Tukiaisia, jipii.
16/05/12 10:31
Ranskanpullien uusi suurranskanpulla François Hollande ja teutonien jo kalustoon kuuluva arkkiteutoni Angela Merkel ovat antaneet yhdessä lausuntoja. Kaksikon viesti kreikkalaisille oli se, että nyt pitäisi jatkaa säästämistä, mutta sen jälkeen voidaan harkita “kreikan talouskasvua tukevia toimia”.
Tämä lauselma kiteyttää aivan täydellisesti sen, mikä niin kovin monessa asiassa on poskellaan.
Mietitäänpä, mistä Kreikan ongelmat alun alkaen ovat peräisin. Alun alkaen toki siitä, että siellä asuu kreikkalaisia, mutta nyt puhjennut kupla on kyllä aivan eri kokoluokkaa kuin mitä jorbakset olisivat itse kyenneet itselleen rakentamaan.
Merkelin ja Hollanden viesti sisältää käytännössä jotain tukiaisia ja tukitoimenpiteitä. Millä muulla he voisivat ulkoa käsin “tukea Kreikan talouskasvua”? Kannettu vesi ei ole ennenkään pysynyt kaivossa, mutta jostain syystä Euroopan poliitikot haluavat kokeilla keinoa uudelleen ja uudelleen.
Kreikan nykyinen toivoton tilanne johtuu siitä, että maan talous vääristettiin vieläkin vääremmäksi nimenomaan tukiaisilla ja halvalla rahalla. EU:n tukiaisautomaatti on lapioinut Kreikkaan tuhottomasti rahaa vuodesta 1981 lähtien ja sen jälkeen kun Kreikka otettiin euroon ja lainaraha halpeni,
siellä alettiin pyörittää tukiaisbisneksen lisäksi velkarahabisnestä. Kaiken tämän ongelma oli se, että sekä tukiaiset että puoli-ilmainen lainaraha olivat paljon parempi tapa pitää talouden kulisseja pystyssä kuin tuottavan työn teko paikassa, jossa työ ei kulttuurillisista syistä tuota niin kovin hyvin hintaansa nähden.
Oikea ja kestävä tapa olisi ollut aloittaa kulttuurin muuttaminen. Siinä olisi voinut mennä sata vuotta tai enemmänkin, mutta tulokset olisivat olleet kestäviä ja kun kreikkalaista omillaan pärjäävää bisnestä olisi alkanut syntyä, olisi syntynyt positiivinen kierre ruokkimaan itseään. Nyt taas syntyi tukiaistalouden kuolemanspiraali, sillä tukiaisista ja halvasta lainarahasta tuli talouden käyttövoima. Taloudellisesti oli paljon järkevämpää perustaa bisnestä, joka vain kuppaa näitä rahavirtoja. Kun halpa lainaraha katosi, talous ajautui syöksykierteeseen, sillä tuon rahan paikasta toiseen siirtely oli Kreikan talouden kova ydin. Toinen kova ydin, EU-tukiaisrahan paikasta toiseen siirtely, on vielä jäljellä.
Jotain perusteellisen viallista on siinä, että kahden suuren EU-maan johtajat ovat paikkaamassa tukiaisten syventämää kriisiä uusilla tukiaisilla. Aivan samoin kuin Kreikan velkaongelmaa on yritetty auttaa lainaamalla sinne lisää rahaa.
Ajatuskin siitä, että Kreikka tarvitsisi tuotteliaan yksityisen sektorin, tuntuu olevan vieras näille EU-satraapeille. Jos on ongelma, tarvitaan tukiaisia ja tukitoimia. Näin on rakennettu koko sosdem-Euroopan talous ja saatu aikaan kriisi, jollaista ei ole koskaan nähty. Kaikki ongelmat maiden sisällä ja EU:ssa on yritetty vuosikymmenet ratkaista keskusjohtoisilla tukitoimilla, ja näistä tukitoimista on tullut niin iso osa talouksia, ettei niistä enää voida hankkiutua eroon helposti.
Kun tukiaiset eivät tule taikaseinästä, nääntyvät useimmat valtiot vuosikymmenten aikana rakennettujen velkavuorten alle nyt kun velkavuori on saanut konkreettisen sisällön luotonannon kiristyttyä. Talouksissa on vältetty rakennemuutoksia, sillä tukitoimilla on pidetty pystyssä elinkelvottomia bisneksiä elinkelvottomissa paikoissa. Tukiaisbisneksen ydinmaa on ollut iät ja ajat Ranska, joka ei ole saanut aikaiseksi kukoistavaa taloutta.
Kahden keskeisen poliitikon lauselma kertoo meille siitä, että virheistä ei ole edes opittu. Ensimmäinen aste parannuksen tiellä on aina tunnustaa ongelman olemassaolo, mutta nyt ei ole tehty edes sitä. Ei Kreikka tarvitse lisää tukiaisia tai tukitoimia. Se tarvitsee toimivan yksityisen sektorin ympärillä pyörivän talouden aivan kuten kaikki muutkin maat. Tämä ei ole vientituote.
Näiden pönöjen lausunto sen sijaan kuvaa meille hyvin, miksi politiikka nykyisellään on kyvytön ratkaisemaan tätä kriisiä.
Tämä lauselma kiteyttää aivan täydellisesti sen, mikä niin kovin monessa asiassa on poskellaan.
Mietitäänpä, mistä Kreikan ongelmat alun alkaen ovat peräisin. Alun alkaen toki siitä, että siellä asuu kreikkalaisia, mutta nyt puhjennut kupla on kyllä aivan eri kokoluokkaa kuin mitä jorbakset olisivat itse kyenneet itselleen rakentamaan.
Merkelin ja Hollanden viesti sisältää käytännössä jotain tukiaisia ja tukitoimenpiteitä. Millä muulla he voisivat ulkoa käsin “tukea Kreikan talouskasvua”? Kannettu vesi ei ole ennenkään pysynyt kaivossa, mutta jostain syystä Euroopan poliitikot haluavat kokeilla keinoa uudelleen ja uudelleen.
Kreikan nykyinen toivoton tilanne johtuu siitä, että maan talous vääristettiin vieläkin vääremmäksi nimenomaan tukiaisilla ja halvalla rahalla. EU:n tukiaisautomaatti on lapioinut Kreikkaan tuhottomasti rahaa vuodesta 1981 lähtien ja sen jälkeen kun Kreikka otettiin euroon ja lainaraha halpeni,
Oikea ja kestävä tapa olisi ollut aloittaa kulttuurin muuttaminen. Siinä olisi voinut mennä sata vuotta tai enemmänkin, mutta tulokset olisivat olleet kestäviä ja kun kreikkalaista omillaan pärjäävää bisnestä olisi alkanut syntyä, olisi syntynyt positiivinen kierre ruokkimaan itseään. Nyt taas syntyi tukiaistalouden kuolemanspiraali, sillä tukiaisista ja halvasta lainarahasta tuli talouden käyttövoima. Taloudellisesti oli paljon järkevämpää perustaa bisnestä, joka vain kuppaa näitä rahavirtoja. Kun halpa lainaraha katosi, talous ajautui syöksykierteeseen, sillä tuon rahan paikasta toiseen siirtely oli Kreikan talouden kova ydin. Toinen kova ydin, EU-tukiaisrahan paikasta toiseen siirtely, on vielä jäljellä.
Jotain perusteellisen viallista on siinä, että kahden suuren EU-maan johtajat ovat paikkaamassa tukiaisten syventämää kriisiä uusilla tukiaisilla. Aivan samoin kuin Kreikan velkaongelmaa on yritetty auttaa lainaamalla sinne lisää rahaa.
Ajatuskin siitä, että Kreikka tarvitsisi tuotteliaan yksityisen sektorin, tuntuu olevan vieras näille EU-satraapeille. Jos on ongelma, tarvitaan tukiaisia ja tukitoimia. Näin on rakennettu koko sosdem-Euroopan talous ja saatu aikaan kriisi, jollaista ei ole koskaan nähty. Kaikki ongelmat maiden sisällä ja EU:ssa on yritetty vuosikymmenet ratkaista keskusjohtoisilla tukitoimilla, ja näistä tukitoimista on tullut niin iso osa talouksia, ettei niistä enää voida hankkiutua eroon helposti.
Kun tukiaiset eivät tule taikaseinästä, nääntyvät useimmat valtiot vuosikymmenten aikana rakennettujen velkavuorten alle nyt kun velkavuori on saanut konkreettisen sisällön luotonannon kiristyttyä. Talouksissa on vältetty rakennemuutoksia, sillä tukitoimilla on pidetty pystyssä elinkelvottomia bisneksiä elinkelvottomissa paikoissa. Tukiaisbisneksen ydinmaa on ollut iät ja ajat Ranska, joka ei ole saanut aikaiseksi kukoistavaa taloutta.
Kahden keskeisen poliitikon lauselma kertoo meille siitä, että virheistä ei ole edes opittu. Ensimmäinen aste parannuksen tiellä on aina tunnustaa ongelman olemassaolo, mutta nyt ei ole tehty edes sitä. Ei Kreikka tarvitse lisää tukiaisia tai tukitoimia. Se tarvitsee toimivan yksityisen sektorin ympärillä pyörivän talouden aivan kuten kaikki muutkin maat. Tämä ei ole vientituote.
Näiden pönöjen lausunto sen sijaan kuvaa meille hyvin, miksi politiikka nykyisellään on kyvytön ratkaisemaan tätä kriisiä.
Comments
Vaihtoehto ihan mistä vain
12/05/12 11:37
Länsimaita vaivaa talouskriisi, jota ei oikein osata ratkaista, sillä kuten kirjoitettu on, kyseessä ei ole syntyjuuriltaan pankkien tai ylipäätään yksityisen sektorin kriisi vaan julkisen sektorin kriisi, joka on levinnyt kun joka paikkaan lonkeronsa tunkenut tursas on henkitoreissaan.
Yhä selvemmältä näyttää, että kriisi ei ratkea vanhoilla opeilla, sillä ajatus siitä, että valtio ei enää ole uskottava vastapuoli missään rahaa sisältävässä sitoumuksessa, on sitten kyse lainasta, eläkkeestä tai investoinnista, on ennenkuulumaton. Kaikki perinteiset keinot ja ajatukset rakentuvat
sen varaan, että valtio korjaa ongelmallisia asioita arvovallallaan ja rahoillaan. Alppien eteläpuolisen Afrikan kriisimaissa valtiolla ei ole rahaa eikä arvovaltaa, pohjoisempana puuttuu jo nyt arvovalta ja tuota pikaa myös raha. Tarvitaan siis uusia oppeja ja uusia ajatuksia.
On kuultu kaikennäköisiä avauksia eri suunnista. Näistä valtaosan voi laittaa kahteen nippuun: libertaariin äärioikeistoon, jota lähempänä itse olen vaikken kerhoon totisesti täysin kuulukaan, ja punkkaroivaan vihervasemmistoon, jota edustaa erinäköisten nuorisokerhojen ympärillä pörräävä näennäisintelligentsia. Välille mahtuu jotakin, mutta varsin vähän.
Näitä ideahautomoita yhdistää lähinnä kaksi asiaa: ne haluavat muuttaa reippaasti maailmaa ja ne näkevät ykkösvihollisenaan sen toisen kerhon. Vasemmistoa lähellä olevat nettipalstat tihkuvat edelleen pilkkaa kartanonherra Wahlroosia kohtaan, ja Wahlroos haluaa pistää ituhipit paskatöihin, mikä on myös Kokoomusnuorten tms. agendalla. On siis käynnissä muutoshaluisten täyden rintaman sota toisiaan vastaan, ja koska kummallakaan muutoshaluisella leirillä ei ole tippaakaan valtaa, sotaa käydään vesipyssyillä ja jos joku ideologisen sanasodan voittaisi, palkintona olisi jäsenyys Mustanaamiokerhossa. Mitään sen kummempaa vaikutusta sillä ei olisi mihinkään, sillä muutoshaluisten yksi leiri ei saa kaapattua valtaa nujertamalla toisen leirin, jolla ei valtaa sotasaaliiksi ollut antaa.
Valta pitäisi ottaa muutosvastaisilta, mutta sitäpä harva yrittää.
Varsinainen vallankäyttö on kuitenkin tässä kirjoituksessa sivuseikka. Vallankahvat edustavat kaikissa maissa muutosvastarintaista establishmenttia. Kuten ylempänä kirjoitin, en usko talouskriisin ja talousongelmien lopullisesti ratkeavan ennen kuin keksitään jotain uutta. Vallankahva ei tätä uutta kykene tarjoamaan, sillä se on muutosvastarintaisen taustansa vanki. Ei siellä ole aikomustakaan pöyhiä uusiksi niitä rakenteita, jotka ovat rakentaneet heille valtaklikin.
Tuo valtaklikki on varsin ameebamainen. On puolueita ja niissä eturivin poliitikkoja. On työmarkkinajärjestöjä kummallakin puolella. On eläkekassaa, jonka hallituksissa istuu poliitikkoja ja työmarkkinapomoja. On suuryrityksiä, joiden hallituksissa istuu poliitikkoja ja eläkekassapomoja. On tiedotusvälineitä, joissa komentoa pitävät poliitikot ja eläkevisiirit. Tässä on kyseessä melko pienen piirin pyöriminen. Yhtä kautta pääsee toiseen ja kaikki valvovat toisiaan, kuten myös rahoittavat. Rinkiin itsensä tunkeminen ulkoa minkäänlaisilla meriiteillä on täysin mahdotonta, jos oligarkkinen kerho ei tulokasta hyväksy. Tästä syystä tulokkaan on edustettava samaa, pysähtynyttä ajatusmaailmaa kuin vallankahvassa jo olevat edustavat.
Vaihtoehtoja kyllä esitetään näistä mainitsemistani leireistä, mutta ne ovat pääosin turhia. Eri tavalla riippuen siitä, mistä kulloinenkin päivän lausunto tulee. Sallikaa minun selittää.
Kategorisoin yksinkertaistamisen vuoksi muutosehdotukset oikealta tai vasemmalta tuleviin. Jotkut ajattelijat tuntuvat tuottavan toisinaan yhden, toisinaan toisen leirin tuotantoa, mutta sisällöltään ehdotukset ovat lohduttoman samantapaisia. On oikeastaan olemassa vielä kolmaskin tapa, mutta käsittelen sen erikseen myöhemmin, sillä se on vielä huonompi.
Vasemmistoa myötäilevissä ehdotuksissa on kyse radikaaleista asioista. Alas suuryritykset, rahaa kaikille, lisää maahanmuuttajia, elatus kaikille halukkaille, lisää palveluja, lisää töitä valtion rahoilla niitä haluaville. Vähemmän sähköä voimalaitoksista ja enemmän sähköä töpselistä. Lyhyesti tämän vyyhdin
ongelma on “rahaa taikaseinästä” -ajatus. Nämä ajatukset eivät usein sisällä mitään pohdintaa siitä, miten uusi, uljas maailma rakentuu, kun arvokkainta työtä on kaupunkitilan haltuunotto. Vaikka asiaa ei ajateltaisi rahan kautta, jonkun pitäisi kuitenkin tehdä työt. Jonkun pitää tehdä tavaraa vientiin, että voidaan vaihtaa se lämmitysenergiaan. Jonkun pitää hoitaa hoivaa tarvitsevat ja jonkun pitäisi opettaa lapsia ja aikuisiakin.
Yhteiskuntakokeilut maailmalta ovat näyttäneet, että pelkkä pyyteettömyys ei motivoi tarpeeksi suuria kansanjoukkoja haaskaamaan aikaansa. Ihminen vaikuttaisi luonnostaan olevan jossain määrin ahne ja itsekäs, ja jos tätä puolta ei suuresti hivellä, työt jäävät tekemättä tai ne tehdään huonosti. Jos taas tätä puolta hivellään, ollaan aika lähellä nykytilaa: työstä maksetaan palkkaa ja palkka on pienin summa, jolla joku saadaan tuo työ tekemään.
Yritystoimintaa sinänsä suositaan, kunhan se on pientä. Tässä ongelma on se, että ulkomaille vieminen vaatii usein varsin suuren yrityksen ja tunnetun brändin, joka kilpailee ulkomaisten korporaatioiden kanssa. Pienet voivat onnistua ponnistamaan itsensä pinnalle, mutta eivät ne sitten kovin kauaa pieninä säily. Niistä tulee halveksittavia suuryrityksiä, joissa on johtajia, joille nyt ei ainakaan saa maksaa niin paljon kuin heille maksetaan, mikä tuntuu olevan tällä hetkellä keskeisin ongelmamme. Jos taas haluamme säilyttää mitään siitä elintasosta, johon olemme tottuneet, vientiin pitäisi riittää runsaasti tavaraa. Lämmitysenergia tulee ulkomailta kuten myös viihde ja ajatusten kirjoittamiseen käytetty mäkki.
Taikaseinäajatuksessa asia ei ole ongelma, sillä kuka vain saa tuota taikaseinärahaa, jonka voi vaihtaa dollareiksi ja ostaa sillä mäkin ja kun taikaseinä syöttää enemmän rahaa jokaisen taskuun, elintaso nousee kohisten. Vai nouseeko?
Oikeistoa hivelevät ehdotukset ovat älyttömiä toisella tapaa. Niissäkin on kyse radikaaleista asioista. Alas julkiset palvelut, alas sosiaaliturva, työttömät käpyjä keräämään, alas ammattiliitot. Opiskelijat liukuhihnalta hanttihommiin paitsi jos ovat rikkaiden lapsia.
Näissä ajatuksissa ei ole samanlaista taikaseinävikaa kuin kilpailevan ajatushautomon visioissa. Näissä vikana on se, että tätä maailmaa ei tarvitse erityisesti tavoitella. Vahvimman valta on luonnollinen olotila, johon yhteiskunta ajautuu jos ei ole sääntöjä ja sääntöjen noudattamiseen pakottavia mekanismeja (lukekaa Goldingin Kärpästen herra ajankuluksi). Poliittinen ohjelma, joka tavoittelee vahvimman valtaa, on siis lähtökohtaisen tarpeeton. Se syntyy itsekseen kunhan emme tee mitään asioiden korjaamiseksi ja annamme kaiken romahtaa ympäriltä kuten Kreikassa on käymässä ja joka on käynyt jo siellä täällä historian saatossa.
Yhteiskunnan tärkeä tehtävä on nimenomaan rajoittaa vahvimman valtaa. Vahva voi olla ensin taloudellisesti, mutta kun talous alkaa muodostua epärelevantiksi sekasorron jatkuessa, palaamme varsin alkukantaiseen vahvimman valtaan. Välivaiheessa se on vahva, jolla on eniten kiväärejä, mutta teoriassa kun ammukset loppuvat, valta palaa luolamiestyyliin sille, joka lyö nuijalla kaikkein kovimmin ja myös uskaltaa nuijaansa käyttää.
Tätä vastaan taistellaan nimenomaan järjestäytyneellä yhteiskunnalla. Yhteiskunnallisen
keskustelun on siis pidettävä sisällään ajatuksia nimenomaan siitä, miten voimatasapaino eri intressiryhmien välillä asetetaan. Mikä on yksilön oikeus valtiota vastaan ja mikä on valtion oikeus yksityistä vastaan. Mikä on yhteenliittymän oikeus yksilöä ja valtiota vastaan ja mikä valtion ja yksilön oikeus yhteenliittymää vastaan. Jne.
Mitä lähempänä Kokoomusnuoria pseudointelligentsia pitää henkistä kotiaan, sitä vähemmän näen ehdotuksissa mitään näitä elementtejä muussa muodossa kuin “puretaan kaikki, sillä vain vapaus takaa tien onneen”. Vapautta ei kuitenkaan ole olemassa, jos joku ei valvo sen säilymistä, ja tämä on yhteiskunnan tehtävä.
Jos yhteiskunnallisen näkemyksen syvin ydin on se, että yhteiskunta pitää lakkauttaa, ei tätä tarvitse ääneen sanoa ja politikoida. Sen kun vain istumme perseillämme, annamme valtioiden mennä konkurssiin ja huomaamme, että rikkaimman ja vahvimman valta on täällä taas.
Rakentavan ja järkevän mielipiteen pitää sisältää ajatus siitä, miten vahvimman valtaan ajautuminen estetään, eli miten säilytämme yhteiskunnan. Tätä ei oikeistoajatushautomo tunnu enää ymmärtävän.
Mainitsemani kolmas tie on peruskansallinen tie. Siinä ajatus on se, että 40 vuotta sitten kaikki oli olevinaan paremmin, ja kunhan käännämme kelloja 40 vuotta taaksepäin säästäen kuitenkin kaikki tuon 40 vuoden aikana tapahtuneen oikeaoppisen ja hyvän kehityksen, onnemme päivät ovat täällä taas. Nostalgiapuolueiden ongelma, kuten nostalgiankin, on se, että se asettaa parhaat päivämme menneisyyteen eikä anna meille enää mahdollisuutta tulevaisuudessa oikoa menneisyyden virheitä. Näitä virheitä kun ei määritelmän mukaisesti ole olemassakaan.
Mitä jää käteen?
Pari päivää sitten lainasin Jeremy Clarksonia, joka syyttää sosialisteja siitä, että he haluavat auttaa köyhiä vain puolella siitä innosta kuin millä he haluavat satuttaa rikkaita. Vasemmisto janoaa kostoa “herroille” ja se peitellään milloin paremmin, milloin huonommin. Muutoksen keskeinen sisältö on se, että kun ihmisiä töihin patistavat herrat vain saisivat oikein isän kädestä ja heille maksettaisiin vähemmän, maailma muuttuisi. Oikeisto taas haluaa auttaa vettä virtaamaan alamäkeen ehdottamalla asioita, jotka tapahtuvat itsekseen kunhan vain ei tehdä mitään. Heillä siis ei ole mitään ajatuksia. Kellon taaksepäin kääntäjät näkevät mielissään maailman, jota ei ole koskaan ollut olemassakaan, ja tavoittelevat sitä hataralla joukolla jo aikaisemmin huonoksi havaittuja keinoja. Tarjolla ei ole siis mitään muuta kuin syvää vihollisuutta näiden kolmen leirin kesken ja nokittelua pienellä hiekkalaatikolla. Tämä takaa sen, ettei mikään koskaan muutu.
Kaikkien maiden muutoshaluiset, yhtykää!
Yhä selvemmältä näyttää, että kriisi ei ratkea vanhoilla opeilla, sillä ajatus siitä, että valtio ei enää ole uskottava vastapuoli missään rahaa sisältävässä sitoumuksessa, on sitten kyse lainasta, eläkkeestä tai investoinnista, on ennenkuulumaton. Kaikki perinteiset keinot ja ajatukset rakentuvat
On kuultu kaikennäköisiä avauksia eri suunnista. Näistä valtaosan voi laittaa kahteen nippuun: libertaariin äärioikeistoon, jota lähempänä itse olen vaikken kerhoon totisesti täysin kuulukaan, ja punkkaroivaan vihervasemmistoon, jota edustaa erinäköisten nuorisokerhojen ympärillä pörräävä näennäisintelligentsia. Välille mahtuu jotakin, mutta varsin vähän.
Näitä ideahautomoita yhdistää lähinnä kaksi asiaa: ne haluavat muuttaa reippaasti maailmaa ja ne näkevät ykkösvihollisenaan sen toisen kerhon. Vasemmistoa lähellä olevat nettipalstat tihkuvat edelleen pilkkaa kartanonherra Wahlroosia kohtaan, ja Wahlroos haluaa pistää ituhipit paskatöihin, mikä on myös Kokoomusnuorten tms. agendalla. On siis käynnissä muutoshaluisten täyden rintaman sota toisiaan vastaan, ja koska kummallakaan muutoshaluisella leirillä ei ole tippaakaan valtaa, sotaa käydään vesipyssyillä ja jos joku ideologisen sanasodan voittaisi, palkintona olisi jäsenyys Mustanaamiokerhossa. Mitään sen kummempaa vaikutusta sillä ei olisi mihinkään, sillä muutoshaluisten yksi leiri ei saa kaapattua valtaa nujertamalla toisen leirin, jolla ei valtaa sotasaaliiksi ollut antaa.
Valta pitäisi ottaa muutosvastaisilta, mutta sitäpä harva yrittää.
Varsinainen vallankäyttö on kuitenkin tässä kirjoituksessa sivuseikka. Vallankahvat edustavat kaikissa maissa muutosvastarintaista establishmenttia. Kuten ylempänä kirjoitin, en usko talouskriisin ja talousongelmien lopullisesti ratkeavan ennen kuin keksitään jotain uutta. Vallankahva ei tätä uutta kykene tarjoamaan, sillä se on muutosvastarintaisen taustansa vanki. Ei siellä ole aikomustakaan pöyhiä uusiksi niitä rakenteita, jotka ovat rakentaneet heille valtaklikin.
Tuo valtaklikki on varsin ameebamainen. On puolueita ja niissä eturivin poliitikkoja. On työmarkkinajärjestöjä kummallakin puolella. On eläkekassaa, jonka hallituksissa istuu poliitikkoja ja työmarkkinapomoja. On suuryrityksiä, joiden hallituksissa istuu poliitikkoja ja eläkekassapomoja. On tiedotusvälineitä, joissa komentoa pitävät poliitikot ja eläkevisiirit. Tässä on kyseessä melko pienen piirin pyöriminen. Yhtä kautta pääsee toiseen ja kaikki valvovat toisiaan, kuten myös rahoittavat. Rinkiin itsensä tunkeminen ulkoa minkäänlaisilla meriiteillä on täysin mahdotonta, jos oligarkkinen kerho ei tulokasta hyväksy. Tästä syystä tulokkaan on edustettava samaa, pysähtynyttä ajatusmaailmaa kuin vallankahvassa jo olevat edustavat.
Vaihtoehtoja kyllä esitetään näistä mainitsemistani leireistä, mutta ne ovat pääosin turhia. Eri tavalla riippuen siitä, mistä kulloinenkin päivän lausunto tulee. Sallikaa minun selittää.
Kategorisoin yksinkertaistamisen vuoksi muutosehdotukset oikealta tai vasemmalta tuleviin. Jotkut ajattelijat tuntuvat tuottavan toisinaan yhden, toisinaan toisen leirin tuotantoa, mutta sisällöltään ehdotukset ovat lohduttoman samantapaisia. On oikeastaan olemassa vielä kolmaskin tapa, mutta käsittelen sen erikseen myöhemmin, sillä se on vielä huonompi.
Vasemmistoa myötäilevissä ehdotuksissa on kyse radikaaleista asioista. Alas suuryritykset, rahaa kaikille, lisää maahanmuuttajia, elatus kaikille halukkaille, lisää palveluja, lisää töitä valtion rahoilla niitä haluaville. Vähemmän sähköä voimalaitoksista ja enemmän sähköä töpselistä. Lyhyesti tämän vyyhdin
Yhteiskuntakokeilut maailmalta ovat näyttäneet, että pelkkä pyyteettömyys ei motivoi tarpeeksi suuria kansanjoukkoja haaskaamaan aikaansa. Ihminen vaikuttaisi luonnostaan olevan jossain määrin ahne ja itsekäs, ja jos tätä puolta ei suuresti hivellä, työt jäävät tekemättä tai ne tehdään huonosti. Jos taas tätä puolta hivellään, ollaan aika lähellä nykytilaa: työstä maksetaan palkkaa ja palkka on pienin summa, jolla joku saadaan tuo työ tekemään.
Yritystoimintaa sinänsä suositaan, kunhan se on pientä. Tässä ongelma on se, että ulkomaille vieminen vaatii usein varsin suuren yrityksen ja tunnetun brändin, joka kilpailee ulkomaisten korporaatioiden kanssa. Pienet voivat onnistua ponnistamaan itsensä pinnalle, mutta eivät ne sitten kovin kauaa pieninä säily. Niistä tulee halveksittavia suuryrityksiä, joissa on johtajia, joille nyt ei ainakaan saa maksaa niin paljon kuin heille maksetaan, mikä tuntuu olevan tällä hetkellä keskeisin ongelmamme. Jos taas haluamme säilyttää mitään siitä elintasosta, johon olemme tottuneet, vientiin pitäisi riittää runsaasti tavaraa. Lämmitysenergia tulee ulkomailta kuten myös viihde ja ajatusten kirjoittamiseen käytetty mäkki.
Taikaseinäajatuksessa asia ei ole ongelma, sillä kuka vain saa tuota taikaseinärahaa, jonka voi vaihtaa dollareiksi ja ostaa sillä mäkin ja kun taikaseinä syöttää enemmän rahaa jokaisen taskuun, elintaso nousee kohisten. Vai nouseeko?
Oikeistoa hivelevät ehdotukset ovat älyttömiä toisella tapaa. Niissäkin on kyse radikaaleista asioista. Alas julkiset palvelut, alas sosiaaliturva, työttömät käpyjä keräämään, alas ammattiliitot. Opiskelijat liukuhihnalta hanttihommiin paitsi jos ovat rikkaiden lapsia.
Näissä ajatuksissa ei ole samanlaista taikaseinävikaa kuin kilpailevan ajatushautomon visioissa. Näissä vikana on se, että tätä maailmaa ei tarvitse erityisesti tavoitella. Vahvimman valta on luonnollinen olotila, johon yhteiskunta ajautuu jos ei ole sääntöjä ja sääntöjen noudattamiseen pakottavia mekanismeja (lukekaa Goldingin Kärpästen herra ajankuluksi). Poliittinen ohjelma, joka tavoittelee vahvimman valtaa, on siis lähtökohtaisen tarpeeton. Se syntyy itsekseen kunhan emme tee mitään asioiden korjaamiseksi ja annamme kaiken romahtaa ympäriltä kuten Kreikassa on käymässä ja joka on käynyt jo siellä täällä historian saatossa.
Yhteiskunnan tärkeä tehtävä on nimenomaan rajoittaa vahvimman valtaa. Vahva voi olla ensin taloudellisesti, mutta kun talous alkaa muodostua epärelevantiksi sekasorron jatkuessa, palaamme varsin alkukantaiseen vahvimman valtaan. Välivaiheessa se on vahva, jolla on eniten kiväärejä, mutta teoriassa kun ammukset loppuvat, valta palaa luolamiestyyliin sille, joka lyö nuijalla kaikkein kovimmin ja myös uskaltaa nuijaansa käyttää.
Tätä vastaan taistellaan nimenomaan järjestäytyneellä yhteiskunnalla. Yhteiskunnallisen
Mitä lähempänä Kokoomusnuoria pseudointelligentsia pitää henkistä kotiaan, sitä vähemmän näen ehdotuksissa mitään näitä elementtejä muussa muodossa kuin “puretaan kaikki, sillä vain vapaus takaa tien onneen”. Vapautta ei kuitenkaan ole olemassa, jos joku ei valvo sen säilymistä, ja tämä on yhteiskunnan tehtävä.
Jos yhteiskunnallisen näkemyksen syvin ydin on se, että yhteiskunta pitää lakkauttaa, ei tätä tarvitse ääneen sanoa ja politikoida. Sen kun vain istumme perseillämme, annamme valtioiden mennä konkurssiin ja huomaamme, että rikkaimman ja vahvimman valta on täällä taas.
Rakentavan ja järkevän mielipiteen pitää sisältää ajatus siitä, miten vahvimman valtaan ajautuminen estetään, eli miten säilytämme yhteiskunnan. Tätä ei oikeistoajatushautomo tunnu enää ymmärtävän.
Mainitsemani kolmas tie on peruskansallinen tie. Siinä ajatus on se, että 40 vuotta sitten kaikki oli olevinaan paremmin, ja kunhan käännämme kelloja 40 vuotta taaksepäin säästäen kuitenkin kaikki tuon 40 vuoden aikana tapahtuneen oikeaoppisen ja hyvän kehityksen, onnemme päivät ovat täällä taas. Nostalgiapuolueiden ongelma, kuten nostalgiankin, on se, että se asettaa parhaat päivämme menneisyyteen eikä anna meille enää mahdollisuutta tulevaisuudessa oikoa menneisyyden virheitä. Näitä virheitä kun ei määritelmän mukaisesti ole olemassakaan.
Mitä jää käteen?
Pari päivää sitten lainasin Jeremy Clarksonia, joka syyttää sosialisteja siitä, että he haluavat auttaa köyhiä vain puolella siitä innosta kuin millä he haluavat satuttaa rikkaita. Vasemmisto janoaa kostoa “herroille” ja se peitellään milloin paremmin, milloin huonommin. Muutoksen keskeinen sisältö on se, että kun ihmisiä töihin patistavat herrat vain saisivat oikein isän kädestä ja heille maksettaisiin vähemmän, maailma muuttuisi. Oikeisto taas haluaa auttaa vettä virtaamaan alamäkeen ehdottamalla asioita, jotka tapahtuvat itsekseen kunhan vain ei tehdä mitään. Heillä siis ei ole mitään ajatuksia. Kellon taaksepäin kääntäjät näkevät mielissään maailman, jota ei ole koskaan ollut olemassakaan, ja tavoittelevat sitä hataralla joukolla jo aikaisemmin huonoksi havaittuja keinoja. Tarjolla ei ole siis mitään muuta kuin syvää vihollisuutta näiden kolmen leirin kesken ja nokittelua pienellä hiekkalaatikolla. Tämä takaa sen, ettei mikään koskaan muutu.
Kaikkien maiden muutoshaluiset, yhtykää!
Mopo karkasi tuolle puolen Limpopon
10/05/12 15:05
Vuotoja tekijänoikeusjärjestöjen hyvitysmaksuehdotuksista on kuultu pitkin viikkoa. Tänään tuo ehdotus on luovutettu ministeri Arhinmäelle, joka toivottavasti vetää sen vessanpöntöstä alas.
Tarkkaa tietoa ehdotuksen sisällöstä ei tunnu löytyvän vielä mistään. Eilisissä uutisissa ja tämän aamupäivän tiedoissa mainittiin laite- ja palvelulistoja ja mukana olivat myös tulostimet. Ylellä oli tämä uutinen myös, mutta se on ilmeisesti poistettu ja tilalla on nyt tämä. Poisto kielii siitä, että alkuperäisessä uutisessa on ollut asiavirheitä tai siitä, että uutinen ei ole miellyttänyt vaikutusvaltaisia tahoja. Tässä tapauksessa veikkaan ensimmäistä syytä. Toinen asiasta näkemäni uutinen on tämä.
Printterien lisääminen listaan kuulostaa varsin kaukaa haetulta, mutta koska asia oli poistettu uusimmasta uutisesta, se saattaa osoittautua ankaksi, joten älkäämme takertuko siihen. Jäljelläkin olevassa uutisessa kuitenkin kiistattomasti todetaan tarve “laajentaa maksun pohjaa”, mikä on ollut kaikkien vastaavien ehdotusten kantava ajatus siitä saakka, kun hyvitysmaksu on ollut käytössä. Keinoiksi mainitaan sekä uusien laitteiden että uusien palvelujen verottaminen.
Huomio kiinnittyy lähinnä kahteen seikkaan.
Olen jo aiemminkin epäillyt, että tosiasiassa tarkoitus on ennemmin tai myöhemmin
ulottaa hyvitysmaksu nimenomaan yritysten käyttämän tietotekniikan ja niiden käyttämien palvelujen hintaan. CD-levyjen lisävero oli vielä kierrettävissä, sillä yritykset saivat anoa siitä vapautuksen. Nyt kuitenkin ollaan ulottamassa hyvitysmaksua muunmuassa tallennuspalveluihin. Nimenomaan tallennuspalvelut ovat monella tapaa ongelmallisia, sillä harva yritys enää pitää omia levyjärjestelmiään. Nämä ostetaan ulkoa, ja jos näihin palveluihin tulee prosentin lisävero, se on täysin perusteeton maksu, joka vain nostaa yritysten käyttämien tietotekniikkapalvelujen hintaa.
Teostomaksun periminen yrityksiltä on koko maksun periaatteen vastaista, sillä kyse on hyvitystä laillisesta kopioinnista yksityiseen käyttöön. Tämä on yksityisen henkilön oikeus, yrityksellä ei tällaista oikeutta ole. Jos siis yrityksen tietotekniikka- ja tallennuspalvelut ovat tällaisen sisällön täyttämiä, tapahtuu rikos, joka kuuluu oikeusistuimelle eikä hyvitysmaksun piiriin. Käytännössä siis pitäisi tehdä ero sen välillä, ostaako palvelua yksityinen henkilö vai yritys. Tämä on tietysti tehtävissä, mutta turhaa työtä se palvelujen myyjille tuo. Varsinkin kun ostamalla samat palvelut ulkomailta selviää ilman maksua ja byrokratiaa; yksikään ulkomainen levytilan tarjoaja ei taatusti tilitä ikinä Teostolle mitään.
Toinen levytilapalvelun verolle panemisen ovela puoli on se, että näitä palveluja on kaikkialla. Useimpien nettitöpselien hinnassa on nykyään jotakin tallennuskapasiteettia, kotisivutilaa, sähköpostitilaa tai varmuuskopiotilaa. Tällä osalla palvelua ei ole erillistä hintaa vaan se on osa nettitöpselin kuukausimaksua. Tämä tarkoittaisi sitä, että jokaisesta internet-liittymästä pitäisi maksaa teostomaksu. Näin siirryttäisiin yksittäisten laitehankintojen verottamisesta jatkuvien ja käytännössä nykyihmiselle pakollisten palvelujen verottamiseen ja korvataan kertaluontoiset maksut kuukausittaisilla.
Teleoperaattorit tietysti voivat purkaa palvelupakettinsa, jotta koko nettitöpselin hinnan verottamisesta vapautuu, mutta tämä puliveivaus ei suoraan sanoen tuota mitään. Siitä ei hyödy kuluttaja, siitä ei hyödy palveluntarjoaja eikä siitä hyödy viime kädessä artistikaan, jonka osuus tätä kautta saatavasta saaliista on olematon. Soisin, että Suomessa keskityttäisiin hyödyllisen työn tekemiseen ja teettämiseen sen sijaan, että suorastaan motivoidaan tekemään ameebamaisten ja vuosittain muotoaan muuttavien lisäverojen kiertämisestä oleellinen osa tietotekniikkabisnestä.
Ilta-Sanomien uutinen kertoo meille näin:
Uusina tuotteina ja palveluina hyvitysmaksun piiriin tulevat muun muassa tietokoneet, tabletit, tulostimet, maksulliset pilvipalvelut, maksulliset verkkosisältöpalvelut, osa maksu-tv-kanavista, osa äänikirjoista sekä ääni- ja videotallenteet. Matkapuhelinten, paperikirjojen ja paperilehtien sisällyttäminen järjestelmään on jätetty avoimeksi.
Tämä kuulostaa niin päättömältä, että olen valmis harkitsemaan jo tässä kohtaa väärinymmärrystä.
Toisaalta Yle säestää yleisemmällä tasolla, saman ajatuksen sisältäen: Ehdotuksen mukaan hyvitysmaksu laajennettaisiin laitteiden ja tallennusalustojen lisäksi pilvisisältö- ja tallennuspalveluihin sekä kuluttajille maksullisesti tarjottaviin sisältötuotteisiin ja sisältöpalveluihin.
Minusta alkaa nimittäin näyttää siltä, että kun äänikirjat ja ääni- ja videotallenteet (ylen uutisen mukaan “maksulliset sisältötuotteet”) ollaan panemassa teostoverolle ja asia jätetään “avoimeksi” (=siihen palattaisiin ensi vuonna jos ehdotus menisi näin läpi) paperikirjojen osalta, tekijänoikeusmafia haluaa hyvitysmaksua siitä, että joku ostaa tekijänoikeuksien alaista sisältöä. Enää ei riitä, että verolle pannaan kopioinnin omaan käyttöön mahdollistava tietokone, kovalevy, nettitöpseli, printteri, kaapelit ja Ikean jakkara, jolla kotikäyttöön kopioija istuu. Lisäksi pitää maksaa rangaistusmaksu siitä, että ostaa sisältöä.
Jos tekijänoikeustyöryhmän mielestä on ongelmallista, että tekijänoikeuksien alaista materiaalia halpa-arvoisesti ostetaan, miksi sitä sitten tarjotaan myyntiin? Jos taas tuote menee liian halvalla, kannattaa nostaa hintaa, sillä tekijänoikeuksien haltijalla on tässä käytössään melkoinen monopoli hinnoitella tuotteensa miten vain. Hyvitysmaksun ulottamista tällaiseen liiketoimintaan en ymmärrä sitäkään vähää kuin tallennuspalvelujen pistämistä verolle.
Mielenkiintoista on nähdä perusteluista vastaus näihin kysymyksiin:
Tämä ehdotus on niin päätön, sekava ja ameebamainen, että se antaisi ministerille mahdollisuuden ottaa asia esille täysin toisessa sävyssä. Hyvitysmaksun koko historian ajan se on nähty ongelmallisena järjestelmänä oikeastaan kaikissa oleellisissa sidosryhmissä. Implisiittisesti nimittäin myös
tekijänoikeuksien haltijat pitävät järjestelmää huonona, sillä siihen vaaditaan nimenomaan heidän aloitteestaan jatkuvasti muutoksia. Se ei tunnu siis pysyvän “ajan tasalla” ilman, että sitä jatkuvasti jotenkin paikataan, ja nimenomaan tekijänoikeuksien haltijat ovat aina tyytymättömiä. Kuluttajille mikä hyvänsä järjestelmän nykytila käy paremmin, sillä he keksivät varsin pian tavan kiertää suurimmat maksut.
EU-direktiivi edellyttää hyvitysmaksujärjestelmää, muttei juurikaan ota kantaa siihen, miten tuo maksu peritään. Arhinmäki voisi tässä kohtaa käynnistää työn hyvitysmaksun siirtämiseen verovaroista maksettavaksi. Tämän ehdotuksen tekijä odottaa noin kymmentä miljoonaa, joten annettakoon heille verovaroista kymmenen miljoonaa jollain sopivalla summalla vähennettynä.
Kun kyseessä on jatkossa verovaroista maksettava korvaus, tämän korvauksen määrää voidaan vähentää sillä summalla, joka nyt menee maksujen keräämiseen, valvontaan ja lobbaamiseen, sillä tästä rahasta ei ole artisteille päätynyt tähänkään mennessä mitään, vaan lähinnä lakimiehille. Tämä pitää toisaalta toteuttaa niin, että kulttuuriministeriön määrärahoja lisätään tällä summalla, jotta kyseessä on uusi raha kulttuurin käyttöön eikä vain sen siirtäminen momentilta toiselle.
Tutkittavaksi Arhinmäki voisi asettaa myös sen, voisiko koko maksun korvata jollakin verohelpotuksella sellaiselle henkilölle, jonka tulot tulevat luovan työn tekemisestä. Jos alennus olisi prosentti- eikä euromääräinen, se jakautuisi varsin oikeudenmukaisesti, sillä paljon näitä tuloja saava saisi lompakkoonsa lisää euroja enemmän kuin sellainen, joka saa niitä varsin vähän. Tällöin voitaisiin erottaa koko hyvitysmaksu epämääräisten järjestöjen talutusnuorasta ja tilittää koko raha lyhentämättömänä artisteille. Nämä voivat halutessaan maksaa jäsenmaksuja mille tahansa yhdistykselle, mutta tämä poistaisi yhdistyksiltä niiden erityisaseman.
Nyt tehty paperi on siis vain ehdotus, eikä se toteudu sellaisenaan. Paavo Arhinmäki voisi sen sijaan ansaita palkkansa pistämällä koko järjestelmän täysremonttiin, sillä jo nyt pitäisi olla selvää kaikille, että hyvitysmaksuameebaa ei saada aidattua mihinkään ennustettavaan ja järkevään karsinaan. Vaikka kaikkiin ehdotuksiin suostuttaisiin nyt, kahden vuoden päästä olisi käsissämme joukko uusia ehdotuksia. Kaikissa menneissä, nykyisissä ja tulevissa ehdotuksissa on keskeinen perustelu maksutuoton pitämisestä suunnilleen ennallaan kymmenessä miljoonassa.
Parempi siis luopua hyvitysmaksusta ja keskustella tekijänoikeuksien haltijoiden kanssa siitä, mikä on paras tapa antaa heille tuo noin kymmenen miljoonaa verovaroista, ja sen jälkeen unohtaa koko juttu.
Tarkkaa tietoa ehdotuksen sisällöstä ei tunnu löytyvän vielä mistään. Eilisissä uutisissa ja tämän aamupäivän tiedoissa mainittiin laite- ja palvelulistoja ja mukana olivat myös tulostimet. Ylellä oli tämä uutinen myös, mutta se on ilmeisesti poistettu ja tilalla on nyt tämä. Poisto kielii siitä, että alkuperäisessä uutisessa on ollut asiavirheitä tai siitä, että uutinen ei ole miellyttänyt vaikutusvaltaisia tahoja. Tässä tapauksessa veikkaan ensimmäistä syytä. Toinen asiasta näkemäni uutinen on tämä.
Printterien lisääminen listaan kuulostaa varsin kaukaa haetulta, mutta koska asia oli poistettu uusimmasta uutisesta, se saattaa osoittautua ankaksi, joten älkäämme takertuko siihen. Jäljelläkin olevassa uutisessa kuitenkin kiistattomasti todetaan tarve “laajentaa maksun pohjaa”, mikä on ollut kaikkien vastaavien ehdotusten kantava ajatus siitä saakka, kun hyvitysmaksu on ollut käytössä. Keinoiksi mainitaan sekä uusien laitteiden että uusien palvelujen verottaminen.
Huomio kiinnittyy lähinnä kahteen seikkaan.
Olen jo aiemminkin epäillyt, että tosiasiassa tarkoitus on ennemmin tai myöhemmin
Teostomaksun periminen yrityksiltä on koko maksun periaatteen vastaista, sillä kyse on hyvitystä laillisesta kopioinnista yksityiseen käyttöön. Tämä on yksityisen henkilön oikeus, yrityksellä ei tällaista oikeutta ole. Jos siis yrityksen tietotekniikka- ja tallennuspalvelut ovat tällaisen sisällön täyttämiä, tapahtuu rikos, joka kuuluu oikeusistuimelle eikä hyvitysmaksun piiriin. Käytännössä siis pitäisi tehdä ero sen välillä, ostaako palvelua yksityinen henkilö vai yritys. Tämä on tietysti tehtävissä, mutta turhaa työtä se palvelujen myyjille tuo. Varsinkin kun ostamalla samat palvelut ulkomailta selviää ilman maksua ja byrokratiaa; yksikään ulkomainen levytilan tarjoaja ei taatusti tilitä ikinä Teostolle mitään.
Toinen levytilapalvelun verolle panemisen ovela puoli on se, että näitä palveluja on kaikkialla. Useimpien nettitöpselien hinnassa on nykyään jotakin tallennuskapasiteettia, kotisivutilaa, sähköpostitilaa tai varmuuskopiotilaa. Tällä osalla palvelua ei ole erillistä hintaa vaan se on osa nettitöpselin kuukausimaksua. Tämä tarkoittaisi sitä, että jokaisesta internet-liittymästä pitäisi maksaa teostomaksu. Näin siirryttäisiin yksittäisten laitehankintojen verottamisesta jatkuvien ja käytännössä nykyihmiselle pakollisten palvelujen verottamiseen ja korvataan kertaluontoiset maksut kuukausittaisilla.
Teleoperaattorit tietysti voivat purkaa palvelupakettinsa, jotta koko nettitöpselin hinnan verottamisesta vapautuu, mutta tämä puliveivaus ei suoraan sanoen tuota mitään. Siitä ei hyödy kuluttaja, siitä ei hyödy palveluntarjoaja eikä siitä hyödy viime kädessä artistikaan, jonka osuus tätä kautta saatavasta saaliista on olematon. Soisin, että Suomessa keskityttäisiin hyödyllisen työn tekemiseen ja teettämiseen sen sijaan, että suorastaan motivoidaan tekemään ameebamaisten ja vuosittain muotoaan muuttavien lisäverojen kiertämisestä oleellinen osa tietotekniikkabisnestä.
Ilta-Sanomien uutinen kertoo meille näin:
Uusina tuotteina ja palveluina hyvitysmaksun piiriin tulevat muun muassa tietokoneet, tabletit, tulostimet, maksulliset pilvipalvelut, maksulliset verkkosisältöpalvelut, osa maksu-tv-kanavista, osa äänikirjoista sekä ääni- ja videotallenteet. Matkapuhelinten, paperikirjojen ja paperilehtien sisällyttäminen järjestelmään on jätetty avoimeksi.
Tämä kuulostaa niin päättömältä, että olen valmis harkitsemaan jo tässä kohtaa väärinymmärrystä.
Toisaalta Yle säestää yleisemmällä tasolla, saman ajatuksen sisältäen: Ehdotuksen mukaan hyvitysmaksu laajennettaisiin laitteiden ja tallennusalustojen lisäksi pilvisisältö- ja tallennuspalveluihin sekä kuluttajille maksullisesti tarjottaviin sisältötuotteisiin ja sisältöpalveluihin.
Minusta alkaa nimittäin näyttää siltä, että kun äänikirjat ja ääni- ja videotallenteet (ylen uutisen mukaan “maksulliset sisältötuotteet”) ollaan panemassa teostoverolle ja asia jätetään “avoimeksi” (=siihen palattaisiin ensi vuonna jos ehdotus menisi näin läpi) paperikirjojen osalta, tekijänoikeusmafia haluaa hyvitysmaksua siitä, että joku ostaa tekijänoikeuksien alaista sisältöä. Enää ei riitä, että verolle pannaan kopioinnin omaan käyttöön mahdollistava tietokone, kovalevy, nettitöpseli, printteri, kaapelit ja Ikean jakkara, jolla kotikäyttöön kopioija istuu. Lisäksi pitää maksaa rangaistusmaksu siitä, että ostaa sisältöä.
Jos tekijänoikeustyöryhmän mielestä on ongelmallista, että tekijänoikeuksien alaista materiaalia halpa-arvoisesti ostetaan, miksi sitä sitten tarjotaan myyntiin? Jos taas tuote menee liian halvalla, kannattaa nostaa hintaa, sillä tekijänoikeuksien haltijalla on tässä käytössään melkoinen monopoli hinnoitella tuotteensa miten vain. Hyvitysmaksun ulottamista tällaiseen liiketoimintaan en ymmärrä sitäkään vähää kuin tallennuspalvelujen pistämistä verolle.
Mielenkiintoista on nähdä perusteluista vastaus näihin kysymyksiin:
- Jos kerran ehdotuksen mukaan palvelujen pitäisi maksaa 1-2% niiden myyntihinnasta hyvitysmaksua, miten toimitaan tapauksissa, joissa hyvitysmaksun alaiseksi ajateltu palvelu tarjotaan ilmaiseksi? Mitä silloin maksetaan? Jos ei mitään, koko ehdotus on joutava, sillä melkein minkä vain palvelun voi nykyään maisemoida ilmaiseksi. Entä mitä tapahtuu, kun palvelu tuotetaan ulkomailta?
- Hyvitysmaksua koskeva lainsäädäntö edellyttää, että hyvitysmaksun alaista asiaa käytetään “merkittävässä määrin” yksityisten kopioiden valmistamiseen. Tätä puolta ei ole pidetty esillä enää aikoihin vaan tallennuskapasiteetin kasvaessa koko asia on sivuutettu. Kun nyt otetaan jo massiiviset pilvipalvelutkin tämän piiriin, pitäisi viimein löytyä jotain perusteluja sille, että näitä palveluja ja niiden tallennuskapasiteettia käytetään “merkittävästi” tähän. En pidätä hengitystäni.
- Miten huolehditaan siitä, että yksikään yritys ei joudu käyttämänsä tietotekniikan ja siihen liittyvien palvelujen hinnassa maksamaan äyriäkään hyvitysmaksua vaan se koostuu sataprosenttisesti yksityisiltä ihmisiltä perityistä maksuista? En pidätä hengitystäni edelleenkään.
Tämä ehdotus on niin päätön, sekava ja ameebamainen, että se antaisi ministerille mahdollisuuden ottaa asia esille täysin toisessa sävyssä. Hyvitysmaksun koko historian ajan se on nähty ongelmallisena järjestelmänä oikeastaan kaikissa oleellisissa sidosryhmissä. Implisiittisesti nimittäin myös
EU-direktiivi edellyttää hyvitysmaksujärjestelmää, muttei juurikaan ota kantaa siihen, miten tuo maksu peritään. Arhinmäki voisi tässä kohtaa käynnistää työn hyvitysmaksun siirtämiseen verovaroista maksettavaksi. Tämän ehdotuksen tekijä odottaa noin kymmentä miljoonaa, joten annettakoon heille verovaroista kymmenen miljoonaa jollain sopivalla summalla vähennettynä.
Kun kyseessä on jatkossa verovaroista maksettava korvaus, tämän korvauksen määrää voidaan vähentää sillä summalla, joka nyt menee maksujen keräämiseen, valvontaan ja lobbaamiseen, sillä tästä rahasta ei ole artisteille päätynyt tähänkään mennessä mitään, vaan lähinnä lakimiehille. Tämä pitää toisaalta toteuttaa niin, että kulttuuriministeriön määrärahoja lisätään tällä summalla, jotta kyseessä on uusi raha kulttuurin käyttöön eikä vain sen siirtäminen momentilta toiselle.
Tutkittavaksi Arhinmäki voisi asettaa myös sen, voisiko koko maksun korvata jollakin verohelpotuksella sellaiselle henkilölle, jonka tulot tulevat luovan työn tekemisestä. Jos alennus olisi prosentti- eikä euromääräinen, se jakautuisi varsin oikeudenmukaisesti, sillä paljon näitä tuloja saava saisi lompakkoonsa lisää euroja enemmän kuin sellainen, joka saa niitä varsin vähän. Tällöin voitaisiin erottaa koko hyvitysmaksu epämääräisten järjestöjen talutusnuorasta ja tilittää koko raha lyhentämättömänä artisteille. Nämä voivat halutessaan maksaa jäsenmaksuja mille tahansa yhdistykselle, mutta tämä poistaisi yhdistyksiltä niiden erityisaseman.
Nyt tehty paperi on siis vain ehdotus, eikä se toteudu sellaisenaan. Paavo Arhinmäki voisi sen sijaan ansaita palkkansa pistämällä koko järjestelmän täysremonttiin, sillä jo nyt pitäisi olla selvää kaikille, että hyvitysmaksuameebaa ei saada aidattua mihinkään ennustettavaan ja järkevään karsinaan. Vaikka kaikkiin ehdotuksiin suostuttaisiin nyt, kahden vuoden päästä olisi käsissämme joukko uusia ehdotuksia. Kaikissa menneissä, nykyisissä ja tulevissa ehdotuksissa on keskeinen perustelu maksutuoton pitämisestä suunnilleen ennallaan kymmenessä miljoonassa.
Parempi siis luopua hyvitysmaksusta ja keskustella tekijänoikeuksien haltijoiden kanssa siitä, mikä on paras tapa antaa heille tuo noin kymmenen miljoonaa verovaroista, ja sen jälkeen unohtaa koko juttu.
Ihalainen, työttömät ja maahanmuuttajat
10/05/12 14:30
Työministeri Lauri Ihalainen kehottaa ottamaan mallia monista maista työllisyysasteen parantamisessa. Huomio kiinnittyy kuitenkin neuvoon ottaa mallia Ruotsista “erityisryhmien työllistämisessä”. Ihalainen lausuu näin Helsingin Sanomissa:
Ruotsista Suomella olisi Ihalaisen mielestä opittavaa työllisyysasteen nostamisessa. Ruotsissa on paneuduttu monien erillisryhmien, kuten vajaakuntoisten ja maahanmuuttajien, työllistämiseen. "Meillä on 170 000 ulkomaalaista, ja määrä kasvaa joka vuosi. Vuonna 2020 meillä on 320 000 ulkomaalaista tällä kasvuvauhdilla", Ihalainen huomautti.
Vieläkö on vallalla oppi siitä, että nykyisen kaltainen maahanmuutto on tarpeellista aivan lähitulevaisuudessa vaanivan työvoimapulan ratkaisuksi? Ainakin työministeri tuntuu pitävän maahanmuuttoa lähinnä erityistoimia tarvitsevan erityisryhmän luojana. Näyttämättä jää, pitääkö Ihalainen maahanmuuton pääosaa vai pientä osaa tällaisena erityistoimien tarvitsijana, mutta kun hän mainitsee kasvuluvut ja Suomi ei edelleenkään houkuttele kovin sankoin joukoin työhön tulevia siirtolaisia, voidaan ainakin keskustelun pohjaksi olettaa, että 150000 uudesta tulokkaasta varsin moni tarvitsee näitä erityistoimia.
Asia ei varmastikaan ole kovin yllättävä ja jos joku keksii poppakonstin, jolla 150000 hankalasti työllistettävää saadaan yksityiselle sektorille töihin ilman kulua julkiselle sektorille, hanke on tietysti tekemisen arvoinen aivan riippumatta siitä, päätyvätkö töihin maahanmuuttajat vai valtaväestön edustajat.
Ruotsissa vain tällaista viisasten kiveä ei ole keksitty vaan siellä erityisryhmien työllisyys perustuu runsaisiin tukityöllistämisohjelmiin ja kyse on kulusta. Jäämme kuitenkin odottamaan ehdotuksia keinoista.
Muuten Ihalainen on puolestaan taustansa vanki.
“Tanskan mallia” sinänsä kehutaan, muttei kuitenkaan olla valmiita siirtymään siihen kuin “joiltain osin”. Tanskan mallissahan yhdistyy erilaisia tukimuotoja sekä myös pakkoja, ja olematon irtisanomissuoja. Onkohan Ihalainen valmis toteuttamaan muutakin kuin tuet, mikä tietää taas rahanmenoa? Rahallinen tuki työttömällehän ei työllistä ketään. Tarvitaan avoin työpaikka sekä siihen hakija, joka on nyt työtön. Tanskan mallissa yritetään motivoida yksityinen sektori luomaan väliaikaistakin työtä ja pakottaa työttömät ottamaan näitä töitä vastaan vaikka ne eivät vastaa koulutusta tai ovat kaukana.
Minä en tiedä yhtäkään työtöntä, joka olisi kokenut työttömien kurssituksen kannaltaan hyödylliseksi. Tiedän sen sijaan useita, jotka ovat pitäneet pakollista kurssitusta lähinnä nöyryyttävänä. Tiedän myös tapauksia, joissa työttömien kurssitukseen menevistä rahoista hyötyvät lähinnä kurssittajat, kursseilla istuvat eivät töitä löydä kurssin jälkeenkään. Tanskan malli ei tarkoita tämän kurssitusbisneksen kasvattamista. Mitähän Ihalainen mahtaa tarkoittaa vaatiessaan nopeaa “uudelleenkouluttamista ja konkreettisia toimia”? Vaikka Lieksan, Kajaanin tai satunnaisen näivettyvän paperitehdaspaikkakunnan työttömät istuvat kursseilla loputtomiin, se ei tuo näihin paikkoihin yhtään työpaikkaa.
Näistä paikoista pitäisi saada ihmiset työpaikkojen lähelle, mutta koska työpaikkojen lähellä asuminen maksaa liikaa, he eivät voi tällaista muutosta tehdä kovin pienen pätkätyön perusteella. Mitähän Ihalainen meinasi tälle tehdä?
Saksassa on taas otettu käyttöön toisenlaisia keinoja. Siellä lähdettiin teollisuustyön säilyttämisen tielle leikkaamalla työntekijöiden etuja ja vastineeksi tästä savupiipputeollisuus ei vähentänyt väkeä. Malli näyttää toimivan yllättävän hyvin ainakin nyt. Oltaisiinkohan Suomessa valmiita tähän Ihalaisen aloitteesta? En tiedä, mutta ei taida tulla aloitettakaan. Saksan mallistakin voisi vain poimia irtisanomisista luopumisen. Saksassa pärjätään tällä hetkellä hyvin, mutta nähtäväksi jää, miten seuraava kilpailun aalto idästä vaikuttaa. Ovatko työntekijät vieläkin valmiita joustamaan työllisyysnäkökohta mielessään vai joko joustaminen loppuu? Jos Saksassa ei enää teollisuus ole kilpailukykyistä, mutta irtisanoakaan ei saa, saksalainen teollisuus on muutamassa vuodessa konkurssissa. Tämä on tuon mallin riski, se kun ei ole mikään kertaluontoinen toimi vaan jatkuva prosessi, jossa firmat pidetään kilpailukykyisinä ilman ulkoistuksia ja väkimäärän joustoja, ja joustava parametri on muualla.
Suomessa työttömyys on ongelma lähinnä siksi, että työttömät ovat eri paikoissa kuin työpaikat ja työpaikat eivät synny samoille aloille kuin mistä työpaikkoja lähtee. Palvelu-, myynti- ja hoivatyötä olisi tarjolla, teollisuustyötä taas ei. Tässä tulee mieleen, että harvasta koneenhoitajasta tulee kuitenkaan hyvää ihmisten hoitajaa. Riittääkö paperikonetta ikänsä rasvanneen supliikki myyntihommiin mielellään vielä vierailla kielillä? Ihalaisen mainitsema maahanmuuttajien työttömyys on ongelma joissain kansallisuuksissa, mutta taloudellisesti ongelma ei vielä ole kovin suuri.
Varmaan jotain pitäisi tehdä.
Veikkaan, että oikea tapa ratkaista monista asioista muodostuvaa vyyhtiä ei ole tehdä roiskaisukatsetta muutamiin maihin ja kopioida niiden malleista kaikki ne aspektit, jotka lisäävät julkisia menoja, ja jättää toteuttamatta kaikki ne, jotka vaikuttavat työntekijöiden etuihin tai työttömien velvollisuuksiin. Samaten oikea ratkaisu ei ole keksiä pisteohjelmia, joiden hyödyt valuvat johonkin muualle kuin itse kohteeseen. Oikea ratkaisu ei ole myöskään antaa työttömille lisää rahaa. Niin voidaan tehdä muista syistä, mutta työllisyysvaikutusta tällä ei ole.
Minä miettisin, millä valmistava teollisuus saataisiin investoimaan Suomeen. Rahat tähän ottaisin vaikka suunnitellusta hankkeesta antaa verohelpotuksia jo ennestään rikkaille pääomasijoittajille. Mitä oikein puuttuu? Suomessa energia ei ole erityisen kallista, työvoimaa olisi maakunnissa vaikka kuinka, tonttimaa ei maksa näissä paikoissa mitään. Mikä oikein on ongelma? Varmastikaan aivan viheliäisintä bulkkia ei kannata tehdä, mutta ei tarvita myöskään maailman luksusbrändejä.
