä-Afrikan unioni, josta seuraava tarina myöhemmin.



Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna