Katselen tuossa nauhoituksena BBC:ltä tämän viikon This Week -showta, jossa pääasiassa käydään läpi viikon politiikka, mutta muutama muu ajankohtainen yhteiskunnalliselta haiskahtava asia myös. Nyt tuohon oli päässyt Englannin entisen jalkapallojoukkuekapteenin John Terryn naisseikkailut.

Puhuttiin siitä, kuinka nuoria naisia riittää pilvin pimein mukaan näiden äkkirikastuneiden chavien kelkkaan, joko vaimoksi tai sivuhoidoksi, ja laajennettiin keskustelua siitä. Paikalle raahattu sosiologi totesi aika suoraan “feminist movement actually never happened”.

Brittikouluissa oli tehty tutkimus siitä, mitä teini-ikäiset tytöt haluavat tehdä isona. Ei tarvinnut valita vain yhtä hommaa, mutta 75% vastaajista haluaisi olla “glamour model” ja 50% tyytyisi lap dancerin korkeaan oppiarvoon. Kaukana, kaukana näiden kahden suosikin perässä tuli perinteisiä, arvostettuja ammatteja kuten vaikkapa lääkäri tai opettaja.

Mikä oikein on mennyt pieleen? Naiset ovat paperilla vapaita valitsemaan enemmän kuin koskaan ennen, ja yhteiskunnat ovat länsimaissa sellaisessa asennossa, että jos jotain esteitä naisten tiellä havaitaan, niitä ehkä jopa saatetaan joskus yrittää poistaa. Siitä huolimatta nuorten naisten toiveena on olla kaunis mallipimu, joka pääsee sianrakonpotkijan kolmanneksi sivuhoidoksi. Minusta näyttää epäilyttävästi siltä, että samalla kun politiikassa ja yhteiskunnallisissa asioissa on otettu tasa-arvo edes jollain tavalla vakavasti, jossain muualla sitä ei ole otettu vakavasti ensinkään.

Keinoja kyllä olisi ja tie olisi avoinna vaikka mihin, mutta tahto puuttuu. Miksi? Olisiko esimerkiksi viihde sellaisessa asennossa, että siellä edelleen tyrkytetään sellaista naisen mallia, jossa menestys hankitaan ulkonäöllä rikkaan miehen kautta? Opettaako Cosmopolitan lapsille keskittymistä uraan ja kouluihin vai seksiin ja ulkonäköön? Minä en tiedä, mutta mieli tekee etsiä syyllistä jostain tästä sektorista.

Olen viime aikoina mollannut feministejä pariinkin kertaan erinäisistä syistä, mutta tähän asiaan keskittyviä puheenvuoroja lupaan tutkia ymmärryksellä ja todennäköisesti kannattaa, riippumatta siitä, mistä ne tulevat.

Jos ihan oikeasti nuorison ihanneammatti on silikonitissimalli siinä toivossa, että joku rikas mies huomaa, maailma haaskaa aika paljon lahjakkuutta ja resursseja asiaan, joka ei tuota mitään muuta kuin silmäniloa. En toki vähäisimmässäkään määrin halua halveksua naiskauneutta, mutta jos siihen keskittyminen syrjäyttää kaiken muun, maailma on viallinen ja kaipaa ehjäävää vasaraa.

Britannian talousromahdusta, pankkien muuttamista pois ja kaiken menoa konkurssiin on povattu nyt parisenkymmentä vuotta, ja nyt ollaan taas siinä vaiheessa lamasyksilä, että tämä keskustelu on käynnissä.

Kun miettii asiaa ihan terveellä järjellä, Englannissa ei oikeastaan pitäisi olla paljonkaan muuta bisnestä kuin lämpimän oluen, worcestershirekastikkeen ja jonkun ökyautomerkin valmistus, ja näillä eväillä mikään kansankunta tuskin porskuttaisi kovin pitkälle. Teolliset työpaikat ovat pääosin lähteneet, maa on riippuvainen tuontiruuasta ja tuontienergiasta, palvelusektori on huomattavan syklistä kyeten ruokkimaan muuta bisnestä vain aika ajoin.

Voimme kuitenkin kääntää katseet imperiumiin. Se, mikä ennen oli imperiumi, hallitsee tällä hetkellä jotain puolikkaan ja kahden kolmasosan välillä maailmantaloudesta.

Tästä seuraa kaikennäköisiä asioita kuten se, että siirtomaat tekevät Euroopan bisneksensä nyt ja jatkossa Englannista käsin. Euroopan markkina itsessään on kiinnostava firmalle kuin firmalle, sillä Euroopassa asuu 700 miljoonaa ihmistä, ja vaikka siitä ottaa puolalaiset ja muutaman muun kansakunnan pois, jäljelle jää vielä 500+ miljoonaa maksukykyistä asiakasta. Muualla on väkeä enemmän, mutta koska väellä ei ole rahaa ostaa mitään, näiden maiden valtaväestön merkitys bisneksille on vähäinen.

Britannia on amerikkalaiselle, australialaiselle, intialaiselle tai eteläafrikkalaiselle tuttu paikka bisneksen tekoon. Kieli on sama, vaikka sitä puhutaankin heidän vinkkelistään hassusti. Lainsäädäntö on samantapainen ja rakenteeltaan samanlainen, koska lainsäädäntö muualle on pitkälti kopioitu täältä. Kulttuuri on tuttu, koska valkoiset näissä maissa ovat lähtöisin merkittävältä osin juuri Britanniasta.

Tämä lienee se käyttövoima, jolla Britannian talous porskuttaa jatkossakin. Ei ole nähtävissä, että amerikkalaiset siirtävät bisneksensä Ranskaan tai Bulgariaan, vaikka todennäköisesti kummassakin maassa on toimivampi infrastruktuuri.