Jos asiaa kysytään yrityspomoilta, he valittavat veroista. mutta eivät yritysten verot Suomessa niin korkeita ole. Olisikohan enemmänkin kyse ideoiden puutteesta? Ministeri voisi joutessaan miettiä vaikka tätä. Miten suomalaisten hyvät ideat saataisiin jalostumaan Suomessa tehdyiksi tuotteiksi? Asia ei auta työllisyyteen mitään hänen ministerikaudellaan, mutta kulttuurimuutoksen pitäisi lähteä liikkeelle jostain. Tämän käynnistäminen olisi huomattavasti hyödyllisempää kuin haihattelu tanskan mallin porkkanapuolesta.
Ruotsista Suomella olisi Ihalaisen mielestä opittavaa työllisyysasteen nostamisessa. Ruotsissa on paneuduttu monien erillisryhmien, kuten vajaakuntoisten ja maahanmuuttajien, työllistämiseen. "Meillä on 170 000 ulkomaalaista, ja määrä kasvaa joka vuosi. Vuonna 2020 meillä on 320 000 ulkomaalaista tällä kasvuvauhdilla", Ihalainen huomautti.
Vieläkö on vallalla oppi siitä, että nykyisen kaltainen maahanmuutto on tarpeellista aivan lähitulevaisuudessa vaanivan työvoimapulan ratkaisuksi? Ainakin työministeri tuntuu pitävän maahanmuuttoa lähinnä erityistoimia tarvitsevan erityisryhmän luojana. Näyttämättä jää, pitääkö Ihalainen maahanmuuton pääosaa vai pientä osaa tällaisena erityistoimien tarvitsijana, mutta kun hän mainitsee kasvuluvut ja Suomi ei edelleenkään houkuttele kovin sankoin joukoin työhön tulevia siirtolaisia, voidaan ainakin keskustelun pohjaksi olettaa, että 150000 uudesta tulokkaasta varsin moni tarvitsee näitä erityistoimia.
Asia ei varmastikaan ole kovin yllättävä ja jos joku keksii poppakonstin, jolla 150000 hankalasti työllistettävää saadaan yksityiselle sektorille töihin ilman kulua julkiselle sektorille, hanke on tietysti tekemisen arvoinen aivan riippumatta siitä, päätyvätkö töihin maahanmuuttajat vai valtaväestön edustajat.
Muuten Ihalainen on puolestaan taustansa vanki.
“Tanskan mallia” sinänsä kehutaan, muttei kuitenkaan olla valmiita siirtymään siihen kuin “joiltain osin”. Tanskan mallissahan yhdistyy erilaisia tukimuotoja sekä myös pakkoja, ja olematon irtisanomissuoja. Onkohan Ihalainen valmis toteuttamaan muutakin kuin tuet, mikä tietää taas rahanmenoa? Rahallinen tuki työttömällehän ei työllistä ketään. Tarvitaan avoin työpaikka sekä siihen hakija, joka on nyt työtön. Tanskan mallissa yritetään motivoida yksityinen sektori luomaan väliaikaistakin työtä ja pakottaa työttömät ottamaan näitä töitä vastaan vaikka ne eivät vastaa koulutusta tai ovat kaukana.
Minä en tiedä yhtäkään työtöntä, joka olisi kokenut työttömien kurssituksen kannaltaan hyödylliseksi. Tiedän sen sijaan useita, jotka ovat pitäneet pakollista kurssitusta lähinnä nöyryyttävänä. Tiedän myös tapauksia, joissa työttömien kurssitukseen menevistä rahoista hyötyvät lähinnä kurssittajat, kursseilla istuvat eivät töitä löydä kurssin jälkeenkään. Tanskan malli ei tarkoita tämän kurssitusbisneksen kasvattamista. Mitähän Ihalainen mahtaa tarkoittaa vaatiessaan nopeaa “uudelleenkouluttamista ja konkreettisia toimia”? Vaikka Lieksan, Kajaanin tai satunnaisen näivettyvän paperitehdaspaikkakunnan työttömät istuvat kursseilla loputtomiin, se ei tuo näihin paikkoihin yhtään työpaikkaa.
Näistä paikoista pitäisi saada ihmiset työpaikkojen lähelle, mutta koska työpaikkojen lähellä asuminen maksaa liikaa, he eivät voi tällaista muutosta tehdä kovin pienen pätkätyön perusteella. Mitähän Ihalainen meinasi tälle tehdä?
Saksassa on taas otettu käyttöön toisenlaisia keinoja. Siellä lähdettiin teollisuustyön säilyttämisen tielle leikkaamalla työntekijöiden etuja ja vastineeksi tästä savupiipputeollisuus ei vähentänyt väkeä. Malli näyttää toimivan yllättävän hyvin ainakin nyt. Oltaisiinkohan Suomessa valmiita tähän Ihalaisen aloitteesta? En tiedä, mutta ei taida tulla aloitettakaan. Saksan mallistakin voisi vain poimia irtisanomisista luopumisen. Saksassa pärjätään tällä hetkellä hyvin, mutta nähtäväksi jää, miten seuraava kilpailun aalto idästä vaikuttaa. Ovatko työntekijät vieläkin valmiita joustamaan työllisyysnäkökohta mielessään vai joko joustaminen loppuu? Jos Saksassa ei enää teollisuus ole kilpailukykyistä, mutta irtisanoakaan ei saa, saksalainen teollisuus on muutamassa vuodessa konkurssissa. Tämä on tuon mallin riski, se kun ei ole mikään kertaluontoinen toimi vaan jatkuva prosessi, jossa firmat pidetään kilpailukykyisinä ilman ulkoistuksia ja väkimäärän joustoja, ja joustava parametri on muualla.
Suomessa työttömyys on ongelma lähinnä siksi, että työttömät ovat eri paikoissa kuin työpaikat ja työpaikat eivät synny samoille aloille kuin mistä työpaikkoja lähtee. Palvelu-, myynti- ja hoivatyötä olisi tarjolla, teollisuustyötä taas ei. Tässä tulee mieleen, että harvasta koneenhoitajasta tulee kuitenkaan hyvää ihmisten hoitajaa. Riittääkö paperikonetta ikänsä rasvanneen supliikki myyntihommiin mielellään vielä vierailla kielillä? Ihalaisen mainitsema maahanmuuttajien työttömyys on ongelma joissain kansallisuuksissa, mutta taloudellisesti ongelma ei vielä ole kovin suuri.
Varmaan jotain pitäisi tehdä.
Veikkaan, että oikea tapa ratkaista monista asioista muodostuvaa vyyhtiä ei ole tehdä roiskaisukatsetta muutamiin maihin ja kopioida niiden malleista kaikki ne aspektit, jotka lisäävät julkisia menoja, ja jättää toteuttamatta kaikki ne, jotka vaikuttavat työntekijöiden etuihin tai työttömien velvollisuuksiin. Samaten oikea ratkaisu ei ole keksiä pisteohjelmia, joiden hyödyt valuvat johonkin muualle kuin itse kohteeseen. Oikea ratkaisu ei ole myöskään antaa työttömille lisää rahaa. Niin voidaan tehdä muista syistä, mutta työllisyysvaikutusta tällä ei ole.
Minä miettisin, millä valmistava teollisuus saataisiin investoimaan Suomeen. Rahat tähän ottaisin vaikka suunnitellusta hankkeesta antaa verohelpotuksia jo ennestään rikkaille pääomasijoittajille. Mitä oikein puuttuu? Suomessa energia ei ole erityisen kallista, työvoimaa olisi maakunnissa vaikka kuinka, tonttimaa ei maksa näissä paikoissa mitään. Mikä oikein on ongelma? Varmastikaan aivan viheliäisintä bulkkia ei kannata tehdä, mutta ei tarvita myöskään maailman luksusbrändejä.
Jos asiaa kysytään yrityspomoilta, he valittavat veroista. mutta eivät yritysten verot Suomessa niin korkeita ole. Olisikohan enemmänkin kyse ideoiden puutteesta? Ministeri voisi joutessaan miettiä vaikka tätä. Miten suomalaisten hyvät ideat saataisiin jalostumaan Suomessa tehdyiksi tuotteiksi? Asia ei auta työllisyyteen mitään hänen ministerikaudellaan, mutta kulttuurimuutoksen pitäisi lähteä liikkeelle jostain. Tämän käynnistäminen olisi huomattavasti hyödyllisempää kuin haihattelu tanskan mallin porkkanapuolesta.
Poliitikot ja talouskasvu
09/05/12 18:36
Taas on päivä maailmanpolitiikkaa takana ja tämä kirjoitus liippaa läheltä edellistä.
Ranskassa presidentti vaatii, että politiikan pitää tehdä talouskasvua. Britanniassa hapannaama Ed Miliband vaatii täsmälleen samaa. Kreikassa ollaan sitä mieltä, että säästää nyt ei ainakaan tarvitse vaan luoda talouskasvua. Suomessa oppositio vaatii hallitukselta toimia talouskasvun edistämiseksi.
Mutta mitä oikein vaaditaan? Onko hallituksilla enää keinoja käynnistää talouskasvua?
Menneessä maailmassa oli. Silloin ostettiin kotimaista tavaraa, sillä muuta ei
ollut tarjolla tai se oli kallista. Pumppaamalla rahaa kiertoon oikeastaan miten vain, raha jäi pääosin kotimaiseen kiertoon ja alkoi rasvata talouden rattaita. Tällöin luotiin talouskasvua julkisilla rakennushankkeilla, joilla lisäksi oli meriittinä se, että näitä hankkeita myös tarvittiin. Ei Eurooppa ollut valmis parikymmentä vuotta toisen maailmansodan raunioiden jälkeen. Ei se ole varmaan täysin valmis nytkään, mutta tarve uudelle rakentamalla saatavalle on paljon vähäisempi.
Nyt elämme täysin toisenlaisessa maailmassa.
Ihmiset eivät enää osta kotimaista tavaraa, sillä se on kallista. Kiinalainen tavara on paljon halvempaa. Itse asiassa länsimaissa ei edes enää ole kovin paljoa valmistavaa teollisuutta, joten kotimaista ei voi kuluttaa vaikka haluaisi. Pumpataan yhteiskuntaan rahaa mitä kautta tahansa, se ei enää jää kiertämään ja rasvaamaan talouden rattaita. Siitä häipyy puolikas valtiolle veroina kun vielä 30 vuotta sitten pärjättiin kolmanneksella. Tämä raha toki kiertää uudelleen, mutta ei synnytä samalla tavalla yksityisen sektorin työtä kuin se ennen synnytti. Lopusta iso osa valuu suoraan ulkomaille tuontitavaran tai tuontienergian ostamiseen.
Julkinen rakennushanke ei edes enää jätä rahaa juuri kiertoon, sillä hankinnat täytyy kilpailuttaa. Suomessa on käynnissä miljardiluokan työmaa Eurajoella, mutta paljonko tuosta rahasta jää Suomeen? Työmiehet ovat muualta, tekniikka tulee muualta, suunnittelu tulee muualta ja asiantuntemus tulee muualta. Lisää työtä saa lähinnä vartiointiliike, joka yhteistyössä poliisin kanssa kyörää pois hampuusilta näyttävät mielenosoittajat päivittäin.
Jos rakennetaan rata, ratatyöläiset tulevat Puolasta ja junat tilataan Italiasta. Vaikka olisi tahtoa, Suomeen ei kannattaisi todennäköisesti rakentaa luotijunien valmistustehdasta, sillä sille ei olisi asiakkaita muualla. Melkein kaikki julkiset hankinnat sisältävätkin nykyään tekniikkaa, jota kannattaa ostaa ulkomailta eikä tällainen hanke enää ole motivaattori luoda Suomeen uutta osaamista, valmistusta ja suunnittelua.
Suomen voi tässä korvata millä hyvänsä maalla Euroopassa, paitsi Ranskalla, jossa rakennetaan tukiaisilla kaikennäköisiä asioita ja maa nääntyy 55% BKT:stä haukkaavan julkisen sektorin alle. Siitä huolimatta Ranskassakaan ei talouskasvu raketoi vaan polkee paikallaan.
Minulle on syntynyt sellainen ajatus, että vaikka poliitikot oppositiossa ovat sitä mieltä, että hallituspoliitikot ilkeyttään eivät talouskasvua käynnistä, talouskasvu ei ole enää poliittisen koneiston asia. Poliittinen koneisto voi lopettaa talouskasvun verottamalla yksityisen kulutuksen nollaan, mutta plusmerkkisesti poliittinen koneisto voi vain luoda mahdollisuudet talouskasvulle. Huolimatta yrityspomojen kitinästä kaikissa maissa siitä, että verot ovat plää ja ammattiliitot ovat plää, Alppien pohjoispuolisessa Euroopassa nämä mahdollisuudet ovat tosiasiassa olemassa jo nyt. On sitten kyse Britanniasta, Suomesta tai Saksasta, hyvän idean keksijä saa perustetuksi yrityksen, palkattua sinne työvoimaa, tehtyä tuotteita ja markkinoitua niitä ilman, että kukaan valtion tasolla sitä estää tai kohtuuttomasti haittaa.
Poliitikko ei voi kuitenkaan enää luoda talouskasvua, sillä länsimaat ovat muuttuneet taloudeltaan umpinaisista säiliöistä kaivoiksi, joihin voi kyllä kantaa vettä, mutta ei se siellä pysy.
Perussuomalaisuutta lähellä olevat aatteet kussakin maassa ovat sitä mieltä, että
pitäisi palata umpinaisiin säiliöihin. Tämä on helppo vaatimus, mutta useimmat sitä vaativat eivät ymmärrä alkuunkaan, mitä oikein ovat vaatimassa. Länsimaista parhaiten ovat pärjänneet ne, joissa talous on avoin ja tehokkuutta osataan hakea ulkomailta jos itse ei osata. Poikkeuksena on USA, jonka talous on riittävän iso pärjäämään toistaiseksi omillaan, mutta ongelmia sielläkin on. Euroopan maista parhaiten pärjäävät maat ovat juuri niitä, jotka käyvät mielellään kauppaa kieli- ja kulttuurimuurien ylitse. Huonosti pärjätään niissä maissa, joissa on kotimainen, keskusjohtoinen tukiaistalous poliitikkojen käsissä.
Miten siis ranskalais- tai kreikkalaispoliitikko "käynnistää talouskasvun"? Osaako joku kertoa tämän minulle?
Tästä ei tietystikään seuraa, että politiikalla on vain yksi sisältö ja tapa tehdä sitä. Tietysti voidaan tehdä monenlaista politiikkaa ja linja kuuluu valita vaaleissa, mutta talouskasvun luominen taitaa olla poliitikkojen käsissä varsin epäsuorasti. Jotkut maat panostavat koulutukseen ja toivovat tämän taloutta edistävän. Joissain paikoissa panostetaan maatalouteen ja aluepolitiikkaan. Kolmannessa rakennetaan sotatarvikkeita omalla puolustusbudjetilla ja viedään niitä ympäri maailmaa. Neljännessä luotetaan imperiumiin. Viidennessä rakennetaan vahvaa brändiä maalle siinä toivossa, että se myy.
Kaikki nämä ovat politiikan sisältökysymyksiä, joihin jokaisen pitäisi kyetä ottamaan kantaa. On aivan keskeistä, miten julkinen raha käytetään. Jos se käytetään väärin, talous näivettyy, sillä verojen kerääminen on aina yksityisestä taloudesta pois. Jos raha käytetään oikein, syntyy yrityksiä, jotka kasvattavat taloutta ja työllistävät ihmisiä sen verran, että verojen keräämisestä syntynyt haitta kompensoituu moninkertaisesti. Vaalikarjan on kuitenkin syytä katsoa todella tarkkaan, mitä oikein luvataan.
Jos talouskasvu käynnistyy ensi viikolla, se ei ole yhdenkään nyt vallassa olevan poliitikon ansio. Se voi tapahtua poliitikoista riippumatta jos ihmiset vain rupeavat kuluttamaan taas. Jos taas joku poliittinen toimi auttaa, siihen on ruvettu panostamaan 20 vuotta sitten ja näiden toimien isät ja äidit eivät enää ole politiikassa mukana kuin satunnaisesti. Tänään tehtävät päätökset voivat kyllä olla oikeita tai vääriä, mutta niiden vaikutus nähdään taas parinkymmenen vuoden kuluttua.
Tarjoan tässä tulevissa vaaleissa ehdokastaan miettiville hyvän nyrkkisäännön: jokainen poliitikko, joka lupaa käynnistää talouskasvun vaalikaudellaan, on äänestäjän älykkyyttä reippaasti aliarvioiva valehtelija.
Ranskassa presidentti vaatii, että politiikan pitää tehdä talouskasvua. Britanniassa hapannaama Ed Miliband vaatii täsmälleen samaa. Kreikassa ollaan sitä mieltä, että säästää nyt ei ainakaan tarvitse vaan luoda talouskasvua. Suomessa oppositio vaatii hallitukselta toimia talouskasvun edistämiseksi.
Mutta mitä oikein vaaditaan? Onko hallituksilla enää keinoja käynnistää talouskasvua?
Menneessä maailmassa oli. Silloin ostettiin kotimaista tavaraa, sillä muuta ei
Nyt elämme täysin toisenlaisessa maailmassa.
Ihmiset eivät enää osta kotimaista tavaraa, sillä se on kallista. Kiinalainen tavara on paljon halvempaa. Itse asiassa länsimaissa ei edes enää ole kovin paljoa valmistavaa teollisuutta, joten kotimaista ei voi kuluttaa vaikka haluaisi. Pumpataan yhteiskuntaan rahaa mitä kautta tahansa, se ei enää jää kiertämään ja rasvaamaan talouden rattaita. Siitä häipyy puolikas valtiolle veroina kun vielä 30 vuotta sitten pärjättiin kolmanneksella. Tämä raha toki kiertää uudelleen, mutta ei synnytä samalla tavalla yksityisen sektorin työtä kuin se ennen synnytti. Lopusta iso osa valuu suoraan ulkomaille tuontitavaran tai tuontienergian ostamiseen.
Julkinen rakennushanke ei edes enää jätä rahaa juuri kiertoon, sillä hankinnat täytyy kilpailuttaa. Suomessa on käynnissä miljardiluokan työmaa Eurajoella, mutta paljonko tuosta rahasta jää Suomeen? Työmiehet ovat muualta, tekniikka tulee muualta, suunnittelu tulee muualta ja asiantuntemus tulee muualta. Lisää työtä saa lähinnä vartiointiliike, joka yhteistyössä poliisin kanssa kyörää pois hampuusilta näyttävät mielenosoittajat päivittäin.
Jos rakennetaan rata, ratatyöläiset tulevat Puolasta ja junat tilataan Italiasta. Vaikka olisi tahtoa, Suomeen ei kannattaisi todennäköisesti rakentaa luotijunien valmistustehdasta, sillä sille ei olisi asiakkaita muualla. Melkein kaikki julkiset hankinnat sisältävätkin nykyään tekniikkaa, jota kannattaa ostaa ulkomailta eikä tällainen hanke enää ole motivaattori luoda Suomeen uutta osaamista, valmistusta ja suunnittelua.
Suomen voi tässä korvata millä hyvänsä maalla Euroopassa, paitsi Ranskalla, jossa rakennetaan tukiaisilla kaikennäköisiä asioita ja maa nääntyy 55% BKT:stä haukkaavan julkisen sektorin alle. Siitä huolimatta Ranskassakaan ei talouskasvu raketoi vaan polkee paikallaan.
Minulle on syntynyt sellainen ajatus, että vaikka poliitikot oppositiossa ovat sitä mieltä, että hallituspoliitikot ilkeyttään eivät talouskasvua käynnistä, talouskasvu ei ole enää poliittisen koneiston asia. Poliittinen koneisto voi lopettaa talouskasvun verottamalla yksityisen kulutuksen nollaan, mutta plusmerkkisesti poliittinen koneisto voi vain luoda mahdollisuudet talouskasvulle. Huolimatta yrityspomojen kitinästä kaikissa maissa siitä, että verot ovat plää ja ammattiliitot ovat plää, Alppien pohjoispuolisessa Euroopassa nämä mahdollisuudet ovat tosiasiassa olemassa jo nyt. On sitten kyse Britanniasta, Suomesta tai Saksasta, hyvän idean keksijä saa perustetuksi yrityksen, palkattua sinne työvoimaa, tehtyä tuotteita ja markkinoitua niitä ilman, että kukaan valtion tasolla sitä estää tai kohtuuttomasti haittaa.
Poliitikko ei voi kuitenkaan enää luoda talouskasvua, sillä länsimaat ovat muuttuneet taloudeltaan umpinaisista säiliöistä kaivoiksi, joihin voi kyllä kantaa vettä, mutta ei se siellä pysy.
Perussuomalaisuutta lähellä olevat aatteet kussakin maassa ovat sitä mieltä, että
Miten siis ranskalais- tai kreikkalaispoliitikko "käynnistää talouskasvun"? Osaako joku kertoa tämän minulle?
