Tänään on ollut joku UKK-seminaari, jossa fyysisesti elossa olevat, joskaan eivät ehkä henkisesti, pysähtyneisyyden ajan hahmot ovat ylistäneet kuollutta pysähtyneisyyden ajan hahmoa lähes liturgisin sanankääntein, aivan kuten tapana on aina ollut.

Tarja Halonen arvelee, että Kekkonen olisi ollut varmasti aivan ältsin hyvä internetin käyttäjä. Kyllähän tämä on tietysti uskottavaa kun muistelee, mitä kaikkia myyttejä meille syötettiin Kekkosen hiihtoretkistä, kalansaaliista ja vähän kaikesta muustakin, mutta nyt Kekkosen erityisasiantuntijuus joka asiassa tuntuu elävän 25 vuotta miehen kuoleman jälkeenkin. Yhteistä näille myyteille on se, että ne olivat ja ovat propagandan väline, ja propaganda on melkeinpä sitä samaa kuin naapurit tekivät hymyilevillä Isä Aurinkoisen kuvilla ja patsailla. Luodaan mielikuva rakastavasta ja taitavasta kansan isästä, joka on hyvä kaikissa ihmisten arvostamissa asioissa.

Joskus kauan sitten väkisinhiihtäminen oli varmasti aivan hurjan hieno juttu kun toisaalla viljeltiin myyttiä suomalaisista urheilukansana. Väkisinhiihtämisen suosio lässähti siinä kohtaa kun maa rikastui ja alppihiihto alkoi olla ihmisten ulottuvilla, ja suomalaisten maine urheilukansana lässähti kun keksittiin doping-testit. Tänä päivänä netinkäyttötaidot ja kyky saada äänensä kuuluviin ei-kaupallisessa mediassa ovat arvostettuja taitoja, joten tietenkin Kekkonen olisi ollut näissä asioissa mestari kuten myös alppihiihdossa ja curlingissa, ja Kekkosen maine ei tunnu lässähtävän vaikka eri maiden arkistojen avautuminen antavat kuvan Moskovan talutusnuorassa olleesta itsevaltiaasta.

Kepuli Eino Uusitalo puhui samassa seminaarissa. Me hieman vanhemmathan muistamme Eino Uusitalon pyrkimykset 70-luvulla siirtää itsenäisyyspäivä nykyisestä Suomen ja NL:n välisen rauhansopimuksen allekirjoittamispäiväksi. Uusitalo edusti K-linjaa tympeimmillään ja UKK-seminaari on tietysti hänelle erinomaisen harras paikka näyttäytyä oikeauskoisten seurassa.

Uusitalon sanoma juhlakansalle oli se, että “suomettumisen aikaa ei pidä kritisoida”. Peruste tälle älynväläykselle oli se, että koska kaikesta huolimatta kävi hyvin, kritiikille ei ole tarvetta. Tämä on sinänsä näppärä tapa yrittää päästä eroon ikävästä ja turhan läheltä omaa napaa liippaavasta murskakritiikistä. Kun kerran Suomi ei sortunut NL:n satelliitiksi huolimatta siitä, että Uusitalo muine myyräntyöläisineen sitä tahallaan tai tahatta edisti, kritiikki voidaan iloisesti rallatellen unohtaa epäkiinnostavana. Jos nimittäin Suomi olisi sortunut NL:n satelliitiksi, Uusitalo olisi jonkunnäköisenä kansankomissaarina lähettänyt toimintaansa kritisoivat Siperiaan kuolemaan, jolloin kritiikkiin ei myöskään olisi ollut mitään aihetta. Tai aihetta olisi ollut muttei kritisoijia.

Suomettumisen aikaa nimenomaan pitää kritisoida. Arkistojen avautuminen on myös osoittanut sen, että Neuvostoliitossa ei ollut tosiasiallisesti mitään suunnitelmia miehittää Suomea vuoden -48 jälkeen. Tällaisen miehityksen uhan torjuntaan perustuva rähmälläänolo oli siis toimintana yliampuvaa, ja ansaitsee kritiikkimme ja tarkastelun siitä, miksi hullutus sai hallinnossa jatkua 90-luvun alkuun, ja miksi myyttien ja legendojen paisuttelun kuuluisi jatkua vieläkin.

Koko näennäisen uhkakuvan keskiössä oli Kekkonen. Kekkonen lähipiireineen loi Suomeen ilmapiirin siitä, että vain UKK on hyvien idänsuhteiden tae ja muuten meille hullusti käy. Tämäkin oli puhdas myytti, mutta koska se sopi sekä Moskovalle, joka sai istutettua oman satraappinsa Suomen de facto yksinvaltiaaksi sekä Kekkoselle, josta tuli näin tuo mainittu vallankahvan käyttäjä, mielikuva lähti lentoon ja alkoi elää omaa elämäänsä.

Suomen itsenäisyyden ja länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen tosiasiallinen tae oli SDP, joka ensin pisti hanttiin ja esti tärkeimpien ammattiliittojen päätymisen kommunistien tai Kekkosen kätyrien komentoon. Kun sitten SDP lopulta teki itsestään NL:n silmissä salonkikelpoisen 60-luvulla, ajoitus oli täydellinen, sillä siten alkoi Kepun ajaminen ahtaammalle yksinvallassaan, idänsuhteiden hoitaminen muutenkin kuin Kekkosen välityksellä, ja lopulta 80-luvulla ja 90-luvun alussa koko Kekkosen ajan klikin luutiminen sivuraiteelle. Näitä asioita harvoin kekkosenpalvontamenoissa muistellaan, sillä kunnia halutaan antaa legendalle, joka ei sitä ole ansainnut.

Kekkosen aikaa ja pysähtyneisyyden vuosia tulee tarkastella kriittisesti monista muistakin syistä, sillä tuon ajan varjo on pitkä. En puhu tässä edes vihreän suojavärin ottaneista stalinistien henkisistä perillisistä vaan siitä, kuinka mätä levisi koko yhteiskuntaan.

Mainitsen esimerkkinä vaikkapa vaalirahoitusjupakan. Ei ole sattumaa, että se osui kovimmin juuri Kepuun. Kekkosen aikana idänkauppaa pääsi käymään vain, jos maksoi suojelurahat kepulaisille säätiöille ja vaalirahastoille. Yrityselämä totutettiin maksamaan Kepulle suojelurahaa ja Kepu tottui käyttämään rajatonta valtaa ja valtavia budjetteja. Tämä perinne elää edelleen, ja maakunnissa firmojen on parempi maksaa Puolueelle kymmenyksensä tai huonosti käy. Näitä rahoja veivaamassa on erinäköisiä säätiöitä ja rahastoja, ja nyt kun asia pullahti pinnalle, koko kuvio on melko samanlaista kuin Kekkosen ajan meno: jos haluat ostarin tänne, maksat suojelurahat Puolueelle tai muuten ei onnistu.

Kekkosen saavutuksia idänkaupassakin käsitellään usein sangen yksipuolisessa sävyssä. Kerrotaan, että idänkauppa pelasti Suomen, kun tosiasiassa idänkauppa kahden pysähtyneisyyden aikaa elävän valtion välillä vain vinksautti suomalaisen elinkeinorakenteen tuottamaan asioita, joilla ei ole mitään käyttöä vapailla markkinoilla. Tietysti osa idänkauppayrityksistä porskuttaa edelleen ja myy tuotteitaan jopa itään, mutta syvän rakennemuutoksen 80-luvun loppuun ja 90-luvun alkuun tämä järjestelmä kyllä aiheutti kun osalta firmoista loppui ainoa bisnes ja mitään sopeutumista ei ehtinyt ajan kanssa tapahtua.

Rähmälläänolon aikana tehtiin siis virheitä ulkosuhteissa, sisäpolitiikassa, talouspolitiikassa ja kauppapolitiikassa. Kun tähän lisää pitkän pysymisen EEC/EU:n ulkopuolella, voidaan ajatella, että virheitä tehtiin myös maatalouspolitiikassa, sillä se sai elää suojattua elämäänsä 30 vuotta liian kauan, mikä maksaa järjettöminä tukiaisina edelleen, joka vuosi. Samaan aikaan rajojen sulkemisella ja valuuttasäännöstelyllä poissa pidetty ulkomainen kilpailu näkyy tänä päivänä vähittäiskaupan keskittymisessä ja ruuan korkeassa hinnassa.

Kun koko rähmälläänolon aika oli yhtä suurta valheeseen perustunutta virhettä yhden presidentin henkilökultin pönkittämiseksi, tätä asiaa pitää todellakin selvittää ja käydä lävitse eikä häveliäästi vaieta siitä siksi, että lopputulos ei ollut aivan kaikkein huonoin mahdollinen.

Jos Suomi olisi jättänyt valitsematta Kekkosen, pienen 50-luvun kohmelon jälkeen Suomen suhteet itään olisivat normalisoituneet siten, että Suomi pitää itsensä luotettavana kumppanina sotilaallisesti, mutta ei ota vastaan ohjeita Suomen ulkosuhteiden tai sisäpolitiikan järjestämiseksi NL:stä. Suomi olisi ollut osa Euroopan yhdentymisprosessia 60-luvulta lähtien, rakennemuutokset olisivat tulleet ajallaan eikä kertarysäyksenä.