Esimerkiksi Lontoon ja Sydneyn välillä on saman verran suoria lentoja päivässä kuin Lontoon ja Helsingin välillä. Toki ausseja on 22 miljoonaa, mutta isosta maasta kaikki eivät lennä Sydneyn kautta vaan osavaltioidensa pääkaupungeista, ja mesta on suunnilleen toisella puolella palloa. Ei näitä lentoja lennetä turistien takia vaan bisnesmiesten, ja bisnesmiehiä riittää. Sama koskee USA:n isoja kaupunkeja. New Yorkiin on Lontoosta päivittäisiä lentoja kolme kertaa enemmän kuin Berliiniin.

Pelkkä Britannian markkina ei olisi läheskään joka firmalle kiinnostava. Tässä mielessä jokaisen britin kannattaisi vastustaa EU:sta eroamista ajavaa UKIP:tä, sillä jos siirtomaabisneksen euroopan toiminnot siirtyvät mantereelle, sitten tällä saarella pitää keksiä jotain muuta kaupaksi käyvää.

Minä puolestani en usko, että munuaispiiras olisi suuri hitti jatkossakaan.

Uuden suomen huumoripalstalla saa tänään kyytiä antifeminismi.

Tätä sanaa en ole ennen kuullutkaan, mutta sen kerrotaan tarkoittavan samaa kuin valkoinen heteromies. Minä olen valkoinen heteromies, mutten ole koskaan ajatellut, että olisin antifeministi. Ehkäpä sitten olen.

Minua ärsyttää tuossa vuodatuksessa ennen kaikkea se, että kirjoittaja tuntuu rakentavan ja ylläpitävän jotakin viholliskuvaa. Vihollisia on tuolla ja ystäviä on toisessa suunnassa. Retoriikka on tympeää "miehille ovet ovat avoinna ja karkit jaetaan suoraan suuhun" -tyyppistä oikeastaan mihinkään perustumatonta puppua.

Toisaalta kirjoittaja sanoo, ettei hän ole kiinnostunut uranaisen palkkatasa-arvo-ongelmista (ilmeisesti uranaisetkin ovat osa jotain vihollisleiriä), mutta ilmeisesti juuri uranaisen palkkakuoppa on se kaivo, mistä kuitenkin ammennetaan peruste tälle "miehet saavat kaiken taivaan lahjana" -tyyppiselle räksytykselle. En minä mitään muuta perustetta sille oikein keksi.

Jos mietitään asioita tilastojen valossa ja jätetään palkka-asia käsiteltynä sivuun, huonosti oikeastaan millä hyvänsä mittarilla pärjääviä miehiä on paljon enemmän kuin samalla mittarilla huonosti pärjääviä naisia. Tämä koskee niin terveyttä, elinaikaodotusta kuin pärjäämistä ihmissuhdekuvioissakin, ja erilaisissa ongelmissa (päihteet, yksinäisyys, peliriippuvuus, younameit) miehet tuntuvat olevan yliedustettuina. Huoltajuuskiistoissa naiset tuntuvat edelleen olevan kovin vahvoilla.

Tästä voidaan mielestäni päätellä, että nuo avointen ovien miehet, joiden suuhun tungetaan karkkia, ovat joku pieni osajoukko miehiä. Osa epäilemättä pärjää hyvin ja heille on taivaskin avoimena. Tätä ei kuitenkaan voi yleistää miessukupuolen yleistilaksi, mutta se ei tunnu pläjäyksen kirjoittajaa kiinnostavan.

Kun kirjoittaja paheksuu valkoisia heteromiehiä siitä, että he tivaavat feministeiltä "mitä te teette minun hyväkseni", asiaa voidaan lähestyä tämän paatoksen valossa toisinkin. Jos feminismi on todella tällaista tässäkin kirjoituksessa esiintyvää viholliskuvien ympärillä pyörivää nysväämistä, kysymys on relevantti.

Kun kerran on olemassa Vihollinen, mielestäni on asiallista selvittää, edustanko minä tuota vihollista vai en. Minun on vaikea kannattaa tai tukea sellaisia hankkeita ja ajatuksia, jotka ovat minua vastaan suunnattuja. Jos taas on itsestäänselvää, että minä edustan vihollista sukupuoleni ja heterouteni takia, miksi asiaa ei sanoa ääneen, vaan minulle kiukutellaan siitä, että olen kohdistanut spottia tähän viholliskuvaan?

Tämän sortin feminismi on mukavan itseriittoinen aate. Sitä kuuluu joko kannattaa tai vihata. Jos sitä kannattaa, se on osoitus siitä, että aate on hyvä. Jos sitä vastustaa, se on osoitus siitä, että aate on hyvä, sillä vastustajahan on vihollinen, ja jos olemme onnistuneet suututtamaan vihollisen, se on hyvä merkki. Lopputuloksena ei ole mahdollista ajautua itsetutkiskeluun siitä, että aate olisi väärässä, sillä kyse on aina yleisön huonoudesta.

On olemassa toisenkinlaista feminismiä, jossa asioita ei selitetä yksinomaan heteropatriarkaatin salaliitolla. Kun miettii, kuinka paljon Suomessa on tapahtunut viimeisen 60 vuoden aikana, tekee mieli sanoa, että tämä jälkimmäinen joukko on saanut jotain aikaankin. Työmarkkinoilla on edelleen mies- ja naisvaltaisia aloja, mutta ovet ovat kulttuurillisesti auki melkeinpä mihin vain (onko brankkarissa naisia?) ja ympäristö ei enää juurikaan karsasta sitä, että vähemmistöä alalla edustava sukupuoli sinne hakeutuu.

Päivähoitojärjestelmä on luotu, mahdollistaen molempien vanhempien työssäkäynnin. Politiikassa naisten määrä vaikuttajina on kasvanut. Tiedotusvälineissä naiset ovat ohittaneet miehet toimittajina ajat sitten. Tietysti pajon on vielä tehtävää ennen kuin mahdollisuuksien tasa-arvo muuttuu toteuman tasa-arvoksi, mutta olettaisin, että nykyvaiheessa sitä voisi jo tavoitella ilman veristä vihollisrakennelmaa. Minut on ainakin helppoa saada tekemään jotakin ilmeisen epätasa-arvoisille rakennelmille, enkä lie ainoa valkoinen heteromies, joka ei saa mitään kiksejä siitä, että naisia sorretaan jossakin sukupuolensa perusteella.