Tästä ei tietystikään seuraa, että politiikalla on vain yksi sisältö ja tapa tehdä sitä. Tietysti voidaan tehdä monenlaista politiikkaa ja linja kuuluu valita vaaleissa, mutta talouskasvun luominen taitaa olla poliitikkojen käsissä varsin epäsuorasti. Jotkut maat panostavat koulutukseen ja toivovat tämän taloutta edistävän. Joissain paikoissa panostetaan maatalouteen ja aluepolitiikkaan. Kolmannessa rakennetaan sotatarvikkeita omalla puolustusbudjetilla ja viedään niitä ympäri maailmaa. Neljännessä luotetaan imperiumiin. Viidennessä rakennetaan vahvaa brändiä maalle siinä toivossa, että se myy.
Kaikki nämä ovat politiikan sisältökysymyksiä, joihin jokaisen pitäisi kyetä ottamaan kantaa. On aivan keskeistä, miten julkinen raha käytetään. Jos se käytetään väärin, talous näivettyy, sillä verojen kerääminen on aina yksityisestä taloudesta pois. Jos raha käytetään oikein, syntyy yrityksiä, jotka kasvattavat taloutta ja työllistävät ihmisiä sen verran, että verojen keräämisestä syntynyt haitta kompensoituu moninkertaisesti. Vaalikarjan on kuitenkin syytä katsoa todella tarkkaan, mitä oikein luvataan.
Jos talouskasvu käynnistyy ensi viikolla, se ei ole yhdenkään nyt vallassa olevan poliitikon ansio. Se voi tapahtua poliitikoista riippumatta jos ihmiset vain rupeavat kuluttamaan taas. Jos taas joku poliittinen toimi auttaa, siihen on ruvettu panostamaan 20 vuotta sitten ja näiden toimien isät ja äidit eivät enää ole politiikassa mukana kuin satunnaisesti. Tänään tehtävät päätökset voivat kyllä olla oikeita tai vääriä, mutta niiden vaikutus nähdään taas parinkymmenen vuoden kuluttua.
Tarjoan tässä tulevissa vaaleissa ehdokastaan miettiville hyvän nyrkkisäännön: jokainen poliitikko, joka lupaa käynnistää talouskasvun vaalikaudellaan, on äänestäjän älykkyyttä reippaasti aliarvioiva valehtelija.
Vaalituloksia ja säästöjä
07/05/12 21:52
Ranskassa ja Kreikassa on äänestetty. Britanniassakin äänestettiin mutta vain paikallisvaaleissa.
Kummankaan maan vaalitulos ei ollut yllättävä. Ranskassa valta oli vaihtumassa säästämisen vastustajaan ja Kreikassa oli melko lailla selvää, että äänet pirstoutuvat haihatteleville pikkupuolueille, jotka vastustavat suunnilleen kaikkia asioita.
Demokratia toimii jotensakin näin. Kun pitäisi tehdä epäsuosittuja päätöksiä ja edessä ovat vaalit, epäsuositut päätökset kaatuvat. Tässä ei ole mitään vikaa jos tarjolla on toteuttamiskelpoinen vaihtoehto, mutta nyt on hyvin epäselvää, onko tällaista vaihtoehtoa olemassakaan. Detaljitasolla tietysti voidaan valita useiden eri polkujen välillä, mutta maailma näyttää juuri nyt olevan siinä asennossa, että mammuttimainen julkinen sektori on mahdollinen vain, jos se pystytään rahoittamaan tulorahoituksella kuten vaikkapa Ruotsissa. Velaksi sitä ei juuri nyt voi toteuttaa.
Kaikkien vasemmistopuolueiden ohjelma Euroopassa on tällä hetkellä suunnilleen se, että säästäminen pitää nyt lopettaa ja käynnistää talouskasvu velkarahalla, sillä tämä keino on joskus suljetun talouden aikaan toiminut hyvin.
Voidaan kuitenkin kysyä, mikä oikein muuttuu nykytilanteeseen. Valtiot lainasivat holtittomasti, ja saivat aikaiseksi vain kiinteistökuplia sekä kuplan osakemarkkinoille. Talous ajautui taantumaan ja lamaan ja on ollut siellä sitkeästi, vaikka valtiot vippaavat entistä enemmän. Vasemmistopuolueiden ajatus on se, että nyt pitäisi lainata vieläkin enemmän, ja kunhan lisävelanottoa kutsutaan elvytykseksi eikä syömävelaksi kuten aikaisemmin, talous alkaa elpyä.
Minä näen tässä ongelman. Jos velkaraha olisi käynnistääkseen talouden rattaat, se olisi tehnyt sen jo. Sen sijaan tunnumme ajautuvan syvempään ja syvempään kohmeeseen. Velkaelvytys ei siis näyttäisi toimivan halutulla tavalla. Miksi? Lähinnä sen takia, että velkarahaa ei käytetä kuitenkaan
uutta luoviin investointeihin vaan sosiaaliturvaan ja turhan julkisen sektorin työn teettämiseen. Tämä raha ei ole investointi tulevaan vaan käytännössä köyhille annettu raha päätyy kapitalisteille vuokrina ja keskiluokalle annettu raha päätyy kiinalaisille krääsänvalmistajille.
Nyt käsissämme on outo puuro, jossa väitetään köyhien kärsivän ja siksi heille pitää antaa enemmän rahaa, ja tätä kutsutaan elvytykseksi. Hyvätuloisten veroja kiristetään, sillä jostain on pakko saada lisää verotuloja ja näin näivetetään viimeistenkin ihmisten mahdollisuus kuluttaa eurooppalaisella kustannustasolla tehtäviä tuotteita ja palveluja. Tämä syventää lamaa eikä elvytä ensinkään. Kuten Jeremy Clarkson vuosia sitten kirjoitti: Plainly, he doesn’t mind if all Africans die of disease and hunger because, like all socialists, he wants to help the poor only about half as much as he wants to hurt the rich.
Juuri tässä on ongelman ydin. Kuvitellaan, että rikkaat, hyvätuloiset ja yritykset ovat syyllisiä lamaan ja siksi heitä pitää rangaista. Tosiasiassa syyllinen lamaan on liian pulska julkinen sektori, joka ei tuota investointityyppisesti takaisin omia kustannuksiaan. Julkisen sektorin tuottamat hyvät, tarpeelliset ja tehokkaat palvelut kuten vaikkapa suomalainen peruskoulutus, ovat investointi tulevaan, vaikka takaisinmaksua ei olekaan helppoa arvioida. Oletan kuitenkin rohkeasti, että tämäntyyppinen investointi maksaa itsensä takaisin. Rahan kippaaminen hullutuksiin ja haihatteluun ei puolestaan maksa itseään takaisin koskaan.
Sen sijaan, että rangaistaan köyhää, rikasta, yritystä, yrittäjää tai kuluttajaa, olisi tartuttava tähän, mutta sitäpä ei haluta tehdä. Poliittinen koneisto kaikissa Euroopan maissa on täysin kyvytön tunnustamaan, että merkittävä osa julkisen sektorin kulutuksesta ei ole millään tavoin tarpeellista vaan lähinnä korruptiota läheltä liippaavaa tukiaista ja tulonsiirtoa oletetuille tai todellisille sidosryhmille. Kun julkinen sektori pannaan säästökuurille, säästökuuri päättyy aina siihen, että irtisanotaan sairaanhoitajia tai poliiseja ja poliitikot näin antavat opetuksen vaalikarjalle: rahvas menettää jotain itselleen tärkeää, sillä poliitikko ei tietysti tee omalle sidosryhmärahoitukselleen mitään
Kun säästäminen päättyy aina peruspalvelujen ja perusturvan leikkauksiin, pelokkaat ihmiset äänestävät valtaan poliitikkoja, jotka lupaavat, etteivät tee niin. Tässä ei ole mitään ongelmaa, sillä peruspalvelut voitaisiin jättää täysin säästötalkoiden ulkopuolelle ja saavuttaa silti tavoitteet. Ongelma on siinä, että nämä uudet poliitikot eivät hekään osaa perata turhan törsäämisen suota, ja tavoitteita ei saavuteta. Ihmiset Euroopassa elävät pääosin harhojen vallassa uskoessaan heille syötetyn lööperin siitä, että jokainen julkisen sektorin käyttämä euro on hyväksi ihmisille ja yhteiskunnalle heidän ympärillään. Jos uusi yrittäjä vaikkapa sitten vasemmalta onnistuisi rikkomaan tämän harhan, saattaisin kannattaa tällaista puoluetta.
Talouskasvua ei velkarahalla saada käyntiin. Tämä johtuu siitä, että maailmassa ei ole sitten internetin keksimisen tehty mitään sellaista keksintöä, joka meritoisi reippaasti nykyistä suuremman työmäärän teettämisen länsimaissa. Uusia keksintöjä ei ole syntynyt, joten paukut käytetään vanhojen viilaamiseen paremmiksi ja niiden tuottamiseen halvemmalla. Tämä tarkoittaa lähinnä pavunlaskentatyyppistä tuotekehittämistä ja kaiken mahdollisen ulkoistamista Kiinaan. Vaikka rahaa kaadetaan länsimaihin kuinka, kenelläkään ei ole motiivia tehdä mitään länsimaissa, sillä Kiinassa osataan tehdä kaikki nykyisten tuotteiden valmistamiseen tarvittavat rutiinit.
Ongelma on juuri siinä, että kaikki hoituu rutiinilla. Länsimaiden vahvuus on niiden luovuudessa ja kyvyssä rikkoa opittuja ja ylhäältä annettuja rajoja. Tätä ei tarvita juuri nyt mihinkään, sillä kaikki asiat ovat valmiiksi pureskellussa rutiinivaiheessa. Rutiinia pyörittämään ei tarvita montaakaan länkkäriä, sillä monkey see - monkey do -tyyppinen bisnes on liian kallista länsimaissa tehtäväksi.
Talous ei siis elvy velkarahalla, joka käytetään tulonsiirtoihin tai rakennushankkeisiin. Nähdäkseni parasta elvytystä olisi koulutukseen ja perustutkimukseen panostaminen, sillä nämä poikivat lopulta sen seuraavan kultamunan, joka tekee taas länsimaista ja länsimaisesta mentaliteetista tarpeellisen. Tätä ei kuitenkaan nähdä elvytyksenä, sillä se ei työllistä rakennusmiehiä eikä sille voida laskea mitään tarkkaa takaisinmaksuaikaa.
Elvyttävää olisi myös kulttuurin hienovarainen muokkaaminen erilaisia ajatuksia suvaitsevampaan suuntaan. Länsimaat ovat tässä huomattavan hyviä jo nyt itämaihin verrattuna, mutta ne voisivat olla paljon parempiakin. Todennäköisesti seuraava kultamunainnovaatio on jo käynyt jonkun pikkupomon työpöydällä, mutta asia ei ole siitä edennyt, sillä hän ei ole ymmärtänyt näkemäänsä ja sen arvoa. Mitä useampi uskaltaa ohittaa pikkupomonsa ja hallintojohtajansa, sitä todennäköisemmin seuraava hyvä idea jalostuu tuotteeksi.
Sitä odotellessa on myös viimein trimmattava julkinen sektori. Se pitää tehdä alhaalta ylös eikä ylhäältä alas ja luokitella jokainen euro jotenkin. Jos jollekin rahavirralle ei kyetä näyttämään mitään ihmisiä hyödyttävää käyttöä, rahavirta pitää lopettaa. Jos rahavirralle keksitään hyötynäkökohta, mutta se vaikuttaa olevan kovin monen mutkan takana, on rahavirta silloinkin lopetettava. Tämä suojaa peruspalvelut ja perusturvan ja pakottaa poliitikot perustelemaan, miksi rahan käyttäminen johonkin kohteeseen on tarpeellista.
Samalla pitää saada ihmiset ymmärtämään, että terve julkinen talous on paras tae sille, että heidän haluamiaan asioita voidaan tehdä tulevaisuudessakin.
Kummankaan maan vaalitulos ei ollut yllättävä. Ranskassa valta oli vaihtumassa säästämisen vastustajaan ja Kreikassa oli melko lailla selvää, että äänet pirstoutuvat haihatteleville pikkupuolueille, jotka vastustavat suunnilleen kaikkia asioita.
Demokratia toimii jotensakin näin. Kun pitäisi tehdä epäsuosittuja päätöksiä ja edessä ovat vaalit, epäsuositut päätökset kaatuvat. Tässä ei ole mitään vikaa jos tarjolla on toteuttamiskelpoinen vaihtoehto, mutta nyt on hyvin epäselvää, onko tällaista vaihtoehtoa olemassakaan. Detaljitasolla tietysti voidaan valita useiden eri polkujen välillä, mutta maailma näyttää juuri nyt olevan siinä asennossa, että mammuttimainen julkinen sektori on mahdollinen vain, jos se pystytään rahoittamaan tulorahoituksella kuten vaikkapa Ruotsissa. Velaksi sitä ei juuri nyt voi toteuttaa.
Kaikkien vasemmistopuolueiden ohjelma Euroopassa on tällä hetkellä suunnilleen se, että säästäminen pitää nyt lopettaa ja käynnistää talouskasvu velkarahalla, sillä tämä keino on joskus suljetun talouden aikaan toiminut hyvin.
Voidaan kuitenkin kysyä, mikä oikein muuttuu nykytilanteeseen. Valtiot lainasivat holtittomasti, ja saivat aikaiseksi vain kiinteistökuplia sekä kuplan osakemarkkinoille. Talous ajautui taantumaan ja lamaan ja on ollut siellä sitkeästi, vaikka valtiot vippaavat entistä enemmän. Vasemmistopuolueiden ajatus on se, että nyt pitäisi lainata vieläkin enemmän, ja kunhan lisävelanottoa kutsutaan elvytykseksi eikä syömävelaksi kuten aikaisemmin, talous alkaa elpyä.
Minä näen tässä ongelman. Jos velkaraha olisi käynnistääkseen talouden rattaat, se olisi tehnyt sen jo. Sen sijaan tunnumme ajautuvan syvempään ja syvempään kohmeeseen. Velkaelvytys ei siis näyttäisi toimivan halutulla tavalla. Miksi? Lähinnä sen takia, että velkarahaa ei käytetä kuitenkaan
Nyt käsissämme on outo puuro, jossa väitetään köyhien kärsivän ja siksi heille pitää antaa enemmän rahaa, ja tätä kutsutaan elvytykseksi. Hyvätuloisten veroja kiristetään, sillä jostain on pakko saada lisää verotuloja ja näin näivetetään viimeistenkin ihmisten mahdollisuus kuluttaa eurooppalaisella kustannustasolla tehtäviä tuotteita ja palveluja. Tämä syventää lamaa eikä elvytä ensinkään. Kuten Jeremy Clarkson vuosia sitten kirjoitti: Plainly, he doesn’t mind if all Africans die of disease and hunger because, like all socialists, he wants to help the poor only about half as much as he wants to hurt the rich.
Juuri tässä on ongelman ydin. Kuvitellaan, että rikkaat, hyvätuloiset ja yritykset ovat syyllisiä lamaan ja siksi heitä pitää rangaista. Tosiasiassa syyllinen lamaan on liian pulska julkinen sektori, joka ei tuota investointityyppisesti takaisin omia kustannuksiaan. Julkisen sektorin tuottamat hyvät, tarpeelliset ja tehokkaat palvelut kuten vaikkapa suomalainen peruskoulutus, ovat investointi tulevaan, vaikka takaisinmaksua ei olekaan helppoa arvioida. Oletan kuitenkin rohkeasti, että tämäntyyppinen investointi maksaa itsensä takaisin. Rahan kippaaminen hullutuksiin ja haihatteluun ei puolestaan maksa itseään takaisin koskaan.
Sen sijaan, että rangaistaan köyhää, rikasta, yritystä, yrittäjää tai kuluttajaa, olisi tartuttava tähän, mutta sitäpä ei haluta tehdä. Poliittinen koneisto kaikissa Euroopan maissa on täysin kyvytön tunnustamaan, että merkittävä osa julkisen sektorin kulutuksesta ei ole millään tavoin tarpeellista vaan lähinnä korruptiota läheltä liippaavaa tukiaista ja tulonsiirtoa oletetuille tai todellisille sidosryhmille. Kun julkinen sektori pannaan säästökuurille, säästökuuri päättyy aina siihen, että irtisanotaan sairaanhoitajia tai poliiseja ja poliitikot näin antavat opetuksen vaalikarjalle: rahvas menettää jotain itselleen tärkeää, sillä poliitikko ei tietysti tee omalle sidosryhmärahoitukselleen mitään
Kun säästäminen päättyy aina peruspalvelujen ja perusturvan leikkauksiin, pelokkaat ihmiset äänestävät valtaan poliitikkoja, jotka lupaavat, etteivät tee niin. Tässä ei ole mitään ongelmaa, sillä peruspalvelut voitaisiin jättää täysin säästötalkoiden ulkopuolelle ja saavuttaa silti tavoitteet. Ongelma on siinä, että nämä uudet poliitikot eivät hekään osaa perata turhan törsäämisen suota, ja tavoitteita ei saavuteta. Ihmiset Euroopassa elävät pääosin harhojen vallassa uskoessaan heille syötetyn lööperin siitä, että jokainen julkisen sektorin käyttämä euro on hyväksi ihmisille ja yhteiskunnalle heidän ympärillään. Jos uusi yrittäjä vaikkapa sitten vasemmalta onnistuisi rikkomaan tämän harhan, saattaisin kannattaa tällaista puoluetta.
Talouskasvua ei velkarahalla saada käyntiin. Tämä johtuu siitä, että maailmassa ei ole sitten internetin keksimisen tehty mitään sellaista keksintöä, joka meritoisi reippaasti nykyistä suuremman työmäärän teettämisen länsimaissa. Uusia keksintöjä ei ole syntynyt, joten paukut käytetään vanhojen viilaamiseen paremmiksi ja niiden tuottamiseen halvemmalla. Tämä tarkoittaa lähinnä pavunlaskentatyyppistä tuotekehittämistä ja kaiken mahdollisen ulkoistamista Kiinaan. Vaikka rahaa kaadetaan länsimaihin kuinka, kenelläkään ei ole motiivia tehdä mitään länsimaissa, sillä Kiinassa osataan tehdä kaikki nykyisten tuotteiden valmistamiseen tarvittavat rutiinit.
Ongelma on juuri siinä, että kaikki hoituu rutiinilla. Länsimaiden vahvuus on niiden luovuudessa ja kyvyssä rikkoa opittuja ja ylhäältä annettuja rajoja. Tätä ei tarvita juuri nyt mihinkään, sillä kaikki asiat ovat valmiiksi pureskellussa rutiinivaiheessa. Rutiinia pyörittämään ei tarvita montaakaan länkkäriä, sillä monkey see - monkey do -tyyppinen bisnes on liian kallista länsimaissa tehtäväksi.
Talous ei siis elvy velkarahalla, joka käytetään tulonsiirtoihin tai rakennushankkeisiin. Nähdäkseni parasta elvytystä olisi koulutukseen ja perustutkimukseen panostaminen, sillä nämä poikivat lopulta sen seuraavan kultamunan, joka tekee taas länsimaista ja länsimaisesta mentaliteetista tarpeellisen. Tätä ei kuitenkaan nähdä elvytyksenä, sillä se ei työllistä rakennusmiehiä eikä sille voida laskea mitään tarkkaa takaisinmaksuaikaa.
Elvyttävää olisi myös kulttuurin hienovarainen muokkaaminen erilaisia ajatuksia suvaitsevampaan suuntaan. Länsimaat ovat tässä huomattavan hyviä jo nyt itämaihin verrattuna, mutta ne voisivat olla paljon parempiakin. Todennäköisesti seuraava kultamunainnovaatio on jo käynyt jonkun pikkupomon työpöydällä, mutta asia ei ole siitä edennyt, sillä hän ei ole ymmärtänyt näkemäänsä ja sen arvoa. Mitä useampi uskaltaa ohittaa pikkupomonsa ja hallintojohtajansa, sitä todennäköisemmin seuraava hyvä idea jalostuu tuotteeksi.
Sitä odotellessa on myös viimein trimmattava julkinen sektori. Se pitää tehdä alhaalta ylös eikä ylhäältä alas ja luokitella jokainen euro jotenkin. Jos jollekin rahavirralle ei kyetä näyttämään mitään ihmisiä hyödyttävää käyttöä, rahavirta pitää lopettaa. Jos rahavirralle keksitään hyötynäkökohta, mutta se vaikuttaa olevan kovin monen mutkan takana, on rahavirta silloinkin lopetettava. Tämä suojaa peruspalvelut ja perusturvan ja pakottaa poliitikot perustelemaan, miksi rahan käyttäminen johonkin kohteeseen on tarpeellista.
Samalla pitää saada ihmiset ymmärtämään, että terve julkinen talous on paras tae sille, että heidän haluamiaan asioita voidaan tehdä tulevaisuudessakin.
Ees taas tiellä taistojen
01/05/12 14:59
Lukaisin pikaisesti referaatin vappupuheista, ja tarjolla oli vain surkeaa ja joutavaa luettavaa.