60-luvun poliittinen aktivismi olisi rakentanut Suomeen kansalaisyhteiskunnan jo silloin eikä vasta 90-luvulla, ja stalinistit olisi laulettu suohon röhönaurun vallitessa heidän omalla retoriikallaan. 60-luvun poliittinen herääminen olisi tuottanut muitakin ajatuksia kuin äärivasemmiston, ja tänä päivänä vaikkapa tiedotusvälineiden ei tarvitsisi taistella sen ongelman kimpussa, mistä löytää toimittajia, jotka eivät ole joko punaisia tai vihreitä.

Kekkonen vallantahtoineen lykkäsi Suomessa yhteiskunnan tosiasiallista vapautumista vuosikymmenillä, ja kyllä tätä aikaa ja ajan henkilöitä totisesti pitää tutkia ja kritisoida eikä vain todeta, että koska nyt sitten kuitenkin lopulta vapauduttiin, mitäpä asiaa turhaan pöyhimään.

Näyttäisi siltä, että tämän skaban voittajaksi on nousemassa Kindle.

Itse lukulaitetta en ole nähnyt, mutta käyttäjät ovat tyytyväisiä, joten jos uskomme heitä ja miksipä emme uskoisi, lukeminen sillä on varsin mukavaa. Ipadia on tarjottu kilpailijaksi tähän segmenttiin, mutta Apple näyttää sössineen tämän bisneksen osaltaan ainakin toistaiseksi, ja Kindlen etumatka kasvaa.

Ipadissa voi tietysti lukea myös Amazonin kindle-kaupan kirjoja omalla softallaan. Ipadia ei kuitenkaan ole varsinaisesti tehty tähän käyttöön, ja ulkona auringonvalossa Ipadin kanssa saa todella taiteilla, että siitä näkyy ylipäätään mitään. Luin kesällä puistossa sillä kirjoja ja sen kanssa oli todella tarkkaa, ettei siitä heijastu taivas, naama tai joku lähistön puista. Kindle kuulemma toimii auringonvalossa hyvin.

Isoin Kindlen etu on kuitenkin se, että kaupassa on tavaraa ja kirjat ovat halpoja. Pidän käyttöliittymällisesti hieman enemmän Applen Ebook-readerista, mutta ongelmana on se, ettei kaupasta saa juuri mitään. Tai jos saa, hinta ei ole tältä planeetalta. (Taru sormusten herrasta: Apple 3*9 puntaa = 27 puntaa, Amazon 14 dollaria). Juuri eilen etsin tämän syksyn puhutuinta kirjaa tällä saarella, eli Tony Blairin muistelmia. Applen kauppa ei ole kuullutkaan jostain ei-amerikkalaisesta Tony Blairista, Amazonissa myynnissä kymmenellä dollarilla Kindleen.

Minä en oikein tiedä, mitä Apple sössii tällä hetkellä tuon kirjakauppansa kanssa. Se tuntuu olevan melkein yksinomaan USA-keskeinen, eli jos joku asia ei ole kiinnostava USA:ssa, sitä ei ole olemassa. Sieltä tuntuu lisäksi puuttuvan valtaosa kustantajista ja vain muutama toimittaa sinne kirjojaan, mikä haiskahtaa jonkunlaiselta sopimustekniseltä ongelmalta. Kun Applella softakehitys on varsin tarkasti säänneltyä ja softia poistuu softakaupasta tai on edes pääsemättä sinne jos niissä on jotain pientäkin periaatteellista vikaa, miksi ihmeessä Apple kelpuuttaa sinne kirjoja standalone-sovelluksiksi?

Kun katsoo päivittäin uudet julkaistut softat Ipadille, yli puolet niistä on kirjoja kaikilla maailman kielillä. On siis joku simppeli selainkäyttöliittymä, joka osaa näyttää yhden dokumentin. Minä en osta ensimmäistäkään kirjaa näin, vaan haluan kaikki ostamani kirjat Ebook-readerin tai Kindlen kirjahyllyyn, jotta myös löydän ne jostakin. Miksi Apple sallii kirjojen tarjoamisen standalone-sovelluksina sovelluskaupassa sen sijaan, että patistettaisiin laittamaan ne kirjakauppaan, jolloin ne löytyisivät kirjakauppaan tehdyillä hauilla ja näkyisivät kirjoina asiakkaalle eivätkä sovelluksina? Kun Apple patistaa kehittäjiä tekemään kaikkea muutakin, miksi tämä sitten kuitenkin sallitaan ja haitataan kirjakauppabisnestä?

Samalla itse asiassa haitataan jo sovellusbisnestäkin, sillä kun “sovelluksista” valtaosa uusista on kirjoja, aidot sovellukset hukkuvat paskaan eikä niitä enää välttämättä huomaa ziljoonien espanjankielisten kirjasovellusten seasta, ja ostamatta jää myös softaa, kun asiakkaat eivät enää viitsi selata sovelluskauppaa, joka täyttyy epäkiinnostavista kiinankielisistä kirjoista.

Amazonilla näyttää toimivan prosessi varsin hyvin. Kun kirja julkaistaan, se on samana päivänä kindle-kaupassa. Vanhoja kirjoja löytyy vaikka kuinka paljon. Kun olen etsinyt haluamiani dekkariklassikoita, jotka jossain vaiheessa ostan, en ole löytänyt Applen kaupasta vielä yhtään. Amazonista ei ole sen sijaan jäänyt vielä yksikään löytymättä.

Kun ainut ero lukuohjelmissa on käyttöliittymällinen (ebookissa voi räplätä sivunreunaa ja olla terapeuttisesti kääntelevinään sitä ja kindlessä ei voi), ja tekstin laadussa jne. ei ole mitään havaittavaa eroa kuten ei myöskään kirjanmerkkien synkkaamisessa eri laitteiden välillä, kilpailu ratkaistaan kaupan tarjonnalla ja hinnoittelulla. Tällä hetkellä Amazonille ei oikein näytä olevan edes haastajaa. Onko Amazon onnistunut neuvottelemaan kustantajilta itselleen yksinoikeuksia? Tuskinpa, Näyttäisi enemmänkin siltä, että kyky tai halu prosessoida maailman kirjallisuutta bittimuotoon ei ole kilpailijoilla kunnossa. Mitään periaatteellista estettä en tälle osaa keksiä, sillä Amazon on homman kuitenkin saanut tehdä.

Nyt pitäisi enää ehtiä lukemaan ne Blairin muistelmat.

Periaatteessa tuntuu hölmöltä, että herran vuonna 2010 ostetaan musiikki savikiekoilla, joita kuljetetaan edes takaisin.

itse kun ostan levyn, rippaan sen saman tien, heitän levyn ikuisiksi ajoiksi laatikkoon, ja soitan sitä pelkästään atk:n kautta. Tässä mielessä voisi ajatella, että musiikin ostaminen sähköisesti olisi huomattavan hyvä ratkaisu.

Tässä on kuitenkin pari perustavaa laatua olevaa ongelmaa. Laatu ja yllättäen myös hinta.

Minulle ei ole valjennut, miksi cd-laatua saadakseen pitää ostaa edelleenkin cd. Mitä tekijänoikeusmafia hyötyy siitä, että sähköisesti jaetaan vain huonolaatuisempaa kamaa melkein samaan hintaan? Hinta nettikaupoissa on niin lähellä cd:n hintaa, ettei siinä ole mahdollisuutta ryhtyä myymään täysilaatuista premium-palveluna selvästi kalliimmalla. Joitain pakattu musiikkiformaatti ei häiritse, minua häiritsee ennen kaikkea periaatesyistä, sillä en viitsi maksaa melkein täyttä hintaa kakkoslaadusta.

Periaatteessa nettijakelun pitäisi olla selvästi halvempaa, sillä matkalta muuttuu fyysisen tuotteen valmistaminen ja kuljettaminen kauppoihin, sekä kivijalkakaupan tilakulut tai nettikaupan postituskulut. Siitä huolimatta hinta vaikkapa Itunesissa on vedetty melko lähelle cd:n hintaa.

Fyysisessä musiikinjakeluformaatissa on kuitenkin yllättäen myös hintaetu. En ole koskaan nähnyt, että Itunesissa tai muissa nettikaupoissa olisi pahemmin tarjouksia. Uutuudet maksavat hieman enemmän jos maksavat ja sen jälkeen hinta ehkä hieman tippuu jääden kuitenkin vaikkapa Englannissa 8 puntaan per levy. Musiikissa kierto on kuitenkin nopeaa, koska musiikkia tehdään mahdottomat määrät päivässä, ja hyllyille pitää saada tilaa uusille rap-taivaan kiintotähdille. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisessa levykaupassa on jatkuvasti joku kaksi levyä kympillä tai kolme levyä kympillä -löytölaatikko.

Jos musiikkimaku on joku muu kuin “listahitit mulle ekana päivänä” -tyyppinen, voi olla melko harvinaista, jos joutuu ostamaan täysihintaisen cd:n. Sähköisessä jakelussa taas ei ole mitään pakkoa myydä alennuksella, sillä kenellekään ei jää koskaan käteen fyysisiä kopioita, jotka pitää dumpata markkinoille niihin sitoutuneen pääoman vapauttamiseksi.

Tarjousten poistuminen tai väheneminen merkittävästi saattaa nostaa monen asiakkaan kokonaiskustannuksia, vaikka listahittien uudet julkaisut saisikin muutaman kolikon halvemmalla. Vahinko kerätään takaisin myymällä vanhaa musiikkia täyteen hintaan kun alennuslaatikkoa ei tarvitse keksiä.

Mietin tuossa keskuspankkien harjoittamaa korkoelvytystä ja sen tekoa nykymaailmassa.

Ongelma, jota vastaan taistellaan, on yleensä se, että yritykset eivät uskalla investoida kun talouden merkit ovat epävarmoja ja raha on kallista. Halventamalla rahan hintaa yritetään saada investoinnit käyntiin ja talouden pyörät pyörimään. Tämä on ennen ollut melko järkevää suhdannepolitiikkaa, mutta onko enää?

Halvassa lainarahassa on ongelmana se, että kaikki saavat sitä, paitsi ne, jotka sitä eniten tarvitsevat. Helsingin asuntojen hintaralli on tyypillinen lieveilmiö. Rahaa syydetään markkinoille halvalla siinä toivossa, että yritykset ottaisivat lainaa ja rakentaisivat uusia tehtaita, mutta käytännössä raha päätyy asuntomarkkinoille luomaan kuplaa, ja on hyvin mahdollista, että näin rakennetaan uusi pankkikriisi jo ennen kuin entisestä on toivuttu, sillä pankkikriisin keskiössä on aina asunto- ja kiinteistöbisnes jotakin kautta.

Suomessahan talouskehitys on ollut melko kaksijakoinen. Talous sukelsi viime vuonna enemmän kuin missään länsimaassa ja valtaosassa itämaitakaan, mutta valtaosa ihmisistä ei huomannut sitä mitenkään. Edellisenä vuonna oli vielä saatu tukevat palkankorotuksetkin. Osa menetti työnsä, mutta ei lopulta kauhean moni ainakaan kauhukuviin verrattaessa. Työttömyys nousi, mutta valtaosaa ihmisistä lama ei ole koskettanut mitenkään, varsinkaan Helsingissä kun suurimmat kärsijät ovat olleet maakuntien pikkukaupungit, joista on lopetettu ainoa tehdas.

Kuluttajilla on ollut kohtuullinen usko oman taloutensa kehitykseen samalla kun julkistalous sukeltaa ja yritykset ovat vaikeuksissa. Lainaraha halpenee, kuluttajat tarttuivat tilaisuuteen ja käynnistivät asuntojen hintarallin.

Entäpä sitten yritykset? Suurta pääomaa tarvitseva savupiipputeollisuus ei ole kiinnostunut investoimaan Suomeen tai edes Eurooppaan, vaan uudet tehtaat rakennetaan väljempien ympäristösäännösten ja suurempien markkinoiden maille. Tällaiset sinänsä melko vakavaraiset yritykset saavat lainaa ja ovat sitä ottaneetkin, muttei se ole Eurooppaan mitään talouskasvua tuonut vaan työtä ovat saaneet kiinalaiset, ja jatkossa Kiinaan, Brasiliaan ja Intiaan rakennetut tehtaat kilpailevat suoraan eurooppalaisten tehtaiden kanssa, ja ensimmäisessä ylituotantotilanteessa lopetetaan ne eurooppalaiset tehtaat, aivan kuten Suomen paperitehtaille on käynyt.

Pienemmissä firmoissa on oma ongelmansa. Osa tarvitsisi rahaa tuotteistukseen, osa kasvuun ja maailmanvalloitukseen. Tässä tapauksessa edes korkotaso ei ole kovin keskeinen elementti, sillä jos tällainen yritys menestyy, se kyllä pystyy maksamaan koron X tai 2X aivan vaivatta, ja jos se ei menesty, se ei pysty maksamaan kumpaakaan. Näiden yritysten, jotka oikeastaan muodostavat työllisyyttä ja tulevaisuutta ajateltaessa keskeisimmän osan, ongelma ei ole se, että lainarahan hinta on väärä vaan se, että lainarahaa ei saa.

Eivät pankit myönnä tällä hetkellä missään maassa lainoja tällaisille yrityksille, sillä niihin sisältyy riski. Pankin kannattaa mieluummin syytää raha asuntolainamarkkinoille varsinkin Suomessa, jossa henkilökohtaista konkurssia ei tunneta, ja asuntovelallinen on tarvittaessa lypsylehmä hautaan saakka. Asuntolainoitus on pankeille melko riskivapaa bisnes, sillä jos asuntokupla puhkeaa, pankit kuitenkin taas pelastetaan jos ne apua tarvitsevat. Motiivi lainata mitään kasvuyrityksille korkealla riskillä on täysin nolla niin pankin johdon kuin omistajankin vinkkelistä.

Muu Eurooppa ei näyttäisi ainakaan tuntemaltani osalta olevan kovin paljon paremmassa jamassa. Suuryritykset investoivat kauaksi, pienet yritykset eivät saa lainaa tai mitään muutakaan rahoitusta, joten jäljelle jää asuntolainoitus. Uusien asuntojen rakentaminen on täysin lamassa, sillä siihen ei rahoitusta tunnu heruvan, joten halvat korot eivät edes tuota uusia asuntoja asuntopula-alueille vaan ainoastaan nostavat vanhojen asuntojen hintoja. Tämä puolestaan nostaa tonttimaan hintaa olemassaolevien asuntojen ympäristössä, sillä verrokkiasuntojen hinta nousee, joten laman päätyttyä uudistuotanto on selvästi nykyistä kalliimpaa, vaikka rakennuskustannukset pysyisivät ennallaan, sillä tontin hinta on kaksinkertaistunut.

Minun norsunluutornistani näyttää siltä, että matalat korot eivät tuota talouteen mitään muuta kuin kuplan. Tosiasiallisesti korkotasoa pidettäneen matalana ainoastaan siksi, että valtioiden velkojen korot pysyvät edes jotenkin kohtuullisina. Japani on ollut nyt toistakymmentä vuotta nollakorkoinen valtio, eikä siellä ole talous lähtenyt matalalla korkotasolla kasvuun vaan syväjää jatkuu edelleen.

Japanissa ongelmana on talouden rakenne, ja rakenneongelma vaivaa Eurooppaakin. Suuryritykset saavat hiipua hiljaisesti kohti auringonlaskua, mutta kasvuyritys on pahnanpohjimmainen rahoitettava, ja tämä on puhdas rakennevika.

Mikäli tämä analyysi pitää paikkansa, meidän pitää uskoa, että perinteinen korko- ja investointielvytys on tullut tiensä päähän. Investoinneilla on lähinnä haluttu kirittää rakentamista, mutta niin ei näytä enää tapahtuvan. Investoinnit ovat enemmänkin henkisen pääoman ja aineettoman hyödykkeen markkinointiin liittyviä ponnistuksia, joita tehdään perinteisen savupiipputeollisuuden ulkopuolella.

Elvytysnäkökulmasta pitäisi huolehtia jotenkin siitä, että yritysten rahoittaminen muuttuisi taas hyväksi bisnekseksi, sillä se elvyttää tämän päivän palvelu- ja informaatioteollisuutta paljon paremmin kuin kuvitteelliset tehdasinvestoinnit, joita ei edes tule.

Tämä temppu tehdään hapattamalla muita lainoituskohteita. En tarkkaan ottaen tiedä, miten suuryritysten kiina-investointeihin menevä raha saataisiin huonommaksi diiliksi, mutta koska tämä raha ei Euroopan lainakannassa ole kuin pieni siivu yksittäisten hankkeiden suuruudesta huolimatta, ehkäpä jätämme tämän väliin.

Asuntolainoissa voisi sen sijaan aivan hyvin tehdä periaatteellisia muutoksia. Jos Suomessakin otettaisiin käyttöön periaate, että asuntolainasta pääsee koska hyvänsä eroon luovuttamalla pantin pankille, bisnes muuttuisi täysin. Tämän jälkeen pankilla olisi asuntolainasta riski, sillä jos asuntojen hinnat laskevat, osa vain käy viemässä avaimet pankkiin ja laina oli sillä kuitattu, ja tappio kaatuu pankin niskaan.

Pankilla ei olisi enää motiivia ruokkia asuntolainakuplaa kuten sillä nyt on. Pankin voitto mitataan miljardeissa ja asiakkaan korkotaso prosenteissa. Jos prosentti on matala, viivan alle jääviä miljardeja voidaan loihtia lisää lainaamalla suurempia summia, ja Suomessa tämän voi nyt tehdä melko riskittömästi. Jokunen ylivelkaantunut jää pankkien käsiin, mutta kun heidän eläkkeistäänkin voidaan ulosmitata loputtomiin rahaa, pitkällä tähtäimellä edes nämä asiakkaat eivät muutu tappioksi. Tässä mielessä pankeille on vain edullista, että vanhojen asuntojen hinta on pilvissä ja uusia ei juuri rakenneta.