Jos kuitenkin aatteen keskiössä on vihollisrakennelma, aatteen mahdollisuudet saada mitään aikaiseksi ovat marginaaliset, mikä tietysti sopii näille ihmisille mainiosti, sillä näin viholliskuva pysyy ja paranee eikä tarvitse missään vaiheessa miettiä, pitäisikö kenties joskus tehdä elämässään jotain hyödyllistä.

Niinjoo, ja vielä haluaisin kysyä, miten ilmenee se, että “koko muu yhteiskunta keskittyy vain mieskysymyksiin”.

Tämä on mielenkiintoinen kolumni.

Kiasmasta ja sen johtamisesta en tiedä mitään enkä haluakaan tietää, joten se puoli jääköön sivuun. Kiinnostavaa oli sen sijaan huomio siitä, kuinka mitä tahansa voi perustella Suomessa edelleen stalinistien ja taistolaisten vastustamisella.

Tässä on jotain ajattelemisen arvoista, sillä itsekin muistan nähneeni aika paljon kirjoituksia, joissa jotakin asiaa vastustetaan tai kannatetaan sillä perusteella, että joku vastapuolen edustaja on joskus ollut taistolainen. Itse asiassa taistolaisuudesta ei edes tarvitse olla mitään näyttöjä ja voidaan vain julistaa, että vihollisleirissä on epäilemättä stalinisteja, joten he ovat väärässä.

Rähmälläänolon ajan traumaattisuutta ei tunnuta oikein vieläkään käsittävän eikä sitä myöskään haluta käsitellä, sillä tämän päivän vallankahva on vielä sangen tukevasti tuon ajan eläneiden poliitikkojen käsissä.

Kylävaara on kirjoittanut Taistolaisuuden mustan kirjan ja Timo Vihavainen on kirjoittanut Kansakunta rähmällään. Kumpikin kirja sai hyvin, hyvin negatiivisen vastaanoton sen sijaan, että ne olisi nähty keskustelunavauksina tästä ajanjaksosta. Keskustelu ja tuon ajan hullutusten tarkka läpikäynti torpedoidaan useimmiten lopputulosargumentilla: sanotaan, että "katsokaa nyt, Suomihan on nyt aivan hyvä ja mukava paikka, miksi sitä 70-lukua nyt pitäisi penkoa?"

Tämä on perusteena kestämätön, sillä sangen äänekkäät voimat nimenomaan pyrkivät hyvin erilaiseen lopputulokseen kuin mitä Suomi tänään on, joten prosessimielessä on kiinnostavaa, millä tuo äänekäs joukko hiljennettiin ja hajotettiin.

Ajan meno ei ollut tämän päivän valossa kunniakasta oikeastaan kenellekään. Taistolaiset olivat tietysti rähmälläänolon kumiseva ykkössoolopeltirumpu, mutta rytmiryhmä löytyi Kepun K-linjasta ja takinkäännön 60-luvun lopulla tehneestä SDP:stä. Kokoomuskaan ei voi kerätä kunniaa tuolta ajalta, sillä sen hinku hallitukseen oli niin kova, että se ummisti silmänsä kaikelta ja Ilkka Kanervan johdolla lopulta ohitti 80-luvulla rähmälläänolossa pioneeritorven mitalla muut puolueet, täysin kykenemättömänä näkemään, että brezhneviläisyys ei ole Neuvostoliitossa ikuinen aatesuunta.

Ainoita ajan suoraselkäisiä taisivat silloin olla halveksitut Perustuslailliset ja Vennamolaiset, joista kumpikaan ei koskaan vaipunut K-linjan ja ystävällismielisyyspolitiikan lumoihin.

Kenelläkään ei siis ole halua asiaa käsitellä, mutta käsiteltävä se olisi. Siitä olisi opittavissa sekä hyvää että pahaa. Pahaa opittavaa on siinä, miten median ja kulttuuripiirit nurkkaamalla pystyy vyöryttämään ulkomaisella rahalla pähkähullua vallankumousaatetta joka tuutista. Pahaa on siinäkin, miten kyetään ihailemaan maailman verisintä diktatuuria ja selittämään, että sen ongelmat ovat vain läntisen propagandan keksintöä.

Hyvää opittavaa olisi siinä, miten tällainen vallankumousliike saatiin hajotettua vuosikymmenessä ilman, että se sai aikaiseksi oikeastaan mitään, ja vieläpä niin, että veri ei lentänyt ja kenestäkään ei tehty marttyyriä. Ketään ei heitetty vankilaan vallankumouksen masinoinnista, ja näennäisellä kiinnostuneisuudella yliopistoissa ja valtionhallinnossa saatiin vankalla elämänkokemuksella hämättyä stalinistinen nuoriso uskomaan, että heillä on nyt jotain suurtakin merkitystä, ja lopulta heidän ajatuksensa vain vedettiin vessanpöntöstä alas.

Nyt kun tätä pyykkiä ei ole pesty ja koko aika yritetään vaieta kuoliaaksi muissa paitsi pilkkahuudoissa, keskeinen osa suomalaista lähihistoriaa jää pimentoon.

Tänään ja viikonloppuna on taas saatu runsaasti huonoja uutisia.

VM:n raportti toteaa julkistalouden olevan Suomessa kestämättömällä pohjalla. Tämä oli tietysti selvää ennenkin, sillä valtio lainaa joka neljännen käyttämänsä euron ja siihen kuntien velanotto päälle. Näistä veloista ei käytetä juuri mitään investointeihin, vaan ne ovat syömävelkaa, mutta nyt asiasta on asiantuntijoidenkin näkemys. Järkevästi myös raportti toteaa, että jotain täytyy tehdä kuitenkin julkistalouden romahduksen estämiseksi, ja mitä pidemmälle toimenpiteitä lykätään, sitä isommasta urakasta on kysymys.