Osa poliitikoista, kuten vaikkapa Mari Kiviniemi, puhui joutavuuksista jankuttaessaan kunta- ja puolustusvoimauudistuksista implikoiden, ettei hallitus olisi kunnioittanut demokratiaa. Asialla ei ole tietenkään mitään tekemistä minkään kanssa, sillä kuntarajojen piirtäminen ja maanpuolustus erityisesti kuuluvat eduskunnan toimialaan ja hallitus nauttii eduskunnan luottamusta. Ei kepun. Tämä on joutavaa jankutusta asiasta, jolla ei ole mitään suurensuurta merkitystä.
Ei se mitään. Vappu on perinteisesti ollut vasemmistopuolueiden juhlaa, joten innolla näiden puolueiden edustajien kimppuun. Puheissa yhdistyy kaksi teemaa. Pieneltä osin puhuttiin työttömyydestä, mikä on järkevä teema, varsinkin jos keksittäisiin, mitä sille voisi tehdä. Vasemmistopuolueiden puheenjohtajat puhuivat kuitenkin ahneudesta ja yrityspomojen palkoista ja vaativat sitä, tätä ja tuota tämän ongelman korjaamiseksi.
Yritysjohtajien palkat ja edut ovat asia, josta riittää iltapäivälehtijulkisuutta ja suuria tunteita, sillä jokaisella on asioista mielipide, jonka sisältö on useimmiten “rötösherrat kiikkiin”. Tässä asiassa vasemmistopuolueet ovat tarttuneet puhdasoppiseen populismiin ja kertovat kansalle sitä, mitä kansa haluaa kuulla. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun tämäkin on jankuttamista samasta asiasta viikko- ja kuukausitolkulla, tulee mieleen, että järkevän politiikan teko on pysähtynyt kuin seinään tämän savuverhon edessä, ja kapitalisti nauraa koko matkan pankkiin.
Työttömyys todellakin on ongelma ja Suomen suurin rakenteellinen ongelma on siinä, ettei Suomessa tahdo olla töitä ihmisille, joita koulutamme, saati sitten vähemmän koulutetuille. Suomella ei olisi mitään ongelmia missään taseessa tai talousluvussa, jos työllisyysaste olisi 5-10 prosenttiyksikköä nykyistä korkeampi. Samalla korjautuisi muitankin työmarkkinoiden ongelmia, sillä työläisen paras turva on täystyöllisyys. Suomesta siis puuttuu työnantajia eikä kenelläkään tunnnu olevan mitään käsitystä siitä, mistä heitä saataisiin lisää.
Se, mitä johtajille maksetaan, ei ole asiaan mitenkään sidoksissa. Vaikka johdon palkkatasoa viilattaisiin nykyisestä alas tai ylöspäin, he johtaisivat yrityksiä täsmälleen samalla tavoin kuin he johtavat niitä nytkin. Tähän ei kuulu tällä hetkellä Suomeen investoiminen, innovointi, kasvun hakeminen ja aggressiivinen markkinointi.
Johtajien palkat tarjoavat oivallisen savuverhon oikeastaan kaikille.
Kapitalistille käy aivan mainiosti se, että johtajille maksettaisiin nykyistä vähemmän, sillä näin hän saisi enemmän rahaa voittoina firmoista. Toisaalta ammattiliitoille ja vasemmistopoliitikoille asia tarjoaa tuulimyllyjä. Kun ei ole mitään käsitystä siitä, missä oikea “vihollinen” nykyään on eikä varsinkaan siitä, millaisin voimin sitä vastaan pitäisi käydä, on kuin taivaan lahja, että voi räksyttää johtajien palkoista. Näin syntyy mielikuva siitä, että tehdää jotain, vaikka tosiasiassa tärkeille asioille ei tapahdu mitään. Ei, vaikka kaikki johtajien palkkoihin liittyvät vaatimukset saataisiin läpi. Työtön olisi edelleen työtön ja Suomella menisi huonosti.
Nämä vappupuheet ovat sinänsä pelkkää retoriikkaa, mutta ne kertovat meille mainiosti Suomessa vallitsevasta apatiasta. Kukaan ei enää edes yritä korjata oikeita ongelmia. Ei kukaan yritä miettiä, miten Suomeen saataisiin enemmän yksityisen sektorin työtä eikä mietitä, miten samalla vähennettäisiin julkisen sektorin aiheuttamaa ylipainoa puuttumatta kuitenkaan peruspalveluihin ja perusasioihin.
Vihollinen on juuri tämä apatia. Toinen vihollinen on muinainen rintamalinjajako. Kolmas vihollinen on muutosvastarinta.
Suomessa pitää monen asian muuttua. Kirittäjänä ja pakottajana on se, että julkiset finanssit pitää tasapainottaa. Se olisi mukavampaa tehdä tekemällä lisää työtä kuin syömällä vähemmän, mutta jomman kumman tien joudumme valitsemaan. Taistelussa apatiaa ja pysähtyneisyyttä vastaan on pakko ylittää rintamalinjoja eikä voida enää asemoitua koko kansakunnan kokoisiin bunkkereihin. Tämä “taistelu” pitäisi viedä moneen paikkaan ja käydä sitä kussakin paikassa eri liittolaisten kanssa.
Muutoshaluisten ja muutosvastaisten pitäisi onnistua löytämään toisensa ja tunnustamaan toistensa olemassaolo sen sijaan, että he pitävät toisiaan vihollisina. Heidän vihollisensa on muutosvastarintaisten joukko. Yrityksessä saada Suomeen lisää työtä voi löytyä useita eri tapoja ja rintamia lähestyä asiaa. Palkansaajat voivat ryhtyä vaatimaan, että heidän ostamiaan asioita ruvetaan tekemään Suomessa. Jos asioita ei halua tehdä Suomessa yritysjohto, silloin pitää liittoutua yritysten omistajien kanssa ja pistää johto ruotuun. Jos taas johto on valmis muutoksiin mutta omistajat eivät, rintamalinja asettuu toiseen paikkaan. Toisaalta sekä palkansaajan, yrityspomon että kapitalistin vinkkelistä on syytä huolehtia julkisten finanssien tehokkuudesta ja siitä, että suomalainen työ ei näänny liian kovan kuorman alle.
Numerot puhuvat puolestaan. Suomalainen työ ei käy kaupaksi, suomalaiset elävät yli varojensa ja huolimatta hyvistä sijoituksista kilpailukyky-, vakaus- ja tehokkuusmittareilla, kukaan ei halua investoida Suomeen. Edes suomalainen. Kaikki, joilla on Suomessa hiukankaan rahaa, sijoittavat sen ulkomaille. Mukamas siksi, että muualla verotus on edullisempaa, mutta tosiasiassa siksi, että Suomeen sijoittamista pidetään jotenkin tyhmänä. Suomessa tehtyä on vaikea myydä, sillä asialla ei ole mitään brändiarvoa. Pitäisi myydä bulkkia, jonka tekeminen ei Suomessa kannata, tai sitten jotenkin rakentaa tunnettu brändi. Suomessa ei maasta voi ponnistaa, joten rahat loppuvat kesken. Tässäkin olisi työntekijöillä ja työnantajilla yhteinen intressi, todennäköisesti myös halveksituilla yrityspomoilla.
Brändin rakentaminen alkaa siitä, että suomalaisilla itsellään on terve kansallistunne ja ylpeys. Minulle ei tule mieleen mitään muuta kansakuntaa maailmassa, jonka edustaja vastaa ensimmäisenä kysymykseen “mitä hyvää kotimaassasi on”, latteasti “ei mitään”. Olen kierrellyt pitkin poikin Afrikkaa, ja Afrikan täysin sekaisin olevissa maissakin ihmiset kertovat vieraalle, mitä kaikkea hyvää siellä on. Harvat suomalaiset kykenevät samaan. Tällaisenkin rakentaminen vaatii kaikkien yhteistyötä eikä nokittelua oikeiston ja vasemmiston tai herrahissin eri portailla olevien ihmisten välillä.
Tarvitsisimme myös menestyjien arvostamista ja virheiden tekijöiden ymmärtämistä. Jos menestys tulee viihteessä tai urheilussa, se on hyvä asia, mutta jos se tulee bisneksissä, se johtaa “halikon kartanonherran” rooliin. Konkurssin tehnyt yrittäjä toisaalta menettää asuntonsa, omaisuutensa ja kaiken muunkin, useimmiten myös perheensä. Mitään anteeksiantoa ei ole luvassa verottajan, pankin tai muun ympäristön suunnasta, saati sitten, että tällainen saisi tilaisuuden yrittää uudelleen virheistään oppineena. Tätä asiaa ei auta ajatus siitä, että jokaisen konkurssin takana on rikos ja rötösherra.
Tekemistä olisi vaikka kuinka paljon, mutta tylsämielisyyden palotorven töräyttely vapunpäivänä ei auta mitään.
Osa poliitikoista, kuten vaikkapa Mari Kiviniemi, puhui joutavuuksista jankuttaessaan kunta- ja puolustusvoimauudistuksista implikoiden, ettei hallitus olisi kunnioittanut demokratiaa. Asialla ei ole tietenkään mitään tekemistä minkään kanssa, sillä kuntarajojen piirtäminen ja maanpuolustus erityisesti kuuluvat eduskunnan toimialaan ja hallitus nauttii eduskunnan luottamusta. Ei kepun. Tämä on joutavaa jankutusta asiasta, jolla ei ole mitään suurensuurta merkitystä.
Ei se mitään. Vappu on perinteisesti ollut vasemmistopuolueiden juhlaa, joten innolla näiden puolueiden edustajien kimppuun. Puheissa yhdistyy kaksi teemaa. Pieneltä osin puhuttiin työttömyydestä, mikä on järkevä teema, varsinkin jos keksittäisiin, mitä sille voisi tehdä. Vasemmistopuolueiden puheenjohtajat puhuivat kuitenkin ahneudesta ja yrityspomojen palkoista ja vaativat sitä, tätä ja tuota tämän ongelman korjaamiseksi.
Yritysjohtajien palkat ja edut ovat asia, josta riittää iltapäivälehtijulkisuutta ja suuria tunteita, sillä jokaisella on asioista mielipide, jonka sisältö on useimmiten “rötösherrat kiikkiin”. Tässä asiassa vasemmistopuolueet ovat tarttuneet puhdasoppiseen populismiin ja kertovat kansalle sitä, mitä kansa haluaa kuulla. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun tämäkin on jankuttamista samasta asiasta viikko- ja kuukausitolkulla, tulee mieleen, että järkevän politiikan teko on pysähtynyt kuin seinään tämän savuverhon edessä, ja kapitalisti nauraa koko matkan pankkiin.
Työttömyys todellakin on ongelma ja Suomen suurin rakenteellinen ongelma on siinä, ettei Suomessa tahdo olla töitä ihmisille, joita koulutamme, saati sitten vähemmän koulutetuille. Suomella ei olisi mitään ongelmia missään taseessa tai talousluvussa, jos työllisyysaste olisi 5-10 prosenttiyksikköä nykyistä korkeampi. Samalla korjautuisi muitankin työmarkkinoiden ongelmia, sillä työläisen paras turva on täystyöllisyys. Suomesta siis puuttuu työnantajia eikä kenelläkään tunnnu olevan mitään käsitystä siitä, mistä heitä saataisiin lisää.
Se, mitä johtajille maksetaan, ei ole asiaan mitenkään sidoksissa. Vaikka johdon palkkatasoa viilattaisiin nykyisestä alas tai ylöspäin, he johtaisivat yrityksiä täsmälleen samalla tavoin kuin he johtavat niitä nytkin. Tähän ei kuulu tällä hetkellä Suomeen investoiminen, innovointi, kasvun hakeminen ja aggressiivinen markkinointi.
Johtajien palkat tarjoavat oivallisen savuverhon oikeastaan kaikille.
Nämä vappupuheet ovat sinänsä pelkkää retoriikkaa, mutta ne kertovat meille mainiosti Suomessa vallitsevasta apatiasta. Kukaan ei enää edes yritä korjata oikeita ongelmia. Ei kukaan yritä miettiä, miten Suomeen saataisiin enemmän yksityisen sektorin työtä eikä mietitä, miten samalla vähennettäisiin julkisen sektorin aiheuttamaa ylipainoa puuttumatta kuitenkaan peruspalveluihin ja perusasioihin.
Vihollinen on juuri tämä apatia. Toinen vihollinen on muinainen rintamalinjajako. Kolmas vihollinen on muutosvastarinta.
Suomessa pitää monen asian muuttua. Kirittäjänä ja pakottajana on se, että julkiset finanssit pitää tasapainottaa. Se olisi mukavampaa tehdä tekemällä lisää työtä kuin syömällä vähemmän, mutta jomman kumman tien joudumme valitsemaan. Taistelussa apatiaa ja pysähtyneisyyttä vastaan on pakko ylittää rintamalinjoja eikä voida enää asemoitua koko kansakunnan kokoisiin bunkkereihin. Tämä “taistelu” pitäisi viedä moneen paikkaan ja käydä sitä kussakin paikassa eri liittolaisten kanssa.
Muutoshaluisten ja muutosvastaisten pitäisi onnistua löytämään toisensa ja tunnustamaan toistensa olemassaolo sen sijaan, että he pitävät toisiaan vihollisina. Heidän vihollisensa on muutosvastarintaisten joukko. Yrityksessä saada Suomeen lisää työtä voi löytyä useita eri tapoja ja rintamia lähestyä asiaa. Palkansaajat voivat ryhtyä vaatimaan, että heidän ostamiaan asioita ruvetaan tekemään Suomessa. Jos asioita ei halua tehdä Suomessa yritysjohto, silloin pitää liittoutua yritysten omistajien kanssa ja pistää johto ruotuun. Jos taas johto on valmis muutoksiin mutta omistajat eivät, rintamalinja asettuu toiseen paikkaan. Toisaalta sekä palkansaajan, yrityspomon että kapitalistin vinkkelistä on syytä huolehtia julkisten finanssien tehokkuudesta ja siitä, että suomalainen työ ei näänny liian kovan kuorman alle.
Numerot puhuvat puolestaan. Suomalainen työ ei käy kaupaksi, suomalaiset elävät yli varojensa ja huolimatta hyvistä sijoituksista kilpailukyky-, vakaus- ja tehokkuusmittareilla, kukaan ei halua investoida Suomeen. Edes suomalainen. Kaikki, joilla on Suomessa hiukankaan rahaa, sijoittavat sen ulkomaille. Mukamas siksi, että muualla verotus on edullisempaa, mutta tosiasiassa siksi, että Suomeen sijoittamista pidetään jotenkin tyhmänä. Suomessa tehtyä on vaikea myydä, sillä asialla ei ole mitään brändiarvoa. Pitäisi myydä bulkkia, jonka tekeminen ei Suomessa kannata, tai sitten jotenkin rakentaa tunnettu brändi. Suomessa ei maasta voi ponnistaa, joten rahat loppuvat kesken. Tässäkin olisi työntekijöillä ja työnantajilla yhteinen intressi, todennäköisesti myös halveksituilla yrityspomoilla.
Brändin rakentaminen alkaa siitä, että suomalaisilla itsellään on terve kansallistunne ja ylpeys. Minulle ei tule mieleen mitään muuta kansakuntaa maailmassa, jonka edustaja vastaa ensimmäisenä kysymykseen “mitä hyvää kotimaassasi on”, latteasti “ei mitään”. Olen kierrellyt pitkin poikin Afrikkaa, ja Afrikan täysin sekaisin olevissa maissakin ihmiset kertovat vieraalle, mitä kaikkea hyvää siellä on. Harvat suomalaiset kykenevät samaan. Tällaisenkin rakentaminen vaatii kaikkien yhteistyötä eikä nokittelua oikeiston ja vasemmiston tai herrahissin eri portailla olevien ihmisten välillä.
Tarvitsisimme myös menestyjien arvostamista ja virheiden tekijöiden ymmärtämistä. Jos menestys tulee viihteessä tai urheilussa, se on hyvä asia, mutta jos se tulee bisneksissä, se johtaa “halikon kartanonherran” rooliin. Konkurssin tehnyt yrittäjä toisaalta menettää asuntonsa, omaisuutensa ja kaiken muunkin, useimmiten myös perheensä. Mitään anteeksiantoa ei ole luvassa verottajan, pankin tai muun ympäristön suunnasta, saati sitten, että tällainen saisi tilaisuuden yrittää uudelleen virheistään oppineena. Tätä asiaa ei auta ajatus siitä, että jokaisen konkurssin takana on rikos ja rötösherra.
Tekemistä olisi vaikka kuinka paljon, mutta tylsämielisyyden palotorven töräyttely vapunpäivänä ei auta mitään.
Velka on veljenpoika maksettaessa
27/04/12 09:02
Hollannin hallitus kaatui säästöihin ja Ranskan presidentinvaalit tuottivat kampanjan ja voittajan, joissa säästöihin kyllästyneet ranskalaiset saavat presidentin, joka taas viittaa kintaallaan kaikennäköisille muiden kanssa sovituille talouskuriasioille. Etelä-Euroopassa rähistään joka toinen viikko jostakin.
Britanniassa hallitus pitää kiinni törsäystä leikkaavasta budjetista, opposition kroonisesta hapannaamaisuudesta kärsivä Ed Miliband vaatii joka keskiviikon lastentunnilla enemmän julkista rahaa kaikkialle talouskasvun käynnistämiseksi. Milibandin linjoille tuntuu kääntyneen Euroopassa varsin moni poliitikko, lehtimies ja b-luokan älykkö.
Minun mielestäni mielenkiintoista on se, miksi meille ei kerrota kovin selväsanaisesti, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys. Kansa on kyllästynyt elintasoa kurjistaviin toimenpiteisiin, mutta kukaan ei kerro heille yksinkertaisesti, miksi ne ovat tarpeellisia. Puhutaan AAA-luokituksista ja muusta sekavasta. Kysymys ei ole ensinkään tästä vaan siitä, että se elintaso, johon Euroopassa on totuttu, on liian korkea, sillä sitä on paisutettu joka vuosi velkarahalla.
Kotitalousmatematiikassa tämä toimii niin, että perheen ainokainen palkansaaja lainaa palkkansa päälle joka kuukausi kaksi tonnia ja tekee näin 20 vuotta putkeen Nämä rahat hän käyttää perheensä asumiseen, menoihin ja muiden perheenjäsenten viikkorahoihin niin tarkasti, että kuun lopussa ei ole kopeekkaakaan jäljellä.
Nykyiset “säästövaatimukset” ovat tähän esimerkkiin tuotuna suunnilleen sellaisia, että joka kuukausi lainataankin enää 200 euroa kun lainaaja ei ole valmis kahta tonnia lainaksi enää antamaan. Silti elintaso on kovempi kuin mihin palkka riittäisi, mutta ei enää niin pröystäilevä kuin aikaisemmin. Tämä näin sanotusti kyrsii muuta perhettä, sillä heidän viikkorahojaan joudutaan leikkaamaan ja sisäfilee pöydässä vaihtuu vastenmieliseen lenkkimakkaraan.
Säästämisessä siis ei ole kyse siitä, että oltaisiin viekkaudella ja vääryydellä viemässä jotakin kovalla työllä ansaittua vaan siitä, että tarjotaan sitä, mihin on omin voimin ja ulkoisten rahoittajien suostumuksella varaa. Jos yli varojen elämistä ei olisi aloitettu melkein sukupolvi sitten, ongelmaa ei olisikaan, mutta nyt isoin ongelma on fiskaalisen ongelman sijaan henkinen: ihmiset eivät ymmärrä, että he ovat olleet maailman mittapuulla aivan liian äveriäitä iät ajat ja nyt pitäisi palata normaalitilaan.
Tässä kohtaa pitäisi olla kiitollisia rahoittajille, että he eivät vaadi velkojen maksamista vaan ovat edelleen valmiita lainaamaan hiukan. Tämä pehmentää sitä pudotusta, joka väkisin edessä on.
Jos palataan taas kotitalousmatematiikkaan, huomataan, että huuto on eri perheenjäsenissä erilainen. Perheen tytär nimittäin käy osa-aikatöissä ja tienaa itse tonnin kuussa. Tähän päälle hän on saanut 200 euroa viikossa viikkorahaa aivan kuten kaikki muutkin. Kun säästöjä pitää alkaa löytyä, kaikkien viikkorahat puolitetaan sataseen, ja koska perheen pää on kelpo sosiaalidemokraatti ja ymmärtää kaunaista kansaa, hän leikkaa työssä käyvän tyttärensä viikkorahan viiteen kymppiin, sillä se on “sosiaalisesti oikeudenmukaista”.
Huolimatta tästä perheen tytär on tyytyväisin, sillä hänen kokonaisansioissaan perheen sisäinen tulonsiirto on ollut pienessä roolissa, kun taas hänen patalaiska isoveljensä kokee menettäneensä paljon enemmän, vaikka menettikin paljon vähemmän. Lopulta perheessä syntyy kapina ja vaaditaan, että mainittu tytär antaa palkkatuloistaan puolikkaan laiskalle veljelleen ja työssä käymättömälle vanhemmalleen, koska se on “oikeudenmukaista”. Tämän kuultuaan tytär pakkaa kamansa, muuttaa yhteen naapurin Rasvari-Jaskan vanhimman pojan kanssa, ostaa asunnon Korsosta ja elää elämänsä onnellisena loppuun saakka kuuntelematta kitinää, syyllistämistä ja joutavia vaatimuksia enää päivääkään, sen pituinen se.