PK-yrityslainoissa sen sijaan pitäisi parantaa lainan houkuttelevuutta. Jos näille olisi saatavissa takauksia tai jotain muita ratkaisuja, jolloin juuri näiden riskiä pankin vinkkelistä alennettaisiin samalla kun asuntolainoituksen riskiä nostetaan, halvan koron rahaa alkaisi valua myös hyötyä tuottaviin kohteisiin eikä pelkkiin kupliin.

Tällaiset ehdotukset ovat tietysti pankkien mielestä äärettömän huono asia, sillä nykymalli poistaa niiltä varsin tehokkaasti riskit jättäen jäljelle vain voitot. Poliitkoillekin asia on kiusallinen, sillä korkojen alentaminen on huomattavasti helpompaa kuin sen miettiminen, mikä taloutta oikeastaan elvyttäisi.

Viikonlopun uutinen on ollut perheenyhdistämishakemusten tulva sekä epäillyt väärinkäytökset. Tässä yksi asiaan liittyvistä uutisista.

Asian mielenkiintoinen sivujuonne on se, että nyt ollaan melkein täsmälleen niissä numeroissa, joita natsiaineksena pidetty ei-toivottava sakki laskeskeli jo pari kolme vuotta sitten. Silloin asiaa vähäteltiin, ja sanottiin, etteivät numerot pidä paikkaansa. Pitivät paikkansa, mutta kukaan ei ole tunnustanut olleensa väärässä. Kukaan ei myöskään ole tunnustanut byrokratiassa olleensa oikeassa esimerkiksi valmistautumalla tähän hakemustulvaan, vaan tehtiin kuten suomalaisessa turvapaikkapolitiikassa aina on tehty. Ei tehdä mitään ennakoivaa, ja vasta, kun joku asia räikeästi alkaa olla ongelma, tehdään pieni purkkapaikka tähän kohtaan.

Tässä valossa voisi ajatella, että sopeutumattomien etnisten vähemmistöjen slummit, joita on ennustettu Suomeen niitäkin ja pidetty yhtä lailla höpöpuheina, eivät ehkä olekaan niin kovin kaukaista tulevaisuutta.

Ennaltaehkäisevissä toimissa olisi se etu, että ongelman ei tarvitsisi räjähtää silmille ennen kuin on lupa tehdä mitään. Näinhän toimitaan monissa muissa asioissa. Yritetään ennustaa ongelmakohdat ennakolta ja suunnitella toimenpiteitä ajoissa toteutettaviksi, ongelmien syntymistä ehkäisemään. Maahanmuutossa vallitsee kuitenkin sokea piste. Kaikkien ongelmien povaaminen on harhaoppia, joten ennaltaehkäisevä työ on vaikeaa. Jos joku ongelma tunnustetaankin, sen on aina johduttava valtaväestön rasismista, ja asiaa autetaan parhaiten tuottamalla lisää elättejä ja siedätyshoitamalla näitä vääräuskoisia, jos ei muuten niin kiusaksi.

Vaan itse asia.

Uutinen kertoo, että jokainen maahan jäävä turvapaikanhakija tuottaa perässään viisi muuta. Pitäisikö? Mitä, jos otettaisiin käyttöön Tanskan malli, jossa perheen yhdistämistä saa muistaakseni anoa vasta, kun on elänyt vähintään kaksi vuotta ilman sosiaalitukiaisia? Tanskaa emme ole tavanneet pitää minään kiiluvasilmäisen natsiaatteen ja simputuksen luvattuna maana, ja siitä huolimatta siellä toimitaan näin. Miksi ei Suomessa?

Alaikäisten turvapaikanhakijoiden tapauksessa taas voisi aivan hyvin päättää, että lapsensa ihmissalakuljettajien matkaan lähettäneet ovat käytännössä lapsen hylänneet. Näillä lapsosilla on valtaosalla parrankasvu alkanut, ja kotimaansa kulttuurissa heitä pidettäisiin aikuisina. Miksi tällaisen henkilön pitää saada tuoda perässään hänet jo kertaalleen hylännyt suku? Jos näin ei saisi tehdä vaan ainoastaan tuo ihminen itse saisi jäädä maahan, lasten lähettämisen bisnescase kuivahtaisi siihen.

Mielenkiintoista on myös kasvattilapsiasia. Kasvattilapsia ei ollut aikaisemmin ollenkaan, nyt niitä on pilvin pimein. Mikä ihmeen adoptiobuumi Somaliassa on viime vuosina käynnistynyt, kun jokaiseen perheeseen on ilmaantunut kasvattilapsia? Vai viedäänkö suomalaisia taas kuin litran mittaa? Mitenhän kasvattilasten tulva suhtautuu geenitestien aloittamiseen? Onko ajalla ennen geenitestejä tuotu perässä vaikka mitä väkeä ilman mitään sukulaisuutta, ja vasta kun sukulaisuutta on ruvettu testaamaan, on ollut pakko keksiä kasvattilapsitarina, jotta voidaan edelleenkin tuoda perässä vaikka mitä väkeä? En tiedä. Jotain outoa tässä on ja asia pitäisi selvittää, mutten pidätä hengitystäni.

Oikeastaan, mikä idea koko perheen yhdistämisessä oikein on? Onko se kansainvälinen velvollisuus jonkun tekemämme sopimuksen perusteella, vai voisiko koko touhun lopettaa tarpeettomana? Jos näin tehtäisiin, tyrehtyisi turvapaikanhakijoiden virtakin kertaheitolla, ja ratkaisisimme kasan niitäkin ongelmia, joita ei nyt ennaltaehkäistä juurikaan, koska niitä ei ole olemassa.

Jyrki Katainen tapasi duuman ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan Konstantin Kosatševin tällä viikolla.

Kosatševin käsitys Suomen ja Venäjän suhteista on se, että suhteet ovat ongelmattomat, ja että Suomessa käydyllä keskustelulla ei ole tähän mitään vaikutusta. Samaten hänen tulkintansa mukaan Kokoomuksessa ei esiinny venäläisvastaisuutta.

Tätä voi pitää melko täyspäisenä lausuntona yleensäkin ja erityisesti nykytilanteessa. Suomi on kansalaisyhteiskunta, jossa julkinen valta ei kontrolloi kaikkea keskustelua, joten on selvää, että Suomessa julkaistaan sellaisiakin näkemyksiä, jotka eivät ole Venäjälle mieleen tai Venäjän virallisen doktriinin mukaisia. Venäjä näyttää ymmärtävän tämän asetelman aivan mainiosti.

Suomen tehtävä lie olla jonkunnäköinen puskurivyöhyke Pietarin ympäristössä, jotta Joku Muu maksaa noin puolet Pietarin puolustusmenoista. Kun tähän asetelmaan ei ole tulossa mitään muutoksia, on jopa oletettavaa, että Venäjällä ei ole mitään erityistä motiivia kärjistää suhteita Suomeen. Venäjällä tiedetään, että Suomessa Naton kannatus on vähäistä suurempaa. Siellä tiedetään myös, että Nato ottaa Suomen jäseneksi jos Suomi jäsenyyttä hakee, sekä sen, ettei Venäjä voi tätä jäsenyyttä estää mitenkään toteutumasta.

Ainoa, mitä Venäjä voi tehdä, on olla antamatta Suomelle syytä liittyä Natoon. Suomessa jäsenyyden kannatus saattaa gallupeissa olla vastustusta suurempaa, joten räyhääminen nostaisi naton vaaliteemaksi ja saattaisi toteuttaa jäsenyyden nopeassakin aikataulussa. Lisäksi rähinästä ei olisi mitään kuviteltavissa olevaa hyötyä, sillä Suomen tuleva valtiojohto ei ole enää Kekkosen ajan kasvatteja, ja idänsuhteita ei enää nähdä sisäpolitiikan teon välineenä.

Kosatševin äärimmäisen sovittelevaa lausuntoa voisi sinänsä pitää jonkunnäköisenä näpäytyksenä myös Suomessa Venäjä-keskustelussa runsaasti mellastavalle Johan Bäckmanille ja apupapille. En tiedä mitä agendaa tämä kaksikko ajaa ja ennen kaikkea miksi, mutta Suomessa se saa runsaasti palstatilaa, jossa herrat antavat ymmärtää, että Suomen ja Venäjän suhteet ovat kriisissä. Tämän liioittelun ei voi mitenkään katsoa olevan Venäjän turvallisuuspoliittinen etu, sillä kuten ylempänä kirjoitin, Nato-kanta on Suomessa kiikun kaakun. Väliin kannattajat ja väliin vastustajat ovat niskan päällä. Kaikennäköinen räyhääminen Venäjä-kortilla ei ainakaan lisää Naton vastustajien määrää, vaikka rähinä ei perustuisikaan mihinkään.

Puusta katsoen tätä lausuntoa voisi pitää myös kannanottona siitä, että Venäjä hoitaa Suomen suhteensa itse eikä jotain räyhähenkeä äänitorvena käyttäen, ja tämä on Suomessa syytä panna merkille ja lakata antamasta hirveästi painoa omalta vaalikampanjalta vaikuttavalle huuhellukselle.