Mitä tekee nykyinen hallitus? Ei nähdäkseni mitään. Vielä puolitoista vuotta sitten Vanhanen ja Katainen kertoivat, että lama ei osu Suomeen ensinkään ja Suomen julkinen talous on erinomaisessa kunnossa. Eipä ole enää, vaan tilanne on äitynyt nyt siihen pisteeseen, että puhutaan jo välttämättömistä leikkauksista ja veronkorotuksista, joiden ainoana vaihtoehtona on romahdus. Nyt Vanhanen ja Katainen vakuuttavat meille, että joku muu ensi vaalikaudella tekee varmaan jotakin, mutta me emme tee mitään, koska velkaelvytys on nyt päivän sana.

Velkaelvytys -käsite on pelastanut hallituksen ja ministerit turhalta työnteolta. Hallitustaipaleen alussa laaditut ohjelmat, tavoitteet ja budjettikehykset ovat muuttuneet epärealistisiksi, sillä rahoituspuolelta tippui pohja pois pääomatulojen romahdettua, työttömyyden pompsahdettua ja kulutusverojen tuoton jäätyä odotettua alhaisemmaksi. Tässä kohtaa vastuullinen poliitikko olisi tehnyt uuden ohjelman, asettanut uudet tavoitteet ja miettinyt budjettikehykset uusiksi vastaamaan enemmän uutta rahoitusasemaa. Tämä olisi kuitenkin haiskahtanut ikävästi työltä ja vastuullisuudelta ja suuriin linjoihin keskittymiseltä, ja mitään näistä ei tavata Suomessa ministereiltä odottaa vaan aika käytetään nysväämiseen.

Faktisesti hallituksen “velkaelvytys” ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että tehdään kuten suunniteltiin tehtävän silloin, kun lamasta ei ollut tietoakaan. Juuri mitään uutta ei ole keksitty, ja mikään ei taatusti elvytä mitään tai ketään, mutta näin saatiin naamioitua nykymenoon sopimaton törsäys vanhan hallitusohjelman pohjalta nerokkaaksi velkaelvytykseksi ja luotua illuusio siitä, että nyt on tehty paljon, vaikka itse asiassa ei ole tehty yhtään mitään.

Hallituskokoonpanon vaihdosta ei tässä tapauksessa ole mitään iloa, sillä SDP lähinnä keskittyy valittamaan siitä, että valtio velkaantuu aivan liian maltillisesti, ja mitään merkkejä ongelman tunnustamisesta ja vastuullisesta lähestymistavasta ei löydy oppositiostakaan.

Se alijäämästä.

Kuntasektorin työehtosopimukset pääsivät juuri loppumaan, samalla kun neuvottelut asiasta on toistaiseksi lopetettu. Kuntatyöntekijät haluavat yhtä isot palkankorotukset kuin sairaanhoitajat saivat, ja oikea ja realistinen tarjous on miinusmerkkinen, nollalinjan ollessa jo kestämätön kompromissi. Lakkovaroitus tullee tuota pikaa, ja tässä tilanteessa ei liene muuta keinoa kuin näännyttää duunarit pitkällä lakolla hyväksymään jotain hyvin lähellä nollalinjaa olevaa. Ei erityisen mukavaa, mutta julkistalouden alijäämät ovat sitä luokkaa, että palkkamenot eivät saa kasvaa, sillä tulot eivät kasva.

Jos kuntasektori kiskaisee nyt 7% palkankorotukset, se tietää vieläkin massiivisempia säästötoimia, ja kun säästöt tuppaavat kohdistumaan aina suorittavaan portaaseen eikä byrokratiaan, se merkitsee rajuja leikkauksia peruspalveluihin. Niihinkään ei oikein olisi varaa, sillä eivät peruspalvelut nytkään mitenkään erityisen ylimiehitettyjä ole. Keväällä tultaneen kuulemaan esimerkiksi OAJ:sta runsaasti tyhjien tynnyrien kuminaa. Tähän saakka opettajat ovat vastustaneet lomautuksiaan sillä perusteella, että lapsilla pitää olla oikeus opetukseen ilman keskeytyksiä. Kun nyt ajauduttaneen ainakin lakkovaroitukseen ja todennäköisesti myös lakkoon, voidaan jatkossa tunkea OAJ:n “ajatelkaa lapsiamme” -argumentit sinne, missä aurinko ei paista.

Kuntasektorin ammattiliitoissa ollaan toivottoman tehtävän edessä. Veikkaan, että siellä tiedetään kyllä aivan hyvin kuntien taloustilanne ja maksukyky, mutta sairaanhoitajien muita suuremmat palkankorotukset ovat tuoneet kentälle niin suuret paineet, että jos järjestöpomot sanovat, että se on nollalinja nyt, järjestöpomot vaihdetaan sellaisiin, jotka ovat halukkaampia rettelöintiin. Toivoa sopii, että neuvotteluissa keksitään jotain ovelaa, mutta Suomessa harvoin ollaan kovin luovia työmarkkina-asioissa.

Ahtaajat jättivät jo lakkovaroituksen, ja korpilakkojen alkamisesta jo huomenna on ollut puhetta. Tässä on yksityisen sektorin ala, jossa pitäisi nyt katsoa numeroita. Kun viennin määrä on romahtanut ja satamien liikenne vähentynyt 20 prosentilla vuodessa, satamissa on lähinnä edessä henkilöstövähennyksiä eikä runsauden avokätistä jakamista. Suomessa lama ei ole päättynyt vieläkään eikä se taatusti pääty tälläkään neljänneksellä, jos vienti pysäytetään.

Liitot näyttävät valinneen historiallisen huonon ajan voimannäytöilleen. Työmarkkinoilla viime vuosikymmen on mennyt aika rauhallisesti ja mieleen on lähinnä jäänyt sairaanhoitajien rettelöinti ja paperitehtaiden työsulku. Suomalainen työmarkkinamekanismi toimii pysyvässä työsuhteessa olevien ja työnantajien vinkkelistä tyydyttävästi. Ominaisesti touhuun sen sijaan kuuluu ajoittainen näytösluontoinen rähinä, jolla ei niinkään yritetä kyykistää kapitalistia vaan näyttää omille joukoille, että liitto on hyvällä asialla. Näiden lakkojen olemassaolo on kaikkien tiedossa eivätkä ne sinänsä merkitse suuria, mutta nyt ei olisi mitenkään näiden turhien lakkojen aika.