Palataan satumaailmasta takaisin absurdistaniin.
Myös aivan vakavasti otettavat poliitikot ovat alkaneet kallistua sille kannalle, että tuo velkarahalla luotu elintason illuusio on säilyttämisen arvoinen asia. He eivät edes ymmärrä, että velanotolla vain ylläpidetään kuplaa. Säästötoimilla yritetään sopeuttaa ja päästää pikku hiljaa ilmaa pallosta siinä toivossa, että pallo ei puhkea.
Säästöistä luopumista puolustellaan kahdella asialla. Ensimmäinen on se, että köyhät kärsivät. Toinen on se, että lisärahan pumppaaminen yhteiskuntaan mukamas käynnistäisi talouskasvun ja johtaisi kukoistavaan paratiisiin, jossa Joku Muu sitten maksaisi velat pois, aivan kuten
ei ole tehty yhdenkään aikaisemman nousukauden aikana. Ranskalaisilla on lisäksi kolmas argumentti eli se, että ranskalaiset ovat maailman napa ja on väärin, jos ne eivät siellä saa tehdä mitä vain, mutta tälle ei tarvitse panna kovin paljon painoa.
Kuten kotitalousesimerkkini yritti valaista, julkisiin menoihin tehtävät säästöt todennäköisesti osuvat eri ihmisiin eri lailla. Suomessa olisi mahdollista säästää paljonkin purkamalla yritystukiaisia ja aluepolitiikkaa, ilman, että juuri kukaan huomaisi mitään. Mutta jos tähän ei kyetä ja on pakko leikata palveluista tai tulonsiirroista, sellaiset ihmiset, jotka eivät saa näitä tulonsiirtoja nytkään tai jotka eivät käytä julkisia palveluja, eivät huomaa elämässään suurensuuria.
Vasemmisto hellii ajatusta siitä, että mitään ei leikata ja mistään ei säästetä, mutta palkansaajilta kerättäisiin lisää veroja vajeiden kattamiseksi. Tätä tietä ei voi kovin pitkälle kulkea, sillä vaikka palkansaajan lähtökitka on korkea, se ei ole ääretön, ja jos opetetaan ihmiset siihen, että koulun penkiltä kannattaa lähteä suoraan ulkomaille, menetämme parhaimmiston muihin maihin aivan kuten esimerkkini tytär teki. Kun joka puolelta kuuluu vain vaatimuksia ja syyttelyä ja lopulta viedään vielä rahat, voi olla paljon helpompaa muuttaa vain majaa ja jättää kitisijät nuolemaan näppejään.
Hassua on se, että mainittu vasemmisto ei ole hiirihaukan lailla käymässä yritystukien, aluepolitiikan, puuhastelumäärärahojen ja sensellaisten kimppuun. Tämä kielii todellisuuden kieltämisestä. Minä ymmärrän sen, että halutaan puolustaa peruspalveluja ja perusturvaa, mutta en sitä, ettei olla valmiita tekemään mitään sopeuttavia toimenpiteitä sellaisissakaan kohteissa, jotka eivät liity näihin edes etäisesti. Oikeistokaan ei näitä aja, sillä heidän suurimmat rahoittajansa ovat saamapuolella, mutta veikkaan, että aivan tarpeeksi saamapuolella ollaan myös SDP/SAK -akselilla, joten syvä hiljaisuus vallitsee.
Lisärahan käynnistäminen taas ei käynnistä talouskasvua. Miksi se käynnistäisi juuri nyt, kun ei se ole siihen kyennyt aiemminkaan? Tämä metodi toimi suljetun talouden aikaan, mutta nyt yhteiskuntaan pumpattu raha vain päätyy kauppataseen alijäämänä kiinalaisille. Ei rahalla osteta suomalaista työtä ja suomalaista tavaraa, sillä se on kallista. Lisärahan kierto Suomen rajojen sisäpuolella on lyhyt kuin kanan lento eikä se enää taloutta siivitä kiitolaukalle.
Näen asian niin, että edessä on pitkä matalan tai negatiivisen talouskasvun aika. Elintasomme sopeutuu siihen, mitä työllämme ansaitsemme eikä siihen, että olemme maailman napa, ja siksi voimme tehdä mitä vain. Länsimaat eivät sitä enää ole. Tästä ei kuitenkaan seuraa mitään suurensuurta katastrofia. Talouskasvu ja BKT eivät ole mitään kaikenkattavia mittareita, joita kuuluu palvoa.
Tämän todennäköisesti useamman vuoden tai vuosikymmenen mittaiseksi ajanjaksoksi venyvän ajan jälkeen meillä on toivottavasti viimein käsillämme yhteiskunta, jossa ei enää palvota kokopäiväistä ja vakituista työsuhdetta tehtaassa tai valtion virastossa ja jossa ei enää ole yhtä, ainoaa ja oikeaa tapaa elää.
Britanniassa hallitus pitää kiinni törsäystä leikkaavasta budjetista, opposition kroonisesta hapannaamaisuudesta kärsivä Ed Miliband vaatii joka keskiviikon lastentunnilla enemmän julkista rahaa kaikkialle talouskasvun käynnistämiseksi. Milibandin linjoille tuntuu kääntyneen Euroopassa varsin moni poliitikko, lehtimies ja b-luokan älykkö.
Minun mielestäni mielenkiintoista on se, miksi meille ei kerrota kovin selväsanaisesti, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys. Kansa on kyllästynyt elintasoa kurjistaviin toimenpiteisiin, mutta kukaan ei kerro heille yksinkertaisesti, miksi ne ovat tarpeellisia. Puhutaan AAA-luokituksista ja muusta sekavasta. Kysymys ei ole ensinkään tästä vaan siitä, että se elintaso, johon Euroopassa on totuttu, on liian korkea, sillä sitä on paisutettu joka vuosi velkarahalla.
Kotitalousmatematiikassa tämä toimii niin, että perheen ainokainen palkansaaja lainaa palkkansa päälle joka kuukausi kaksi tonnia ja tekee näin 20 vuotta putkeen Nämä rahat hän käyttää perheensä asumiseen, menoihin ja muiden perheenjäsenten viikkorahoihin niin tarkasti, että kuun lopussa ei ole kopeekkaakaan jäljellä.
Säästämisessä siis ei ole kyse siitä, että oltaisiin viekkaudella ja vääryydellä viemässä jotakin kovalla työllä ansaittua vaan siitä, että tarjotaan sitä, mihin on omin voimin ja ulkoisten rahoittajien suostumuksella varaa. Jos yli varojen elämistä ei olisi aloitettu melkein sukupolvi sitten, ongelmaa ei olisikaan, mutta nyt isoin ongelma on fiskaalisen ongelman sijaan henkinen: ihmiset eivät ymmärrä, että he ovat olleet maailman mittapuulla aivan liian äveriäitä iät ajat ja nyt pitäisi palata normaalitilaan.
Tässä kohtaa pitäisi olla kiitollisia rahoittajille, että he eivät vaadi velkojen maksamista vaan ovat edelleen valmiita lainaamaan hiukan. Tämä pehmentää sitä pudotusta, joka väkisin edessä on.
Jos palataan taas kotitalousmatematiikkaan, huomataan, että huuto on eri perheenjäsenissä erilainen. Perheen tytär nimittäin käy osa-aikatöissä ja tienaa itse tonnin kuussa. Tähän päälle hän on saanut 200 euroa viikossa viikkorahaa aivan kuten kaikki muutkin. Kun säästöjä pitää alkaa löytyä, kaikkien viikkorahat puolitetaan sataseen, ja koska perheen pää on kelpo sosiaalidemokraatti ja ymmärtää kaunaista kansaa, hän leikkaa työssä käyvän tyttärensä viikkorahan viiteen kymppiin, sillä se on “sosiaalisesti oikeudenmukaista”.
Huolimatta tästä perheen tytär on tyytyväisin, sillä hänen kokonaisansioissaan perheen sisäinen tulonsiirto on ollut pienessä roolissa, kun taas hänen patalaiska isoveljensä kokee menettäneensä paljon enemmän, vaikka menettikin paljon vähemmän. Lopulta perheessä syntyy kapina ja vaaditaan, että mainittu tytär antaa palkkatuloistaan puolikkaan laiskalle veljelleen ja työssä käymättömälle vanhemmalleen, koska se on “oikeudenmukaista”. Tämän kuultuaan tytär pakkaa kamansa, muuttaa yhteen naapurin Rasvari-Jaskan vanhimman pojan kanssa, ostaa asunnon Korsosta ja elää elämänsä onnellisena loppuun saakka kuuntelematta kitinää, syyllistämistä ja joutavia vaatimuksia enää päivääkään, sen pituinen se.
Palataan satumaailmasta takaisin absurdistaniin.
Myös aivan vakavasti otettavat poliitikot ovat alkaneet kallistua sille kannalle, että tuo velkarahalla luotu elintason illuusio on säilyttämisen arvoinen asia. He eivät edes ymmärrä, että velanotolla vain ylläpidetään kuplaa. Säästötoimilla yritetään sopeuttaa ja päästää pikku hiljaa ilmaa pallosta siinä toivossa, että pallo ei puhkea.
Säästöistä luopumista puolustellaan kahdella asialla. Ensimmäinen on se, että köyhät kärsivät. Toinen on se, että lisärahan pumppaaminen yhteiskuntaan mukamas käynnistäisi talouskasvun ja johtaisi kukoistavaan paratiisiin, jossa Joku Muu sitten maksaisi velat pois, aivan kuten
Kuten kotitalousesimerkkini yritti valaista, julkisiin menoihin tehtävät säästöt todennäköisesti osuvat eri ihmisiin eri lailla. Suomessa olisi mahdollista säästää paljonkin purkamalla yritystukiaisia ja aluepolitiikkaa, ilman, että juuri kukaan huomaisi mitään. Mutta jos tähän ei kyetä ja on pakko leikata palveluista tai tulonsiirroista, sellaiset ihmiset, jotka eivät saa näitä tulonsiirtoja nytkään tai jotka eivät käytä julkisia palveluja, eivät huomaa elämässään suurensuuria.
Vasemmisto hellii ajatusta siitä, että mitään ei leikata ja mistään ei säästetä, mutta palkansaajilta kerättäisiin lisää veroja vajeiden kattamiseksi. Tätä tietä ei voi kovin pitkälle kulkea, sillä vaikka palkansaajan lähtökitka on korkea, se ei ole ääretön, ja jos opetetaan ihmiset siihen, että koulun penkiltä kannattaa lähteä suoraan ulkomaille, menetämme parhaimmiston muihin maihin aivan kuten esimerkkini tytär teki. Kun joka puolelta kuuluu vain vaatimuksia ja syyttelyä ja lopulta viedään vielä rahat, voi olla paljon helpompaa muuttaa vain majaa ja jättää kitisijät nuolemaan näppejään.
Hassua on se, että mainittu vasemmisto ei ole hiirihaukan lailla käymässä yritystukien, aluepolitiikan, puuhastelumäärärahojen ja sensellaisten kimppuun. Tämä kielii todellisuuden kieltämisestä. Minä ymmärrän sen, että halutaan puolustaa peruspalveluja ja perusturvaa, mutta en sitä, ettei olla valmiita tekemään mitään sopeuttavia toimenpiteitä sellaisissakaan kohteissa, jotka eivät liity näihin edes etäisesti. Oikeistokaan ei näitä aja, sillä heidän suurimmat rahoittajansa ovat saamapuolella, mutta veikkaan, että aivan tarpeeksi saamapuolella ollaan myös SDP/SAK -akselilla, joten syvä hiljaisuus vallitsee.
Lisärahan käynnistäminen taas ei käynnistä talouskasvua. Miksi se käynnistäisi juuri nyt, kun ei se ole siihen kyennyt aiemminkaan? Tämä metodi toimi suljetun talouden aikaan, mutta nyt yhteiskuntaan pumpattu raha vain päätyy kauppataseen alijäämänä kiinalaisille. Ei rahalla osteta suomalaista työtä ja suomalaista tavaraa, sillä se on kallista. Lisärahan kierto Suomen rajojen sisäpuolella on lyhyt kuin kanan lento eikä se enää taloutta siivitä kiitolaukalle.
Näen asian niin, että edessä on pitkä matalan tai negatiivisen talouskasvun aika. Elintasomme sopeutuu siihen, mitä työllämme ansaitsemme eikä siihen, että olemme maailman napa, ja siksi voimme tehdä mitä vain. Länsimaat eivät sitä enää ole. Tästä ei kuitenkaan seuraa mitään suurensuurta katastrofia. Talouskasvu ja BKT eivät ole mitään kaikenkattavia mittareita, joita kuuluu palvoa.
Tämän todennäköisesti useamman vuoden tai vuosikymmenen mittaiseksi ajanjaksoksi venyvän ajan jälkeen meillä on toivottavasti viimein käsillämme yhteiskunta, jossa ei enää palvota kokopäiväistä ja vakituista työsuhdetta tehtaassa tai valtion virastossa ja jossa ei enää ole yhtä, ainoaa ja oikeaa tapaa elää.
Päivitys edelliseen
24/04/12 09:58
Penäsin kolme päivää sitten poliitikoilta jotakin selkeää näkemystä siitä, että sananvapaus ja julkaisun vapaus on tärkeämpi arvo kuin tekijänoikeus.
En usein kehu poliitikkoja, sillä siihen on harvoin syytä, mutta ministeri Arhinmäki näyttää antaneen juuri tällaisen lausunnon. Piratismi on tekijän vihollinen, mutta tuon vihollisuuden torjumiseksi ei olla valmiita tekemään mitä hyvänsä. Todettuaan itsestäänselvyyden siitä, että valtavat mediakorporaatiot ovat aina tekijöitä vahvempia, hän otti lisäksi kantaa siihen, että myös tietyillä järjestöillä tuntuu olevan “monopoliasema”, joka tosin on peräisin hänen ministeriöstään.
Minä en yhtään panisi pahakseni, vaikka Arhinmäki käyttäisi loput ministerinkaudestaan tekijänoikeuslainsäädännön uudistamiseen tälle vuosituhannelle. Ainakin hän tuntuu ymmärtävän, missä ongelma on kuluttajan ja asiakkaan kannalta ja missä kohtaa nykyinen järjestelmä on epäreilu, viitaten suoraan
“dj-ratsiaan”, joka on ollut lukuisissa kirjoituksissa esillä ja jota en sen kummemmin käsittele.
Nyt tekijänoikeusjärjestelmä käsittelee liiaksi esitysformaatteja kun se voisi olla paljon yksinkertaisempi. Oikeuksien haltija haluaa rahaa siitä, että hänen teostaan käytetään yksityisesti tai julkisesti. Siirrettävän rahan määrän pitäisi riippua käyttötarkoituksesta ja jättää formaatti tämän ulkopuolelle kokonaan. Uusia formaatteja tulee jatkuvasti ja ne vain korvaavat jonkun vanhan. Konversiot formaattien välillä onnistuvat kotikonstein eikä tätä pidä jättää kaupallisen toimijan yksinoikeudeksi muuten kuin kaupallisessa mielessä. Nyt lähdetään siitä, että teoksen käyttämisestä jossain yhteydessä yhdessä formaatissa pitäisi maksaa X, ja jos konvertoidaan toiseen formaattiin, pitäisi maksaa 2X, vaikka teosta käytettiin täsmälleen yhtä paljon tai yhtä laajassa mitassa.
Nykyinen lainsäädäntö hukkaa oppineiden aikaa loputtomiin riitoihin asioista, jotka terveellä järjellä ymmärrettynä eivät avaudu ainakaan minulle. Minun terveeseen järkeeni sattuu, kun ajattelen asiaa vaikkapa näin: ostan pullon kossua ja pullon nalle-viinaa. Jos juon ensin kossun ja sitten nalleviinan, kaikki ovat tyytyväisiä. Jos sen sijaan otan kossupullosta kossun ja nalleviinapullosta nalleviinan ja vaihdan sisällöt päittäin, alkaisi poru. Kossutehtailija haluaisi minulta tuplahinnan, sillä käytän heidän sisältöään väärässä pullossa. Sama poru tulisi nalleviinatehtaalta. Lisäksi molempien pullojen tekijät saattaisivat haluta minulta lisää rahaa siitä, että heidän pullojaan käytetään väärän sisällön tarjoamiseen. Kahden viinapullon hinnan sijaan päädyn maksamaan kuuden viinapullon hinnan, vaikka sain kaksi pulloa viinaa.
Arhinmäki totesi myös, että sisällön digitaalinen käyttö ja jakelu tulivat jäädäkseen, ja että pallo näiden asioiden kaupallisessa edistämisessä on tekijänoikeuksien haltijoilla. Tämä joukko käytti kymmenen vuotta vastaanharaamiseen, ja samalla syntyi valtava piratismi korvaamaan myös maksukykyisten ja -haluisten tapauksessa tarjonnan puutetta.
Ei Arhinmäki ollut ymmärtämätön sillekään ajatukselle, että tekijät haluaisivat työstään rahaa. Pelikenttä pitää vain määritellä reilummin, sillä siellä on kolme osapuolta. Jättikokoinen viihdeteollisuus, pieni sisällöntekijä ja joukko pieniä kuluttajia. Tekijänoikeuksissa ei ole kyse vain korporaation ja kuluttajan välisestä rajanvedosta vaan myös tekijän ja korporaation välisestä. Kummassakin tapauksessa ongelmallista on se, että korporaatio on resursseiltaan aivan ylivertaisen suuri ja voi kohdella pienempiä ympärillään kuin paavi uskovaisia. Siksi tarvitaan lainsäädäntöä.
Lainsäädännön yksi tarkoitus ylipäätään on suojella heikompia vahvempien mielivallalta. Vahvemmat eivät tällaista suojaa tarvitse, sillä niillä on voimaa tehdä haluamiaan asioita ilmankin. Nykyinen tekijänoikeuslaki ei puolusta tarpeeksi tekijää ja kuluttajaa, se suojelee lähes kaikissa asioissa vain korporaatioiden intressejä. Suuret firmat ovat hyviä ajamaan etujaan ilman lainsäädäntöäkin, joten tekijänoikeuslain voisi uudistaa huolehtimaan siitä lopusta.
Arhinmäki voisi aivan hyvin saada tämän aikaiseksi, sillä toisin kuin liuta edellisiä kulttuuriministerejä, hän näyttää ymmärtävän asiasta muutakin kuin mitä Teoston lobbarit ovat hänelle kertoneet.
En usein kehu poliitikkoja, sillä siihen on harvoin syytä, mutta ministeri Arhinmäki näyttää antaneen juuri tällaisen lausunnon. Piratismi on tekijän vihollinen, mutta tuon vihollisuuden torjumiseksi ei olla valmiita tekemään mitä hyvänsä. Todettuaan itsestäänselvyyden siitä, että valtavat mediakorporaatiot ovat aina tekijöitä vahvempia, hän otti lisäksi kantaa siihen, että myös tietyillä järjestöillä tuntuu olevan “monopoliasema”, joka tosin on peräisin hänen ministeriöstään.
Minä en yhtään panisi pahakseni, vaikka Arhinmäki käyttäisi loput ministerinkaudestaan tekijänoikeuslainsäädännön uudistamiseen tälle vuosituhannelle. Ainakin hän tuntuu ymmärtävän, missä ongelma on kuluttajan ja asiakkaan kannalta ja missä kohtaa nykyinen järjestelmä on epäreilu, viitaten suoraan
Nyt tekijänoikeusjärjestelmä käsittelee liiaksi esitysformaatteja kun se voisi olla paljon yksinkertaisempi. Oikeuksien haltija haluaa rahaa siitä, että hänen teostaan käytetään yksityisesti tai julkisesti. Siirrettävän rahan määrän pitäisi riippua käyttötarkoituksesta ja jättää formaatti tämän ulkopuolelle kokonaan. Uusia formaatteja tulee jatkuvasti ja ne vain korvaavat jonkun vanhan. Konversiot formaattien välillä onnistuvat kotikonstein eikä tätä pidä jättää kaupallisen toimijan yksinoikeudeksi muuten kuin kaupallisessa mielessä. Nyt lähdetään siitä, että teoksen käyttämisestä jossain yhteydessä yhdessä formaatissa pitäisi maksaa X, ja jos konvertoidaan toiseen formaattiin, pitäisi maksaa 2X, vaikka teosta käytettiin täsmälleen yhtä paljon tai yhtä laajassa mitassa.
Nykyinen lainsäädäntö hukkaa oppineiden aikaa loputtomiin riitoihin asioista, jotka terveellä järjellä ymmärrettynä eivät avaudu ainakaan minulle. Minun terveeseen järkeeni sattuu, kun ajattelen asiaa vaikkapa näin: ostan pullon kossua ja pullon nalle-viinaa. Jos juon ensin kossun ja sitten nalleviinan, kaikki ovat tyytyväisiä. Jos sen sijaan otan kossupullosta kossun ja nalleviinapullosta nalleviinan ja vaihdan sisällöt päittäin, alkaisi poru. Kossutehtailija haluaisi minulta tuplahinnan, sillä käytän heidän sisältöään väärässä pullossa. Sama poru tulisi nalleviinatehtaalta. Lisäksi molempien pullojen tekijät saattaisivat haluta minulta lisää rahaa siitä, että heidän pullojaan käytetään väärän sisällön tarjoamiseen. Kahden viinapullon hinnan sijaan päädyn maksamaan kuuden viinapullon hinnan, vaikka sain kaksi pulloa viinaa.