Viime päivinä Björn Wahlroos on vaihteeksi saanut lokaa niskaansa lausuttuaan kehitysavun pääasiassa kannustavan vääriin asioihin, sillä sille ei ole päättymispäivää kunhan asiat pysyvät sössittyinä.

Aina kun Björn Wahlroos sanoo jotakin, reaktio on melko lailla sama. Asiaa ei sinänsä kiistä juuri kukaan eikä sitä, että esitetty väite olisi ainakin suurimpien linjojen osalta totta. Kun tähän ei pystytä, mutta Wahlroosin sanoma on epämiellyttävä sekä nykyisen establishmentin kannattajille että punavihreille, siitä pitää löytyä jotain vikaa. Tyypillinen kritiikki on se, ettei tästä nyt olisi oikeastaan tarvinnut puhua vaan jostain aivan muusta, sillä joku tärkeämpi asia odottaa ratkaisuamme ensin. Niin ja näin, aina on väärä aika kuulla juuri se, minkä Wahlroos kulloinkin sanoo.

Mutta itse kehitysapu.

Wahlroosin ehdotus siitä, että pitäisi enemmänkin taata lainoja, jotta yksityinen sektori voisi hoitaa asiat kuntoon, on pääosin huono. Pienessä mitassa mikrolainat ovat olleet melkeinpä parasta kehitysapua tuloksiltaan, mutta melkein kaikki kehitysmaat ovat ja pysyvät kehitysmaina siksi, että niiden hallinto on luokattoman huono ja maassa ei ole uskottavaa rahajärjestelmää. Jos kehitysapu siirretään laajoissa mitoissa lainoiksi valtioille tai niin isoille pelureille, että niiden on pakko ottaa paikallinen satraappi mukaan bisneksiin saadakseen luvan siellä toimia, pönkitämme vain tätä huonoksi osoittautunutta järjestelmää, ja mikään ei muutu.

Hyviä tuloksia näyttää saavuttavan sellainen kehitysapu, joka ohittaa vallankahvan kokonaan tai melkein kokonaan. Poikkeuksiakin toki on, eli jos johonkin maahan poikkeuksellisesti tulee hyvä hallinto, se voi olla kiinnostunut muustakin kuin gepardihattujen ja mersujen ostamisesta. Botswana pääsi jaloilleen mukavasti tällä tavalla, sillä timanttituloja ei käytettykään aseisiin vaan ihmisten kouluttamiseen ja infrastruktuuriin, mutta aids-ongelmaa rahakaan ei näytä pystyvän eteläisessä Afrikassa ratkaisemaan.

Kehitysapuhan on apua, jonka kuuluisi jossain vaiheessa lakkauttaa itsensä, eikä olla ikuinen valuuttatulojen lähde motivoiden lähinnä huonoon hallintoon ja taloudenpitoon. Tässä asiassa Wahlroos on täysin oikeassa. Jos kehitysavulle pistetään päätepiste, on pakko miettiä, mitä jonkun aikaa tulevalla rahalla tehdään, eikä vain haaskata se johonkin, jotta ensi vuonna saadaan lisää kun asiat ovat edelleen hullusti.

Afrikan ongelma on se, että kun rahalla ei ole monessakaan maassa mitään arvoa siten, että sillä voisi myös ostaa jotakin, ja arvo arvotaan uusiksi muutaman viikon välein, sinne toimitettu hyvä ei kierrä muuten kuin tavaran muodossa. Vain tavaralla ja vaihdantataloudella on joku konkreettinen sisältö, rahaan perustuva talous ei lähde lentoon, kun rahalla ei voi ostaa juuri mitään. Muutamassa maassa kännyköiden prepaid-minuutit ovat syrjäyttäneet käytännössä paikallisen rahan, sillä niitä voi siirtää tekstiviestillä henkilöltä toiselle, niiden väärentäminen on mahdotonta, rosvo ei voi helposti viedä niitä ja vallankahva ei pääse merkittävästi puuttumaan tämän valuutan arvoon. Järjestelmä keksittiin Keniassa kun joku kriisi käytännössä sulki pankit osassa maata, ja rahaa ei saanut mistään. Keniassa sinänsä rahalla on joku arvo, mutta järjestelmä levisi sieltä muuallekin. Kun työstä saa kännykkäminuutteja, joilla voi ostaa ruokaa, talous on lähtenyt käyntiin ruohonjuuritasolta alkaen eikä keskusjohdetusti, ja juuri tällaista kehitystä pitää suosia miten parhaiten pystytään.

Toinen kehitysavun ongelma on se, että se on usein piilotukea antajamaan teollisuudelle tai maataloudelle. Kun suorat tukiaiset on kielletty, annetaan jonkun mestan suursmurffille 42 miljoonaa, josta hän voi pistää pari miljoonaa taskuunsa kunhan ostaa 40 miljoonalla tiettyjä antajamaan ylituotantotuotteita. Tällainen “apu” on käytännössä haitallista eikä hyödyllistä, sillä se on efektiivisesti länsimaisen bulkkitavaran polkumyyntiä maahan, jolle ei näin synny motiivia tehdä tätä bulkkia itse.

Minun on vaikea uskoa, että mikään kehitysmaa pääsisi suoraan korkean jalostusasteen tuotteiden tuottajaksi, vaan kehitys on aloitettava alkutuotannosta ja sen jalostamisesta. Tämä luo teollisuutta, jakeluketjuja ja näihin liittyvää osaamista, ja näillä voidaan ponnistaa eteenpäin. Kun kehitysmaiden bulkkituotantoa vastaan kilpaillaan mainitulla polkumyynnillä ja lisäksi länsimaissa suojataan omat markkinat kehitysmaiden bulkkituotannolta, näitä askelia ei voi ottaa.

Ei ole silkkaa sattumaa, että huumebisnes elättää monia maita Aasiassa ja Etelä-Amerikassa, sillä sitä vastaan länsimainen tuotanto ei kilpaile. On alkutuotanto, jalostus, kuljetusinfrastruktuuri ja markkinointikoneisto. Tätä ei voisi toteuttaa bataattilastuilla muuten kuin kuriositeetin mittakaavassa, sillä niiden tuominen Eurooppaan olisi suojatullien takana, mutta koska huumebisnestä ei ole virallisesti olemassakaan, sieltä on löytynyt markkinarako, jossa rahaa siirtyy länsimaista kehitysmaihin kaupan eikä tukiaisten keinoin.

Nykyinen kehitysapu on kuitenkin pitkälle anekauppaa, sillä se on tätä ylituotannon dumppaamista, omien markkinoiden suojelua ja vallankahvassa hilluvien tyrannien tukemista. Ymmärrän hyvin sen, miksi esimerkiksi Pakistanille annetaan nyt kriisiapua, itsekin olen tähän tarkoitukseen antanut rahaa. Sen sijaan en ymmärrä, miksi Pakistanille annetaan kehitysapua, sillä vallankahvalla on varaa rakentaa ydinpommeja. Kun länsimaat elättävät jonkun osan kansasta, tähän tarkoitettu raha voidaan käyttää huonosti, kuten tuo maa tekee.

Ensi vaaleissa olisi jokaisen syytä miettiä, tarvittaisiinko hieman uusiakin kasvoja ja nuorennusleikkausta.

Suomen poliittista keskustelua vaivaa vieläkin konsensus ja etujärjestöjen keskeinen rooli. Voisi ajatella, että suljetun talouden, epäterveiden idänsuhteiden ja kotoisten stalinistien vyörytyksessä kasvanut poliitikko tai järjestöpomo ei enää ole avainasemassa kun mietitään, miten Suomi pärjää avoimen talouden aikana maailmassa, jossa ulkopolitiikkakin on hyvin erilaisessa roolissa kuin se oli Brezhnevin aikana.

Ongelmia on monessa paikassa. Viime päivinä on siellä täällä referoitu näkemystä ns. SATA-komitean työstä. Komitean piti parantaa työn kannustavuutta ja vähentää köyhyyttä, mutta kolmen vuoden puuhastelu ei tuottanut yhtään mitään.

Miksi ei? Meillä vallitsee aika suuri yksimielisyys siitä, että väliaikaiseksi avuksi tarkoitetusta perusturvasta on tosiasiassa tullut pitkäaikaistyöttömien armeijan tärkein tulomuoto. Toinen yksimielisyys vallitsee siitä, että tällä hetkellä tämä raha ei riitä, vaan useimmat saavat lisäksi harkinnanvaraista toimeentulotukea. Näiden yhdistelmä taas on tuloloukkumielessä myrkyllinen, ja tätäkään ei taida kovin moni kiistää.

Siitä huolimatta ei tapahtunut mitään. Kaikennäköisiä ehdotuksia tehtiin, mutta lopulta kaikki komitean jäsenet piiloutuivat omien etujärjestöjensä bunkkereihin kykenemättä tarttumaan mihinkään uuteen ajatukseen.