Kannattaisiko odottaa nousukautta, jolloin kapitalistilla olisi jotain menetettävää? Nyt firmat eivät juurikaan tee tulosta, joten on yhdentekevää, onko väki töissä vai lakossa, joten on hyvin mahdollista, että alkamaan pääsevät lakot niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla venyvät ja vanuvat. Lakko sen sijaan heikentää ostovoimaa, sillä lakkoavustus on pieni palkkaan verrattuna, ja nyt tarvittaisiin jokainen euro kotimarkkinakulutukseen, jotta usko talouteen ja työllisyyteen alkaisi taas vahvistua ja investoinnit lähtisivät käyntiin.

Maahanmuuttajanaisen euro on 20 senttiä.

Tämä johtuu "kasautuvasta syrjinnästä", heikosta kielitaidosta ja suomalaisen yhteiskunnan huonosta tuntemisesta. Mutta kuka heitä oikein syrjii?

Jos yhteiskunta on rakennettu niin, että kielikoulutusta ei esimerkiksi ole tarjolla kuin miehille, tämä asia vaatii pikaista korjaamista monestakin eri syystä. En ole kuitenkaan koskaan kuullut, että tästä olisi kysymys.

Arvelen kysymyksen olevan enemmänkin näiden naisten vapaaehtoisesta tai melkein-vapaaehtoisesta valinnasta, johon on hankala puuttua minkään politiikan keinoin. Ei näitä naisia suomalainen sikanatsirasistiyhteiskunta syrji, mutta he tulevat kulttuureista, joissa miehet ovat pomoja ja naisen paikka on nyrkin ja hellan välissä.

Jos perheen ja suvun miehet eivät katso hyvällä koulutusta hommaavaa naista vaan naiset pysyvät neljän seinän sisällä piilossa, heidän mahdollisuutensa ansaita mitään muuta kuin perusturvaa ovat olemattomat. Kun kyse on vapaaehtoisesta valinnasta, asiaan puuttuminen on vaikeaa.

Politiikan tasolla pitäisi miettiä, miten maahanmuuttoa muutettaisiin sellaiseen suuntaan, että näitä kotiin kulttuurin takia jääviä naisia ei ole erityisen paljoa, ja miten luotaisiin sellainen ilmapiiri, että naisilla olisi oikea vapaus valita ilman, että se aiheuttaa syrjintää tai väkivaltaa suvun kunnian nimissä.

Tätä ei kuitenkaan haluta tehdä, sillä silloin törmätään taas asioihin, joita ei tavata valtapolitiikassa käsitellä kyseisessä sävyssä. Aivan välittömästi on edessä sen miettiminen, miten turvapaikanhakijoita islamilaisen maailman takapajuisimmista paikoista vähennttäisiin ja miten työperäistä maahanmuuttoa kaikista kulttuuripiireistä lisättäisiin. Hankalaa, koska kukaan ei tiedä, miten turvapaikanhakijoiden virta padottaisiin eikä kukaan tiedä, miten ammattitaitoista työvoimaa saisi houkuteltua juuri Suomeen kun muualla tienaa paremmin. Propagandatemppuna kutsutaan turvapaikanhakijoita työperäisiksi siirtolaisiksi ja väitetään huutavan työvoimapulan ratkeavan.

Toinen kiistakapula liittyy toiseuden palvontaan. Jos haluamme, että edes toisen polven maahanmuuttajilla on todellinen mahdollisuus omiin valintoihin, koulutukseen ja uraan myös, jos sattuu olemaan nainen, emme voi suuremmin arvostaa ja suosia afgaanikulttuuria, sillä siellä tätä mahdollisuutta ei juurikaan ole. Tämä on kuitenkin kiusallista, sillä meidän pitäisi uskaltaa sanoa ääneen, että suomalainen kulttuuri on ainakin Suomen olosuhteissa parempi kuin afgaanikulttuuri, ja tämä sotii monia doktriineja vastaan.

Suomalaista kulttuuria saa haukkua takapajuiseksi, metsäläiseksi, suvaitsemattomaksi, ahdasmieliseksi, väkivaltaiseksi, epätasa-arvoiseksi ja herra yksin tietää miksi, ja muita kulttuureja kuuluu katsoa ylöspäin, sillä mikä hyvänsä on parempi kuin tuo ankea suomalainen tapa elää. Viinaakin juodaan ja vanhukset jätetään heitteille. Tulokkaiden kulttuurien luonnehtiminen näillä termeillä olisi rasistista, ja joku vihersönkelö pistäisi kaverinsa valtakunnansyyttäjänvirastossa tutkimaan, onko kyse kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Tuloksena syntyy erilaisuuden liiallista ymmärtämistä silloinkin, kun tuo erilaisuus tarkoittaa arvomaailman aikasiirtymää parinsadan vuoden taakse. Siinä, missä suomalaisia kohdellaan yksilöinä, maahanmuuttajien näkemyksiä kysytään aina yhteisöiltä, jotka saattavat olla kovankin komennon käyttäjiä omiensa joukossa.

Sen sijaan, että koulutuksen ja valistuksen keinoin yritettäisiin rikkoa nämä väärinä pitämiämme asenteita ruokkivat yhteisöt ja huolehtia siitä, että turvapaikanhakijoiden lapset kasvavat suomalaisiksi mahdollistaen muunmuassa edes Suomessa toteutuneen tasa-arvokäsityksen siirtymisen näiden ihmisten arvoiksi, näitä yhteisöjä suorastaan pönkitetään ja katsotaan niiden edustavan hyvää.

Tällaisia asioita pitäisi miettiä, jos haluttaisiin maahanmuuttajanaisen euron olevan 82 senttiä. Jos yhteisöt saavat piilottaa naiset koteihinsa ja sanella, miten heidän kuuluu elää, kenet naida ja kenen kanssa liikkua ulkona, heidän mahdollisuutensa päästä suomalaisille työmarkkinoille ovat olemattomat. Ja tämä ei johdu suomalaisten harjoittamasta syrjinnästä vaan siitä, että he saavat elää oman kulttuurinsa kuplassa ilman, että sitä mitenkään ravistellaan.