Jo ennalta oli selvää, että Elinkeinoelämän keskusliitto vastustaa kaikkia sellaisia ehdotuksia, jotka maksavat jotakin, sillä tuo kerho perinteisesti vastustaa aivan kaikkea paitsi yritysverojen alentamista, ja silloinkin kun näitä veroja alennetaan, se moittii, että niitä alennettiin liian vähän. Kun kerran tämä kerho osaa ainoastaan vastustaa, miksi sille annettiin tässä komiteassa vähäistä suurempi painoarvo?

Ammattiliitot eivät pärjää yhtään sen paremmin. Ne teeskentelevät edustavansa perusturvalla eläviä, mutta kun käytännössä olisi ollut tilaisuus ehdottaa perusturvan korotuksia, tuloksena olikin täystyrmäys, ellei ansiosidonnaista työttömyysturvaa koroteta vähintään kolminkertaista määrää säilyttäen näiden tukimuotojen välisen suhteen ennallaan. Tämäkin näkökanta tiedettiin jo valmiiksi, joten miksi komiteassa oli yhtään ay-politrukkia muussa kuin statistin roolissa?

Joku, en muista kuka, kirjoitteli oivallisesti kuukausi pari sitten, että ainoastaan paavi valitaan tehtäväänsä keskimäärin vanhempana kuin suomalainen ay-johtaja, ja tämä tuskin menee kauheasti pieleen. En halua missään määrin halveksia vanhempia ihmisiä enkä heidän elämänkokemustaan, mutta jos tätä kokemusta ei kyetä kanavoimaan uuden luomiseen vaan vanhan museoimiseen, meillä on vallankahvassa vääriä ihmisiä.

Nyt on se aika, että asioita pitää miettiä uusiksi. Huoltosuhde heikkenee eläkepommin takia. Länsimaiden valuuttojen devalvoituminen kiinan rahaa vastaan tarkoittaa sitä, että kiinalaisille lankeaa vielä nykyistäkin suurempi siivu maailman resursseista, ja niitä riittää meille vähemmän ellemme pysty petraamaan tuottavuuttamme aivan eri kierrosluvuilla kuin millä Kiinan talous kasvaa. Julkistalous on kriisissä, ja se kaipaa kipeästi enemmän tuloja ja vähemmän menoja.

SATA-komitea oli tarpeellinen harjoitus, sillä se kertoo meille, että ns. kolmikantayhteistyö ei enää tuota haluttuja asioita. Kun se ei kerran enää toimi, potkaistakoon molemmat työmarkkinaosapuolet pois kaikista niistä pöydistä, joissa keskustellaan poliitikkojen toimivaltaan kuuluvista asioista. Työelämän kysymyksistä ne voivat lainsäädännön puitteissa neuvotella edelleen, mutta poliitikkojen pitää ottaa politiikka takaisin itselleen ja ruveta tekemään sellaisiakin päätöksiä, joista työmarkkinajärjestöt eivät pääse yksimielisyyteen.

Viimeinen uusi ajatus perusturva-asiassa on Soininvaaran perustulomalli, joka sekin alkaa olla jo ehtinyt miehen ikään. Tämän pitäisi pistää miettimään.


Hieman samanlaista uutta ajattelua tarvitaan muuallakin. Kokoomusministerien lausunnot Venäjästä ja reaktiot näihin kertoivat meille, että idänsuhteissa on helppoa jämähtää liturgian ja muinaisten Kekkosen ajan fraasien taakse. On helppoa luetella virallinen ystävyysliturgia, sillä näin ei tosiasiallisesti tarvitse ottaa kantaa mihinkään asiaan.

Ulkopolitiikan kentällä on muuttunut paljon, ja osa näistä muutoksista koskee jopa Venäjää. Venäjän strategia on tällä hetkellä se, että se ei tunnusta EU:ta neuvotteluosapuoleksi ollenkaan. Yhtenäinen EU on taloudellinen jättiläinen ja Venäjä valkoinen kääpiö, joka tuottaa lähinnä raaka-aineita parhaaseen banaanivaltiotyyliin ja ostaa saksalaisia ökyautoja nousukkailleen, parhaaseen banaanivaltiotyyliin.

Venäjä näyttää toimivan varsin huonosti sellaisessa asetelmassa, jossa se ei voi sanella yhteistyön muotoja, ehtoja ja käytettyä retoriikkaa. Se haluaa rakentaa tilanteen, jossa se on jokaisessa neuvottelupöydässä riittävän monella mittarilla vahvin mahdollistaen sanelun. Euroopassa tämä tehdään sivuuttamalla EU tykkänään ja vaatimalla kahdenvälisiä ratkaisuja maiden välillä kaikkiin asioihin. Kun EU on hajallaan, Venäjä sanelee pienille yhteistyön ehdot ja kiukuttelee jos sanelu ei mene lävitse.

Tällaista rakennelmaa ei ollut kylmän sodan aikana, sillä tosiasiallisesti Euroopan ja NL:n välillä ei ollut mitään kanssakäymistä. Suomella oli oma erityissuhteensa, johon liittyi rähmälläänolo ja idänkaupan vinksauttama talous, mutta toisaalta myös halpa öljy. Muilla Länsi-Euroopan mailla ei ollut mitään virallista suhdetta, ja kauppaa ei käyty.

Nyt käydään ja Venäjä on huomattavasti aktiivisempi toimija kuin mitä NL oli. Länsi-Euroopan etu lienee se, että Venäjän poliittinen vaikutusvalta Euroopassa pysyy kohtuullisena ja sille ei synny mahdollisuutta kiristää länttä millään, lähinnä energialla. Yhteistyöhön tulee suhtautua lämpimästi kuten myös ihmisten liikkumismahdollisuuksien lisääntymiseen, mutta ainakin minä näen rauhaisan rinnakkaiselon päättyvän lähitulevaisuudessa ja uuden kylmän sodan, ja Kremlin propagandakonehan on jo tähän viritetty ajat sitten. Johan Bäckmanin tuotannon lukeminen on hyvä kurkistus venäläisen propagandan syövereihin, ja siellä asetelmat ovat olleet selvillä jo pitkään. USA ja Britannia ovat vihollisia, Saksan ja Ranskan kanssa yritetään leikkiä, ja pikkuvaltioiden oikeutta omaan Venäjästä vapaaseen politiikkaan ei ymmärretä alkuunkaan.

Suhteet länteen kriisiytyvät jossain vaiheessa, sillä en usko lännen lopulta jatkavan Venäjän hyssyttelyä, kun se jatkaa nykyistä linjaansa. Georgia pilkottiin tuosta vain lännen paheksunnan alla, aivan kuten Hitler pilkkoi sudeettialueet itselleen. Venäjän hallinto muistuttaa minua kovasti Hitleristä ja fasismin saappaan kopseesta, ja retoriikkakin on melko samanlaista. Ein Volk on vain tällä kertaa venäläiset, joita asuu inhottavasti naapurimaissa epäreilujen rajansiirtojen takia, joten tehdään aivan samaa kuin mitä Hitler teki, eli pilkotaan naapurimaita yksi kerrallaan ja kaapataan oma kansa omien rajojen sisälle.

Eikä Venäjä Georgiaan lopeta kuten ei Hitlerkään ajoissa lopettanut. Jossain kohtaa seuraavia *staneja pilkkoessaan Putin kohtaa oman Puolansa, ja kuppi kääntyy. Venäjää vastaan ei hyökätä, mutta se eristetään melko täydellisesti.

Tässä tilanteessa Suomi joutuu valitsemaan puolensa, ja Suomen puoli on länsi. YYA-miehille on tällöin käyttöä verraten vähän.

Olen harvoin mistään asiasta samaa mieltä Vihreiden ja Anni Sinnemäen kanssa, mutta nyt tunnustan, että hän on osunut oikeaan moittiessaan SDP:n budjettikommentteja kaikkien asioiden vastustamiseksi.

SDP on tehnyt tyypillisen oppositiotempun, eli vastustanut jokaista veronalennusta, veronkorotusta, uutta menokohdetta ja vanhan menokohteen supistamista. Sinnemäki aivan oikein huomaa tämän asian ja sanoo sen ääneen, mikä on aina poliitikolle ansio. Politiikan kulisseista katsottuna näyttää lisäksi hieman siltä, että myös Vihreistä ja SDP:stä on tulossa vaalien kilpapari eikä vain Persuista ja SDP:stä. SDP:n nykyistä heikkoutta ja epäkiinnostavuutta nuorison joukossa on helppoa hyödyntää kilpailijoissa ja niin myös tehdään, mikä saattaa lisätä vaalien kiinnostavuutta kun asetelma ei olekaan enää automaattisesti muut vastaan Kokoomus, kuitenkaan Kokoomusta liikaa härnäämättä, sillä se saattaa olla pääministeripuolue vaalien jälkeen ja valita hallituskumppanit muiden joukosta.

SDP:n viikonlopun aikana esittämät näkemykset ovat lohduton kuva puolueen tilasta. Joko siellä ei ymmärretä, miten maailma toimii, tai sitten ymmärretään, mutta kuvitellaan, ettei vaalikarja ymmärrä. Entäpä jos vaalikarja ymmärtääkin? Silloin propaganda falskiutuu entisestään kun politiikan amatöörikin näkee hölynpölyn lävitse.