Jos emme halua ravistella näitä muita kulttuureja, se on tietysti valinta itsessään, mutta sitten pitää hyväksyä sen seurauksena se, että työelämän ja oikeastaan kaiken muunkin elämän ulkopuolella olevat naiset eivät tilastojen valossa ole kovin menestyvää joukkoa.

Minua on mietityttänyt jo pidemmän aikaa, mikä vika on ruotsin kielessä, sillä se tuntuu aiheuttavan puhujalleen jonkunnäköisen sielullisen vamman, ja saa ihmisen kallistumaan tympeimmän sosialismin puoleen.

Ruotsin valtiosta ei tarvitse sanoa mitään muuta kuin että se on maailman paras toteutus kommunismista. Muistan saaneeni hyvää karmaa jossain firman johtajapönötysseminaarissa, jossa oli toistasataa heeboa auditoriossa kuuntelemassa toimitusjohtajan palopuhetta. Yksi teema oli se, mitä kukin voisi tehdä vaikuttaakseen siihen, että Ruotsi liittyisi euroon, jotta päästäisiin eroon pesojen pyörittelystä. Nuokuin peräpenkissä puoliunessa kuten asiaan kuuluu, mutta havahduin sen verran, että huusin “no ensin voisit kertoa paikalla oleville ruotsalaisille, että lopettaisivat sosialistien äänestämisen, sillä 90% tästäkin sakista tekee niin”. No, kaikki muistivat naaman vaivatta sen jälkeen.

Mutta asiaan.

Kun Tarja Halonen uudelleentaputettiin viime vaaleissa kansankomissaarin virkaan uudelleen, vaalitulokset olivat mielenkiintoisia kannatusta alueellisesti tarkasteltaessa. Nicolae Ceausescu olisi nimittäin voinut olla kade Haloselle siitä kannatuksesta, mikä hänellä oli Ahvenanmaalla ja ruotsinkielisimmällä Pohjanmaalla. Minulle ei ole tänä päivänä selvinnyt, miksi äveriäät ahvenanmaalaiset kannattavat sosialisteja, mutta niinpä vain tuntuu kelpaavan.

Tähän kirjoitukseeni sain aiheen tästä. Itse asiasta en sinänsä ole eri mieltä: julkiset finanssit Suomessa ovat niin vinksallaan, että keskiluokka pitää kyykistää lopullisesti ja nyhtää loputkin rahat veroina kankkulan kaivon täyttämiseen. Vaikka asioita ajateltaisiin uudelleen, se ei silti ehtisi vaikuttaa tarpeeksi nopeasti, sillä julkistalouden syöksykierre on korjattava viimeistään siinä kohtaa, kun Suomen luottoluokitus alkaa rapista, ja se tapahtuu noin kolmessa vuodessa.

Wallin sen sijaan edustaa mielipiteillään ankeinta alamaisuutta.

Hän on täysin herra ties kenen alun alkaen keksimän propagandan lumoissa. Veronkorotukset mukamas tarvitaan “hyvinvoinnin pelastamiseksi”. Minä en tiedä, mitä hyvinvointia monumentaalinen byrokratia oikein tuottaa, mutta ilmeisesti se tarjoaa niin paljon suojatyöpaikkoja kielivähemmistön edustajille, että sitä kannattaa vaalia.

Kun mietitään tärkeimpiä julkisia palveluja (koulutus, terveydenhoito, perusturva, infrastruktuuri), huomataan, että niihin menee alle puolet julkisen sektorin käyttämästä rahasta. Tämän lisäksi voidaan sangen avokätisesti antaa neljännes julkisen sektorin käyttämästä rahasta eli noin 20 miljardia erinäköisiin melko välttämättömiin asioihin kuten poliittisen koneiston voiteluun, maanpuolustukseen, päivähoitoon, ansiosidonnaisiin sairauspäivärahoihin jne, silti hukassa on vielä neljännes.

Mihin ihmeeseen tämä raha menee? Kukaan ei tunnu tietävän. Minä väitän, että se haaskataan humpuukiin pieninä puroina. Tässä ei ole edes mukana raskassoutuista byrokratiaa esimerkiksi terveydenhoitomomentin sisällä, mikä tarjoaisi mahdollisuuden säästää, mutta koska byrokratia pannaan suunnittelemaan säästöjä, se päätyy aina irtisanomaan sairaanhoitajia eikä kehittämispäälliköitä.

Jos tämä neljännes paljastettaisiin ja lopetettaisiin tarpeettomana, veroja voitaisiin laskea kautta linjan ja tarpeellisiksi koettuja palveluja parantaa. Suomella ei olisi mitenkään varaa kipata kymmenesosaa BKT:stään kankkulan kaivoon, mutta jos joku ehdottaa tämän suon kuivattamista, hän on köyhän vihollinen, työttömien hankeen heittäjä ja talonpojan tappolinjalla. Suurissa puolueissa kukaan ei uskalla kyseenalaistaa virkamiehistön tekemiä budjettilaskelmia, sillä kansa on opetettu rakastamaan veroja, virkamiehiä, byrokratiaa ja holhousyhteiskuntaa, ja äänitappio on liian suuri.

Muutos asiaan pitää saada pienpuolueiden kautta, sillä niillä ei ole yhtä paljon menetettävää. Vihreät on umpisosialistinen holhousvaltiopuolue vihreään suojaväriin itsensä maisemoineille stalinisteille. Perussuomalaiset on umpisosialisinen holhousvaltiopuolue vennamolaisille. Kristilliset ovat umpisosialistinen holhousvaltiopuolue, ja lisäksi hulluja. Jäljelle jäisi RKP. Kielivähemmistön joku osa äänestää sitä kaikissa tapauksissa ja se tunnutaan ottavan hallitukseen aina, joten sillä olisi mahdollisuus tehdä rohkeitakin irtiottoja valtavirrasta.

Valitettavasti sekin näyttää olevan umpisosialistinen holhousvaltiopuolue.

Tämä ehdotus pullahtelee pinnalle muutaman vuoden välein jossain muodossaan.

Erilaisia variantteja on näkynyt paljon. Armeijan käymisen pitäisi auttaa korkeakoulujen pääsykokeissa. AUK/RUK:n käymisestä pitäisi saada jotain hyvää karmaa opinnoissa tai oppilasvalinnoissa. Nyt ehdotetaan opintopisteiden jakamista näiden tassunantamisopistojen perusteella.

Tavallaan, jotenkin ja etäisesti ymmärrän, että kun valtio pakottaa haaskaamaan kuusi kuukautta tai vuoden jossain pelleilykerhossa, olisi hyvä, että tästä ilkamoinnista olisi myös jotain hyötyä pelleilijöille. Siitä huolimatta tämä ehdotus tökkii joka kerta jotenkin.

Tässä ehdotuksessa ihmetyttää, että bonusta halutaan antaa vain AUK:stä ja RUK:sta. Miksi kuuden kuukauden hukkaaminen humpuukiin kunniakkaan korpraalin oppiarvolla ei ole minkään arvoista? Tai minkä takia yli vuoden mittaisesta siviilipalveluksesta ei katsota olevan mitään niin opettavaista, että sitä kannattaisi jotenkin huomioida opinnoissa?

Yleisesti näissä ehdotuksissa on jotain tasa-arvohammasta kolottavaa, sillä armeija on pääosin miesten juttu, vaikka naiset saavat sinne nykyään mennä jos eivät parempaa tekemistä elämässään keksi. Jos tämän perusteella laitetaan ihmisiä eriarvoiseen asemaan myöhemmin opinnoissa tai oppilasvalinnoissa, tulos ei miellytä minua ensinkään.

En tiedä mitä nykyiset “opintopisteet” tarkalleen ottaen ovat, enkä haluakaan tietää. Silloin kun dinosaurukset temmelsivät valtoimenaan ja minä opiskelin, puhuttiin opintoviikoista. Ne eivät olleet kuitenkaan mikään kauhalla Urosen padasta ammennettava tasapaksu puuro vaan ne oli yhdistetty tiettyihin opintosuoritteisiin. Kun tutkintoon kuului kuuden opintoviikon Matematiikan peruskurssi A2, sitä ei voinut korvata suorittamalla kuusi opintoviikkoa kiinan kieltä, vaan piti suorittaa juuri tuo kurssi tai joku, jonka katsottiin sitä vastaavan. Oletan, että tämä on käytäntö edelleen, vaikka mittatikku on muuttunut.

Mikä esimerkiksi diplomi-insinöörin, folkloristin, biologin tai unkarin kielen tutkintokokonaisuuksissa on sellaista, jonka katsotaan olevan kuitattavissa kokonaisuudella, jossa koulutuksen sisältö liittyy juoksemiseen, painavien esineiden tarpeettomaan kanniskeluun ja tarpeettomien käskyjen jakamiseen ihmisille, joilla ei ole lupa kyseenalaistaa saamaansa käskyä, olkoon se kuinka älytön tai tarpeettomaksi ymmärretty hyvänsä? Minun opinnoissani ei ollut mitään tällaisia elementtejä, sillä opinnot liittyivät lähinnä matematiikkaan, fysiikkaan ja ammattiaineisiin. Yleisopinnotkin olivat kieliä, ympäristönsuojelua ja vapaavalintainen yhteiskunnallisten opintojen kurssi. Tutkinnoissa ei ole nytkään kummemmin mitään löysää. Mikä olisi se osa, jonka AUK korvaisi? Ei sellaista ole valtaosassa korkeakouluopintoja olemassakaan.

Lähimmäksi AUK:n ja RUK:n käyminen saattaisi mennä puheviestintää. Mesta, jossa opetetaan ihmisiä puhumaan käyttäen pelkkiä konsonantteja sisältäviä lyhenteitä sanoina ja nielemään valtaosa vokaaleista (“rviiin jrsty”, “hrrra ltnnnttti”) voisi olla jonkun säälipisteen arvoinen “älä nyt ainakaan näin tee” -suorituksena.

Tätäkin asiaa on taas vaihteeksi selvitelty.

Tässä kuitenkin hieman paistaa läpi väitöksen tekijän tai uutisen kirjoittajan oma poliittinen maailmankatsomus, sillä ei asia nyt sentään aivan noin yksinkertainen ole.

Koululiikunta itsessään on pelkkä nöyryytysten sarja valtaosalle, ja tämä ei tee siitä erityisen suosiollista kouluainetta. Uutisen mukaan “rikkaan” on helppoa nauttia koululiikunnasta, mutta tässä mennään nyt kyllä hieman julistamisen puolelle. Oikeastihan kyse oli siitä uutisenkin mukaan, että urheiluseura-aktiivit viihtyvät myös koululiikuntatunneilla kun opettajat kehuvat kilvan pikku maitokannukisailijoita. Ja vaikka seuralahjakkuus rajoittuisi yhteen lajiin ja muissa lajeissa henkilö olisi keskinkertaisuus, yhden lajin hyvä karma kantaa kaikkialle. Toisaalta sanotaan urheiluseuratoiminnan vaativan rahaa.

Tässä on käynyt uutisoijalle looginen virhe. Jos on hyvä jossain seuralajissa, se tarvitsee rahaa, mutta rahalla ei tulla hyväksi missään urheilulajissa eikä pahemmin edes innostuta niiden toiminnasta. Järjestettyyn seuratoimintaan osallistuminen on siis merkki siitä, ettei kyse ole aivan perustulon varassa elävästä perheestä, mutta “rikkaudesta” se ei kerro mitään. Saamaten rikkaasta perheestä olevan lapsen ei ole mikään pakko ottaa osaa mihinkään seuratoimintaan ja vaikka ottaisikin siihen osaa, tällainen lapsi ei siellä välttämättä pärjäisi. Näin “rikkaus” ei ole mikään sellainen asia, josta seuraa koululiikunnasta nauttiminen. Esimerkiksi itse olisin aivan varmasti saanut lapsena ottaa osaa mihin hyvänsä urheiluseuratoimintaan eikä raha siinä olisi ollut mikään ongelma, mutta koska en halunnut, minua ei sellaiseen pakotettu, ja tämä “rikkaus” ei jalostunut miellyttäväksi koululiikunnaksi vaan aika vastenmieliseksi.