Ongelman ydin on siinä, että SDP kuvittelee valtiontalouden tasapainottamisen onnistuvan ilman, että se vaikuttaa pienituloisiin mitenkään. Olen kerrannut ennenkin, miksi tämä ei koskaan onnistu, mutta otetaan asia harjoituksen vuoksi uudelleen, sillä kyse on monimutkaisesta kokonaisuudesta. En väitä, että minäkään tunnen tämän asian läpikotaisin, mutta terveellä järjellä on ymmärrettävissä muutamia periaatteita.

Ensinnäkin se, että valtiontalouden tasapainottaminen tarkoittaa yleisesti elintason leikkaamista Suomessa, kun velaksi eläminen loppuu ja kansantuotetta aletaan käyttää velanmaksuun. Näennäisesti BKT voi pysyä samana tai jopa kasvaa, mutta kun nyt kansantalouteen tulee X% velkaruiske, kokemamme BKT on BKT+X. Jos ryhdymme lyhentämään velkoja Y%:lla BKT:stä, kokemamme elintaso onkin BKT-Y. Poliitikot eivät mielellään sano tätä ääneen vaan puhutaan tehostamisesta tai käytetään muita uuskielen termejä, mutta totuus on se, että käytettävissämme on vähemmän resursseja kuin ennen. Myös siinä tilanteessa, että talous kasvaisi jatkossa kohisten, jolloin saisimme kirittyä itsemme nykytasolle muutamassa vuodessa.

Kun elintaso Suomessa laskee, ainakaan minä en keksi mitään keinoa, miten tämä elintason lasku ei kohdistuisi kaikkiin ihmisiin. Pienituloisuus tai köyhyys tarkoittaa muiksi termeiksi muutettuna sitä, että tällaisen henkilön käytössä on vähemmän kansantalouden resursseja kuin rikkailla. Raha on itsessään vain mittatikku tälle ja asioiden arvolle.

Nyt aikaisemmin niin kovin vihreäksi muuttuneen SDP:n hampaissa ovat energiaverojen korotukset ja verotuksen siirtäminen uusiutumattomien resurssien kuluttamiseen työn tekemisen verottamisesta. On Vihreistä ja heidän politiikastaan mitä mieltä hyvänsä, tällaiset muutokset näyttävät hitaasti tehtynä (kuten viime vuosina on tehty ja todennäköisesti myös tulevaisuudessa tehdään) oikeansuuntaisilta. Luonnonvaroista joudumme tappelemaan ökyrikkaan Kiinan kanssa maailmanmarkkinoilla, ja jos perustamme taloutemme näihin asioihin, on aina mahdollista, että jonkun asian hinta pompsahtaa niin paljon, että sen jalostaminen ei enää kannata, sillä asiakkailla ei ole varaa ostaa lopputuotetta, mikä se sitten liekin.

Ihmistyö taas on itsemme hinnoiteltavissa ja jos talous perustuu enemmän palveluvientiin kuin tavaravientiin sekä aineettomien hyödykkeiden tuottamiseen, olemme enemmän suojassa maailmanmarkkinoiden häiriöiltä. Suomessa molemmat mainitut ovat täysin lapsenkengissä, ja verotusta kannattaa siksi siirtää pikku hiljaa tätä suosivaan suuntaan.

Käsitellään tässä välissä Jutta Urpilaisen esittämä selvä valhe. Hän nimittäin väittää, että kun enää vain 10% verotuloista tulee progressiivisesta verosta, 90% kerätään muuten, ja tästä seuraa kuulemma se, että rikkaat hyötyvät ja köyhät kärsivät. Urpilainen unohtaa, että tuossa 90%:ssa on sellaisia elementtejä kuin vaikkapa pääomatulovero, yritysverot sekä yrityksiltä kerätyt energia- ja ympäristöverot. Näiden verojen voidaan hyvin katsoa haittaavan nimenomaan rikkaita. Harhaoppi on siis se, että jos vero ei ole progressiivinen, se suosii rikkaita, sillä voidaan myös verottaa kohteita, joita pienituloiset eivät maksa, kuten vaikkapa pääomatulovero.

SDP:n olisi jo aika päästä eteenpäin tästä “köyhiltä otetaan ja herroille annetaan” -retoriikasta, sillä Timo Soini osaa sen paljon paremmin.

Nämäkin mainitsemani verokohteet tarjoavat näkökulman kirjoitukseni yleisasiaan. Vientiteollisuudessa verot maksaa efektiivisesti asiakas jossain muussa maassa, mutta kotimarkkinoilla korkeammat verot yrityksille ja yritysten omistajille siirtyvät vain hintoihin. Ei ruokaa tuottava tehdas niele ympäristöveron korotusta vaan siirtää sen hintaan, koska voi. Jos pääomatulovero muutetaan progressiiviseksi ja suurten yritysten omistajien verot nousevat efektiivisesti 29 prosentista 56 prosenttiin, ryhdytään pääomalta vaatimaan parempaa tuottoa, jotta nettoansiot eivät oleellisesti laske. Näin progressiivisen veron korotus siirtyy tasakorotukseksi köyhän ruokalaskuun.

Kilpailu tietysti voi estää yritystä näin tekemästä, mutta silloin se tarkoittaa sitä, että suomalainen kapitalisti saa paremman tuoton siirtämällä tehtaansa Ruotsiin ja ryhtymällä kilpailemaan suomalaisen teollisuuden kanssa, jolloin vähennämme Suomessa sekä työtä että verotuloja. Köyhien määrä lisääntyy ja julkisen vallan resurssit huolehtia köyhistä vähenevät.

Jos taas ei koroteta kapitalistien veroja vaan pistetään palkansaaja vieläkin syvemmälle kyykkyyn, tapahtuu asioita mutta pienellä viiveellä. Eivät ammattiliitot sitä katso kovin hyvällä, että nettoansiot laskevat, joten seuraavalla palkankorotuskierroksella kiritään tappio kiinni, jolloin tehtaiden ja kauppojen kulut nousevat. Nämä korotukset taas siirretään köyhienkin maksamiin hintoihin, mutta köyhien tulot eivät nousseet samassa suhteessa.

Demarien patenttiratkaisu kaikkeen on se, että veronkorotukset pitää “kompensoida” jotenkin pienituloisille. Tämä rakennelma on mieltä vailla kahdesta syystä. Ensinnäkin, tukiaiset pienituloisille luovat uuden tuloloukun. Tuloloukkuongelma on Suomessa tunnustettu jo nytkin ja sitä on yritetty ratkaista huonolla menestyksellä, ja asia ei siitä parane, että lisätään uusia tuloloukkuja sinne tänne.

Toisekseen, kaikkien nyt tehtävien toimenpiteiden tavoite on tasapainottaa julkistalous eikä kiusata köyhiä. Vaikka progressiivinen tulovero kaksinkertaistettaisiin johtaen 95% maksimiveroprosenttiin, valtiontalous olisi edelleen alijäämäinen. Tämä ei edes ota mitenkään huomioon kerrannaisvaikutuksia, jotka syntyvät siitä, että ostovoimaisella asiakaskunnalla ei enää tämän jälkeen ole ostovoimaa. SDP laskee Suomessa olevan toista miljoonaa köyhää. Jos miljoonalle köyhälle annetaan 250 euroa vuodessa kompensoimaan energiaverojen korotukset, syödään yli puolet veron oletetusta tuotosta. Ei valtiontalous näin tasapainotu.

Edellisessä kappaleessa sivusin jo viimeistä ongelmaa eli kotimarkkinakysyntää. Jos emme korota välillisiä veroja tasapainottamistoimien osana vaan ainoastaan tuloveroa, tämä on pois kotimarkkinakysynnästä työllistävien ja korkeampaa jalostusastetta edustavien palvelujen kuluttamisesta. Tämän sektorin rokottaminen taas lisää työttömyyttä, vähentää verotuloja toisaalla ja lisää julkisia menoja.

Asiaa voi hahmottaa siten, että jos minulla on ylimääräinen viisikymppinen, palkkaan sillä siivoojan ja yksi henkilö sai töitä. Tai voin syödä ravintolassa, jolloin työllistyy myöskin väkeä. Jos taas tuo viisikymppinen verotetaan minulta pois, hukataan kymppi siitä byrokratiaan ja annetaan neljälle persaukiselle kymppi, nämä ostavat halpahallista tuontiruokaa tällä kympillä. Jälkimmäinen voi olla sosiaalisesti oikeudenmukaista, mutta minun kulutukseni oli Suomen kansantalouden kannalta parempaa, kuten myös valtiontalouden ja työllisyyden.

Kaikki kulutus ei siis ole samanarvoista, ja liian tasainen tulonjako suosii nimenomaan tätä huonompaa kulutuksen lajia kun palkansaajalla ei ole varaa ostaa toisen palkansaajan työtä vaan ainoastaan tavaraa, ja juuri tätähän vihreä verouudistus yrittää taklata pienin askelin laskemalla työn hintaa ja korottamalla tavaran ostamisen kuluja.