Toinen puoli uutista käsittelee “suosittuja”. Tässäkin vähän niin ja näin. Joukkuevalinnat epäilemättä ovat joillekin häpeän paikka, mutta asia on hieman monimutkaisempi. Itse olin aina se viimeisenä joukkueeseen valittu ja jos jengiä oli pariton määrä ja en kelvannut edes maalivahdiksi, päädyin tuomariksi tai joksikin muuksi tyhjäntoimittajaksi. Tämä ei kuitenkaan minua sen kummemmin nöyryyttänyt tai loukannut. Tiesin, etten osaa mitään, mutta koska olin hyvä monissa muissa asioissa, minua ei laisin häirinnyt se, etten ollut hyvä tässäkin. Nämä häpeätilanteet ovat ehkä edessä ennen kaikkea niillä, jotka eivät oikein pärjää missään asiassa. Kun lukuaineet koulussa ovat tuskaa, kädentaitoaineissa on peukalo keskellä kämmentä ja liikuntatunnilla tulee viimeinen nöyryytys, oppilaan on vaikea kokea onnistumisen iloa missään.

Näissä asioissa on kuitenkin myös ajatuksia herättävä puoli, vaikka uutinen ei kenties aivan eksakti ollutkaan.

Ylipäätään se, että joku vähäistä suurempi joukko kokee kouluopetuksen nöyryyttävänä eikä opettavaisena, on merkillepantavaa. Mikään aine ei tästä varmasti ole täysin vapaa, mutta liikunta on erityisasemassa. Varmasti on opettajia, jotka eivät puutu siihen, että lukuainetunnilla väärin vastaava saa osakseen jotain ivaa luokan hikipingoilta, ja varmasti on opettajia, jotka suorastaan korostavat ja tekevät numeron siitä, että joku on oikein tyhmä. Eivät he kuitenkaan ole mikään valtaenemmistö.

Liikunnassa erityisongelma tulee siitä, että sinne rakennetaan aina joukkue ja joukkueiden välinen kilpailu. Ainakin poikien liikuntatunneilla piti vielä voittaakin. Kun lapset pannaan kilpailemaan keskenään ja hakemaan syyllisiä siihen, miksi oma joukkue ei voittanut, jälki on rumaa. Tästä voisi päätellä, että tapa opettaa liikuntaa (tai no, ei se mitään opettamista ole, koska ei siellä opeteta mitään) on väärä. Muutama hikiurheilija kerää kaiken kunnian, muutama sylkykuppi kaikki syyt ja valtaosa hiirenharmaata massaa ei erotu joukosta mitenkään, vaikka olisi kuinka loistanut, koska pikku lellikkien sädekehä himmentää kaiken ympärillään.

Koulujen urheilukilpailut ovat ehdoton nöyryytysten sarja. Vasta yläasteella vai oliko lukiossa nämä kisat olivat vapaaehtoisia. Ala-asteella ainakin jokaisen piti osallistua hiihtokilpailuun, luistelukilpailuun ja juoksukilpailuun muun koulun nauraessa ympärillä hitaille. Vaikea kuvitella, miten tämä motivoisi ketään huonoa siihen, että juokseminen on kivaa.

Kun (poikien) liikuntatunnilla kuuluu olla “äijäenergiaa”, opettaja tuntuu saavan siitä oikeuden osoitella huonoja kaikenlaisilla sukkelilla solvauksilla. Valtaosa nöyryytyksistä tulee kuitenkin omanikäisiltä, joiden huonoon käytökseen huonoja kohtaan opettaja ei puutu kun ei näe sitä, ja jos näkeekin, sehän on vain osoitus joukkuehengen kasvamisesta ja edustaa jonkunlaista hyvää.

En minä näe asiaan mitään muuta hyvää ratkaisua kuin sen, että nykyinen arvosteltava oppiaine lopetetaan tarpeettomana ja korvataan se jollakin uudella aineella, jossa lähtökohtana on valinnanvara ja se, että ihmiset tekisivät tuon tunnin jotakin fyysistä eikä mikään “opetussuunnitelma”. Ei minun nähdäkseni ole mitään pakkoa pistää kaikkia riviin korkeushyppypaikan eteen joka kevät, sillä korkeushyppy ei ole lajina tarpeellinen muille kuin murtovarkaan uraa ajatteleville, joita todennäköisesti Kotkassakin oli lukiolaisista vähemmistö.

Jos osa saisi korkeushyppelehtiä, osa pelata jotain, osa juosta, osa uida, osa suunnistaa, osa kävellä, mikä nyt sattuu sillä kertaa huvittamaankin, jokainen voisi yrittää etsiä kivoja lajeja eikä joutua nöyryytetyksi sellaisessa lajissa, joka ei kiinnosta edes etäisesti, mutta jota kuuluu nyt tähän vuodenaikaan Suunnitelman mukaisesti harrastaa. En ole edes erityisen varma, että tällainen aine tarvitsisi oman opettajan. Sitähän voisi valvoa aivan kuka hyvänsä, sillä oikeastaan ainut tarpeellinen asia tuossa hommassa olisi ensiaputaito, sillä toisinaan aina joku itseään liikuntatunneilla kolhaisee.

Jos opettajat olisivat liikunnallisesti rivimiehiä eivätkä jotain hikiliikuntaopistoja suorittaneita fanaatikkoja, heidän käsityksensä niiden tavallisten ja huonojen arjesta voisi olla hieman realistisempi.

Sain juuri mailin Haloscanilta, pistävät pillit pussiin.

Todennäköisesti blogin kommenttipuoli siis lakkaa ainakin joksikin aikaa toimimasta helmikuun alkupuolella.