Ainoaksi tavaksi tasapainottaa julkistalous ilman suuria vaikutuksia köyhiin on perata julkiset menot tiheällä kammalla. Päätetään, että perusturvaan, koulutukseen ja peruspalveluihin ei kosketa, mutta periaatteessa kaikki muut tulonsiirrot, tukiaiset ja menokohteet ovat vapaata riistaa. Katsotaan, mitä joku hanke tuottaa ja mietitään, tarvitaanko tätä tässä taloustilanteessa välttämättä ollenkaan. Tuo peruspaketti vie noin kolmanneksen julkisista menoista, joten “nice to have” -asioita voi tehdä varsin runsaasti.

Tämäkään ei vain käy SDP:lle, sillä kun julkinen sektori työllistää nyt 700000 ihmistä, perestroikan jälkeen jäljellä olisi alle puoli miljoonaa, ja 200000 demareita äänestävää konttorirottaa kortistossa äänestämässä persuja.

Ainoa varma asia on se, että jos julkistaloutta ei tasapainoteta, köyhä kärsii vielä enemmän, sillä sitten kun Suomessa tehdään Kreikan kaltaisia hätäohjelmia ja leikataan kirveellä kaikkea nyt heti, rikkaat eivät ole moksiskaan, sillä eivät he käytä julkisia palveluja. Tai jos käyttävätkin, he voivat ostaa ne myös yksityisiltä. Köyhät eivät voi, vaan he ottavat tässä mallissa osuman kokonaan, ja osuma on isompi kuin silloin, jos tehdään välttämättömät toimenpiteet ajoissa.

Ei Suomesta tähän näytä tahtoa löytyvän. Kokoomus ja Kepu väsäävät vaalibudjettia ja SDP vastustaa kaikkia asioita vaatien vielä rivakampaa velkaantumista. Olemmet taas siinä tilanteessa, että koska Suomessa ei puoluekannassa ole kuin sosialisteja, tarkkaa taloudenpitoa kannattava ei voi äänestää oikeastaan ketään. Tässä kohtaa en voi edes kehottaa äänestämään paremmin.

Olisi kivaa jos voitaisiin pistää talous kuntoon siten, että köyhät eivät kärsi ja kukaan muukaan ei huomaa mitään, paitsi kourallinen mysteeriksi jääviä herroja. Maailma ei kuitenkaan toimi näin, joten nyt olisi aika pistää hihat heilumaan ja minimoida tappiot, myös köyhien kannalta. Tämä ei toteudu niin kauan kuin teeskennellään, että mitään tappioita ei tulekaan.

Suomen ulkopoliittiselta kentältä kuuluu kummia.

Minusta nimittäin näyttää ensimmäisen kerran suunnilleen koskaan siltä, että Suomen suhteesta Venäjään ja Venäjästä esitetään muitakin kuin liturgisia YYA-näkemyksiä. Kokoomus sohaisi muurahaispesää, Venäjää ihannoiva Johan Bäckman uhoaa, dinosaurukset yrittävät edelleen vedota YYA-liturgiaan kuten vaikkapa tänään SDP:n Jouko Skinnari.

Suomen suhdetta Venäjään ei voitu mitenkään pitää normaalina kylmän sodan aikaan. Näennäinen itsenäisyys nootteineen ja yöpakkasineen, sen jälkeen stalinismin nousu Suomessa ja stalinistien päätyminen tiedotusvälineiden palkkalistoille takasi sen, että pysähtyneisyys jatkui pidempään kuin sen olisi tarvinnut sanoa.

Kokoomuksen suurvaltakommenttien herättämä keskustelu on ollut lopulta verraten asiallista. Keskustelussa paljastuu, että Venäjän suurvalta-asemaan ei ole mitään yhtä oikeaa vastausta. Sitä voidaan pitää suurvaltana sotilaallisesti ja merkityksettömänä paikkana taloudellisesti. Lisäksi se ei kykene luomaan imperiumia, sillä kukaan ei halua tehdä venäläisten kanssa vapaaehtoisesti juuri mitään.

Ennen tätä spektaakkelia, keskustelua käytiin lastenhuoltoasioista, ja tästä puolesta Venäjällä oltiin närkästyneitä. Ei kuitenkaan pitäisi, sillä koko asia on tavallaan Venäjän itsensä rakentama.

Venäjällä on ollut jo pitkään käytössä jonkunnäköinen hajota ja hallitse -yritelmä. On olemassa runsaasti kaikenlaisia kansainvälisiä sopimuksia. Muunmuassa lapsikaappausasiat on sovittu melkein kaikkien muiden kanssa tällaisella sopimuksella. Venäjä ei niitä kuitenkaan allekirjoita, vaan esittää kullekin maalle jotain omaa, maakohtaista sopimusta, ja kun muut eivät tähän tartu, Venäjällä pistetään marttyyrinkruunu päähän ja teeskennellään, että me olemme hyväntahtoisesti kaikkien asialla, mutta avokätisiin tarjouksiimme eivät muut suostu, ja tämä on osoitus Venäjä-vihamielisyydestä.

Suomessa tätäkin asiaa ehdittiin hieman sohia julkisessa keskustelussa, ennen kuin asia ainakin hetkeksi unohtui. Suomen linja on se, että kahdenvälisiä sopimuksia ei tehdä tällaisissa asioissa, vaan noudatetaan melkein kaikkien allekirjoittamia kansainvälisiä sopimuksia, tai sitten sovitaan asiasta EU-tasolla. Venäjä taas ei halua tunnustaa EU:ta sopimuskumppaniksi ensinkään, vaan se tekee mieluummin energiadiilejä ja muitakin diilejä erikseen joka maan kanssa eri ehdoilla. Venäjä on selvästi käynnistänyt hymykampanjan saksalaisia kohtaan, ja toisaalta rajamailla sitten yritetään lisätä painostusta ja toivotaan, että kun suurille hymyillään, pieniä voi kiristää ilman, että EU-tasolla reagoidaan mitenkään.

Samasta syystä kaikennäköiset, ainakin minun mielestäni hyödylliset hankkeet turistien matkustamisen helpottamiseksi ovat jäissä. Schengen-alueella ei voi tehdä yksittäissopimuksia Venäjän kanssa, ja Venäjä taas on haluton tekemään sopimusta Schengen-alueen kanssa, sillä se jotenkin olisi EU:n olemassaolon tunnustamista. Sen jälkeen kun Itä-Euroopan satelliitit liittyivät EU:hun, EU näyttää organisaationa lakanneen olemasta venäläisessä politiikassa, ja pyrkimys näyttää olevan epäsovun luominen kerhon sisään siinä toivossa, että EU-tuki näille satelliiteille vähenee. Imperiumi pitäisi jostain keksiä, mutta koska kukaan ei kiusallista Valko-Venäjää lukuunottamatta halua Venäjän holhottavaksi vapaaehtoisesti, yritetään lähestyä asiaa tukkimalla tie kaikkiin muihin suuntiin.

Ei tästäkään mitään tule, mutta yrittäminen tulee näkymään.

Tänään pääministeri Kiviniemi on ilmoittanut, että Suomen ulkopolitiikkaan ei kuulu huono käytös. Tätä voidaan implisiittisesti pitää viestinä siitä, että kokoomusministerien lausunnot olivat tällaista huonoa käytöstä, mikä palauttaa ainakin Kiviniemen mutta todennäköisesti myös Kepun takaisin YYA-bunkkereihinsa.

Venäjä haluaa rakentaa Suomenkin kanssa “erityissuhteen” kuten kaikkein muidenkin maiden kanssa. Tähän kuuluu mielestäni avoin keskustelu tämän suhteen laadusta eikä näennäisesti yksimielinen ulkoa opeteltujen fraasien latelu. Vanhempien poliitikkojen muistissa on edelleen Kekkosen painolasti, sillä Kekkonenhan paimensi nimenomaan suomalaista ulkopolittista keskustelua vetoamalla rakkaan ystävän tunteisiin. Kun joku sanoi NL:stä hieman pahasti, Kekkonen jympsähti kameroiden eteen kertomaan, että mitä te itse miettisitte, jos joku teidän rakas ystävänne näin teitä loukkaisi, ja NL personoitiin tällaisen loukkaantuneen ystävän asemaan antaen valtiolle ihmisen tunteet. Jostain syystä nimenomaan Venäjää pidetään tällaisena “ystävänä” edelleenkin, tai ainakin jotkut pitävät. Muut maat eivät Suomessa samoin personoidu.

Tämän päivän keskustelussa huomaa selvästi tämän sukupolvieron. Nuoremmat, Kekkosen perinnöstä vapaat osaavat keskustella asiasta ilman tätä historian painolastia. Tässä ei ole edes suuria eroja poliittisten aatesuuntien välillä, vaan asiallista keskustelua Venäjästä ja Suomen suhteesta Venäjään kuullaan oikeastaan kaikista puolueista paitsi ehkä Kepusta, sillä asia ei liity aluepolitiikkaan ja se on siksi epäkiinnostava. Kaikki näkemykset, kuten vaikkapa Bäckmanin touhotus, eivät erityisemmin miellytä minua sisällöllisesti.

Ajatuksellisesti sen sijaan pidän siitä, että mielipiteitä viimein on alettu esittää eikä vain piilouduta ystävyysliturgian taakse.