Arhinmäki totesi myös, että sisällön digitaalinen käyttö ja jakelu tulivat jäädäkseen, ja että pallo näiden asioiden kaupallisessa edistämisessä on tekijänoikeuksien haltijoilla. Tämä joukko käytti kymmenen vuotta vastaanharaamiseen, ja samalla syntyi valtava piratismi korvaamaan myös maksukykyisten ja -haluisten tapauksessa tarjonnan puutetta.
Ei Arhinmäki ollut ymmärtämätön sillekään ajatukselle, että tekijät haluaisivat työstään rahaa. Pelikenttä pitää vain määritellä reilummin, sillä siellä on kolme osapuolta. Jättikokoinen viihdeteollisuus, pieni sisällöntekijä ja joukko pieniä kuluttajia. Tekijänoikeuksissa ei ole kyse vain korporaation ja kuluttajan välisestä rajanvedosta vaan myös tekijän ja korporaation välisestä. Kummassakin tapauksessa ongelmallista on se, että korporaatio on resursseiltaan aivan ylivertaisen suuri ja voi kohdella pienempiä ympärillään kuin paavi uskovaisia. Siksi tarvitaan lainsäädäntöä.
Lainsäädännön yksi tarkoitus ylipäätään on suojella heikompia vahvempien mielivallalta. Vahvemmat eivät tällaista suojaa tarvitse, sillä niillä on voimaa tehdä haluamiaan asioita ilmankin. Nykyinen tekijänoikeuslaki ei puolusta tarpeeksi tekijää ja kuluttajaa, se suojelee lähes kaikissa asioissa vain korporaatioiden intressejä. Suuret firmat ovat hyviä ajamaan etujaan ilman lainsäädäntöäkin, joten tekijänoikeuslain voisi uudistaa huolehtimaan siitä lopusta.
Arhinmäki voisi aivan hyvin saada tämän aikaiseksi, sillä toisin kuin liuta edellisiä kulttuuriministerejä, hän näyttää ymmärtävän asiasta muutakin kuin mitä Teoston lobbarit ovat hänelle kertoneet.
Tekijänoikeudet ja oikeusjutut
21/04/12 10:30
Saksalainen oikeusistuin on määrännyt Youtuben estämään kaiken tekijänoikeuksien alaisen materiaalin lataamisen Youtubeen. Youtube on tietysti jatkamassa oikeusjuttua, kuten järkevää on, mutta tästä pääsen toistamaan itseäni siinä, mitä näillä oikeusjutuilla oikein tavoitellaan.
Jokainen tekniikkaa tunteva ymmärtää, miksi ainoa mahdollinen tapa toteuttaa oikeuden päätös on sulkea koko palvelu. Myös jokainen tervettä järkeä hyödyntävä päätyy samaan lopputulokseen. Millään verkkopalvelujen tarjoajalla ei ole mitään tekniikkaan tai ihmistyöhön perustuvaa mahdollisuutta tunnistaa ennakolta sellaista materiaalia, johon lataajalla ei ole tekijänoikeuksia. Ainoa tapa puuttua asiaan on poistaminen jälkikäteen ja mahdollinen yhteistyö poliisin kanssa, ja olen antanut kertoa itselleni, että Youtube ja vastaavat tekevät jo näin.
Ei ole mitään sellaista tapaa, jolla kukaan tai mikään voisi ottaa jostain selville, kenellä tekijänoikeudet johonkin teokseen ovat. Jos minä otan valokuvan ja annan sen naapurilleni, joka pistää sen Flickriin, Flickrin ylläpitäjällä ei ole mitään tapaa selvittää asiaa paitsi kuvan lähettäjän oma ilmoitus.
Myös Youtubessa on tällainen oma ilmoitus. Nyt oikeus on päättänyt, että tällaisiin omiin ilmoituksiin ja rikosten käsittelyyn jälkikäteen ei enää voida luottaa vaan kielletyn materiaalin toimittaminen on jotenkin estettävä ennakkoon.
Tästä seuraa erilaisia ongelmia.
Ensimmäinen on se, että oikeudenpäätös toisi lainvoiman saadessaan väkisin verkkopalveluihin ennakkosensuurin. Mitään yleisölle mitään asioita jakavaa palvelua ei voisi enää tarjota ilman, että kaikki materiaali ennakkotarkastetaan. Tämä on äärimmäisen työvoimavaltaista puuhaa, sillä ei ole mitään tekinstä keinoa, jolla bittivirrasta voidaan tunnistaa tekijänoikeuksien omistaja. Ainoaksi keinoksi jäisi ennakkosensuuri, joka vaatisi runsaasti ihmistyötä ja käytännössä tappaisi palvelut siihen kun syntyisi viikkojen tarkastusjonoja.
Tällainen ennakkotarkistus ei tietenkään edes olisi täydellinen tai edes lähellä sitä. Jos minä olisin ennakkotarkastamassa vaikkapa Youtuben videoita, kykenisin vain hyvin pienessä määrässä tuotoksia ymmärtämään, mistä on kysymys. Jos näen kokkausta kiinaksi, minulla ei ole mitään keinoa ymmärtää, onko kuvassa ruokaohjeita antava videoblogisti vai ruutukaappaus kiinalaisesta kokkiohjelmasta. Valokuvashown tapauksessa en voi mitenkään tietää, kenen valokuvia showssa esitetään.
Ennakkotarkistus pystyisi ainoastaan estämään länsimaisten, jo valmiiksi miljardivoittoja tahkoavien mediatalojen kaikkein tunnetuimpien teosten levittämisen pienessä aikaikkunassa. Tämän päivän hitti on ensi viikolla unohtunut, ja ennakkotarkistaja ei voi mitenkään tietää ja muistaa kaikkea koskaan tapahtunutta. Kun tämä bisnes tuottaa jo nyt miljardeja ja artistitkin saavat vähintään kymmeniä miljoonia, en osaa nähdä juuri tätä kohtaa suurenakaan kipupisteenä, mutta palaan tähän asiaan hieman myöhemmin.
Jos tehdään tulkinta, että vain länsimaisen megabisneksen tekijänoikeus on kiinnostava, tulos ei ole minun mielestäni reilu. Tekijänoikeusväen propagandaan hurahtanut väki kutsuu sitä “hyväksi aluksi”, mutta koska tuo alku ei ikinä etene mihinkään suuntaan vaan törmää mahdottomuuteen, alku on myös yhtä kuin lopputulos. Olemalla tunnettu ja rikas saa erityiskohtelua. Ei kuulosta kovin demokraattiselta ja tasa-arvoiselta vaan enemmänkin menneen maailman luokkayhteiskunnalta. Jos tekijänoikeusasiassa otetaan luokkayhteiskuntalähestymistapa ja tekijänoikeudet saavat suojaa vasta kun on miljardeja, aloittelijat ja pienten kulttuurialueiden tekijät jäävät melko lainsuojattomaan tilaan.
Toinen ongelma on se, että tällainen tulkinta johtaisi väistämättä kaikkien yleisölle avoimien verkkopalvelujen sulkemiseen, sillä jos nämä palvelut laitetaan vastaamaan juridisesti niiden käyttäjien teoista, emme voi enää pitää avoinna mitään verkkomediaa. Yksityistä sisältöä ei voisi enää vaivatta ja mainosrahoitteisesti tuottaa. Keskustelupalstaa ei voisi pyörittää. Verkkolevyä ei voisi tarjota. Todennäköisesti myös sähköpostipalvelut voitaisiin leipoa rikoksen välikappaleiksi, joten nekin pitäisi sulkea.
Kaukaa haettua? Ei välttämättä, sillä mikään näitä asioita tekijänoikeusväen toiveiden mukaan tuomitseva oikeusistuin ei koskaan punnitse yleistä hyvää. Se ei ole oikeuksien vika, sillä ne toimivat lainsäädännön puitteissa ja sitä johonkin suuntaan tulkiten. Ongelma on syvemmällä, sillä myöskään poliitikot eivät ole halukkaita määrittelemään mitään yhteistä hyvää.
Poliitkkojen ei tarvitsisi edes olla kovin ahkeria, sillä tuo yhteinen hyvä on määritelty ajat sitten. Ajatus vapaasta ja sensuurittomasta tiedonkulusta ei ole mitenkään uusi. Sehän on keksitty kauan sitten ja kirjattu useimpien maiden perustuslakeihin tai sellaisen puutteessa kevyempään lainsäädäntöön. Se on aina sisältänyt ajatuksen siitä, että vapaa tiedonkulku edustaa itsessään kategorista hyvää. Se hyväksyy, että sanan- ja ilmaisunvapautta käytetään toisinaan väärin, mutta tunnistaa paremmaksi korjata tehdyn vääryyden oikeudessa jälkikäteen, eikä estää sitä ennakolta.
Kun vertaamme tätä aikaisemmin kuohuneisiin keskusteluihin kunnianloukkauksista ja sananvapauksista, sävy on järkevinä pitämissäni piireissä oudon erilainen. Ennen internettiä melko tyypillinen keskustelu ilmaisunvapauden ja julkaisuvapauden ympäristössä liittyi kunnianloukkauksiin. Kun kuka hyvänsä saa julkaista mitä hyvänsä, on mahdollista, että kunniaa loukkaavia tai salassa pidettäviä tietoja paljastavia teoksia ilmestyy julkisuuteen ihmisten saataville. En kuitenkaan muista viime vuosikymmeniltä juuri yhtään
ääriliikkeiden ulkopuolista puheenvuoroa, jossa pidettäisiin tätä asiaa ongelmana ja vaadittaisiin sananvapauden rajoittamista ennakkosensuureineen. Stalinistit sitä Suomessa vaativat joskus 70-luvulla kaiken muun hullutuksen ohessa vaatiessaan “neuvostovastaisen” tiedonvälityksen rajoittamista, mutta ei tämä hanke mihinkään edennyt, sillä konservatiivinen keskiluokka vastusti sitä.
Nyt näyttää aivan toiselta. Nimenomaan konservatiiviseen keskiluokkaan kuuluvissa puheenvuoroissa ymmärretään lämpimästi tekijänoikeuksia edustavien miljardifirmojen syvää hätää. Keski-ikäinen keskiluokka, jolla pitäisi olla historiallista perspektiiviä vähintään elopainonsa verran, ei näe internet-palvelujen sulkemis- ja ennakkosensurointihankkeita tai sellaisiin käytännössä johtavia vaatimuksia oikeusjuttuineeen mitenkään yhtenevinä sananvapausasian kanssa. He ovat tekijänoikeuspropagandan lumoissa unohtaneet, että kyse on kuitenkin samasta asiasta ja samasta periaatteesta. Virheet voidaan korjata ja ne kuuluu korjata jälkikäteen, mutta virheiden estäminen ennakolta sekä kunnianloukkaus- että tekijänoikeusasiassa aiheuttaisi niin suuren tappion yhteiselle hyvälle, että hinta muodostuu liian kovaksi.
Tekijänoikeusasiassa kukaan ei punnitse tätä. Miljardibisnes on rasvannut rattaat siinä määrin hyvin, että kukaan eturivin poliitikko ei uskalla tulla kameroiden eteen kertomaan, että tekijänoikeusrikoksia sattuu kuten kaikkia muitakin rikoksia, ja oikeuslaitos ottaa rosvot kiinni jos saa. Kykenemme varsin vaivatta hyväksymään sen, ettemme pysty ennaltaehkäismään muita rikoksia, mutta tässä asiassa nimenomaan konservatiivinen osa kansaa tuntuu kuvittelevan, että rikokset pitäisi jotenkin estää ennalta.
Tämän vaatimattoman johdannon perusteella pääsen viimein asiaani eli siihen, mistä tässä oikein on kysymys.
Tekijänoikeusoikeudenkäynneillä tuskin on mitään kovin suurta tarkoitusta yksittäisissä jutuissa. Väite kuulostaa hassulta, mutta voin sitä jollain tavoin perustella. Kuten ylhäällä kirjoitin, kaikenlaiset verkkopalvelujen ennakkosensuuri- tai automaattisuodatukset voivat raapaista vain pienintä ja kevyintä pintaa tekijänoikeusasiassa. Tämä marginaaliryhmä on kaikkien tuntema megaviihde. Juuri se osa, joka jo nyt tahkoaa artisteille kymmeniä tai satoja miljoonia ja korporaatioille miljardeja. Tämä bisnes siis tuottaa äärimmäisen hyvin, vaikka piratismi rehottaa Youtubessa ja kaikkialla muuallakin.
Toisaalta tämä megaviihde on 99,42-prosenttisesti suunnattu täysin samalle kohderyhmälle: nuorille ja nuorille aikuisille. Tämä kohderyhmä käyttää jo nyt valtaosan vapaasta rahankulutuksestaan kohteisiin, joista nuolet osoittavat samaan suuntaan. He ostavat musiikkia, käyvät konserteissa tai elokuvissa tai ostavat megatähtien mainostamia tuotteita. Säästöön ei jää tässä ikäluokassa pennin hyrrää. Ei ole siis mitään kaivoa, josta viihdeteollisuus voisi ammentaa lisää rahaa siitä joukosta, jolle se tuotoksensa tekee.
Jos megabisnes onnistuisi täysin estämään omien tekijänoikeuksiensa loukkaamisen, se ei saisi pennin hyrrää lisää rahaa, sillä potentiaalisilla asiakkailla ei ole yhtään enempää. Mikään kielto, esto ja sensuuri ei muuta tätä asiaa miksikään. Kun asiakkaalla ei ole rahaa, hänelle ei voi myydä lisää vaikka hinku olisi kuinka kova.
Kyse oli silti koko ajan vain megaviihteestä. Pienempien ja tuntemattomampien teosten tekijät olisivat enemmänkin helisemässä, sillä kuten kirjoitettu on, tällainen suodatus kykenisi parhaimmillaankin suojelemaan vain kaikkein parhaiten myyviä ja tunnetuimpia teoksia. Jos niitä ei todella kukaan saa mistään maksamatta, niistä maksetaan, mutta sitten jätetään maksamatta tuntemattomammista teoksista, sillä niitä saisi edelleen piratisoimalla kun estomenetelmät eivät niitä tunnista. Nyt piratismi osunee suunnilleen samalla prosentilla molempiin ryhmiin, mutta esitetyn kaltaiset ehdotukset toteutuessaan keikauttaisivat sitä niin, että prosentti olisi sitä suurempi, mitä tuntemattomammasta tekijästä on kysymys. Reilua?
Tosiasiassa oikeusjuttujen takana on nimenomaan yritys vaikuttaa konservatiivisen keskiluokan ajatusmaailmaan.
Kun stalinistit vaativat hulluja asioita, mitään ei tapahtunut, sillä nuoruuden hulluttelijat onnistuttiin lannistamaan suurten, muutosvastarintaisten massojen myllyssä. Massat näkivät sananvapauden arvon ja puolustivat sitä. Nyt yritetään muuttaa maailmaa niin, että sananvapautta puolustavat leimataan ituhipeiksi, punkkareiksi, varkaiksi ja konniksi, ja sananvapauden vastustajia ymmärretään enemmän ja enemmän. Sielunsa kadottaneet ihmiset selittävät itselleen, etteivät he vastusta sananvapautta vaan piratismia, mutta koska keinot piratismin torjumiseksi aina tuntuvat johtavan sananvapauden kavennuksiin, he elävät valheessa ja itsepetoksessa.
Jos lukija tunnistaa itsessään näitä ajatuksia, hänen ei tarvitse olla häpeissään, sillä kyse on ollut viidentoista vuoden aivopesusta, joka on tähdännyt juuri tähän asennemuutokseen. Siihen käytetään vuodessa enemmän rahaa kuin mihinkään muuhun mainoskampanjaan missään bisneksessä. Kun valhetta toistaa tarpeeksi, se alkaa helposti näyttää totuudelta, sillä valheen vastapaino on osana samaa kampanjaa naamioitu rikollisiksi, ja konservatiivit eivät mielellään tietystikään kuuntele, mitä kelmeillä on mielessään.
Oikeastaan tämäkin oli vielä johdannon jatketta.
Osana tuota aivopesukampanjaa yritetään jatkuvasti mulkata nimenomaan elämässään mukavasti pärjäävien ajatusmaailmaa niin, että piratismiin syyllinen ei ole piraatti vaan se, joka “mahdollistaa” piratismin. Juuri viimeksi eilen kuulin järkevänä pitämältäni ihmiseltä puheenvuoron, jossa kutsuttiin Youtubea nimenomaan mahdollistajaksi.
Hassua kyllä, samat ihmiset eivät pidä mahdollistamista minkäännäköisessä arvossa muissa asioissa. He pitävät täysin naurettavina ajatusta siitä, että autonvalmistajia pitäisi sakottaa, koska heidän tuotteillaan voi ajaa ylinopeutta. Aivan yhtä hullunkurista on pitää ruokakauppiasta vastuullisena
siitä, että hänen kauppansa tuotteilla voi syödä itsensä hengiltä. Vielä päättömämpänä he pitävät ajatusta siitä, että Elisa olisi vastuullinen siitä, että sen puhelinverkossa voidaan juoruta ja levittää perättömiä väitteitä.
Nyt kuitenkin asenteita muokataan vahvasti. Tavoitteena on pakko olla nimenomaan se, että saadaan “mahdollistaminen” muuttumaan epäilyttäväksi. Isot rahatynnyrit siintävät horisontissa. Mahdollistaminen ei ole missään muussa asiassa ongelma, mutta jos siitä saadaan ongelma tekijänoikeusasiassa, silloin viihdeteollisuus saa jättipotin, jonka maksajana on jokainen keskiluokkainen.
Mahdollistajia on tietenkin vaikka kuinka paljon. Piratismi mahdollistuu, kun on tietokone, tietokoneessa muistia ja kovalevy. Lisäksi se mahdollistuu, kun on langallinen ja langaton tietoliikenneyhteys. Jokainen verkossa oleva palvelu mahdollistaa piratismin, kuten lopulta jokainen laite, joka on jotenkin kytköksissä tietoverkkoihin.
Näihin kohteisiin käytetystä rahasta, 99,9942% ei ikinä ole missään tekemisissä piratismin kanssa. Kyseessä on yritysten tietotekniikka, yritysten tietoliikenneyhteydet, jokaisen kuluttajan kännykkäliittymä ja verkkopalvelut, joita rahoitetaan yrityksiltä kerättävällä mainonnalla. Jos kaikki tämä tulkitaan “mahdollistamiseksi” ja asia sovitaan niin, että vuosittain maksetaan valtava korvaus mahdollistamisesta, bisnes kasvoi juuri kymmenenteen potenssiin.
Kirjoitin ylempänä, että viihde ei kykene myymään kohderyhmälleen enempää, sillä kohderyhmällä ei ole rahaa. Keräämällä mahdollistamiskorvaukset jokaiselta maailman yritykseltä niiden käyttämän tietotekniikan hinnassa saadaan näppärästi siirrettyä tekijänoikeusmaksut muropaketin hintaan, ja tällöin rahaa alkaa vyöryä sellaisiltakin tahoilta, jotka eivät aktiivisesti itse sitä heidän tuotteisiinsa kuluttaisi siksi, kun pitävät niitä epäkiinnostavina.
Hieman rönsynä tähän mainitsen ajatuksesta, joka ei ole omani tai uusi: luovan työn tekijöille pitäisi maksaa joku korvaus verovaroista, sillä heidän työnsä on arvokasta yhteiskunnan viihtyvyyden ja ihmisten mielenterveyden kannalta. Ajatus ei välttämättä edes ole kauhean typerä, sillä katson yhteiskunnan hyötyvän siitä, että kulttuurielämän tuotoksia on runsaasti kaikkien ihmisten saatavilla. Se edistää hyvinvointia, aktiivisuutta ja julkista keskustelua.
Tämä ajatus ei ole kuitenkaan megajättien hankelistalla kovin korkealla, sillä tällainen korvaus olisi antajansa lahja ja sen suuruusluokka olisi antajan päätettävissä. Viihteen jättiläiset eivät halua kohtuullista rahasummaa lahjana tai almuna. Ne haluavat asemoida itsensä huutavaa vääryyttä kärsineen positioon, jolloin heille ei anneta palkkiota vapaaehtoisesti vaan muut pakotetaan maksamaan heille rangaistusluontoisesti kärsitystä vahingosta. Aivan oikein ne olettavat, että jälkimmäinen metodi tuottaa enemmän rahaa ja jättää viihteen käsiin vahingon suuruuden määrittelyn. Mikään nykyisin näkemäni laskelma ei ota huomioon asiakkaan maksukykyä, joten tulevatkaan tuskin sitä huomioon ottaisivat.
Tälle ahneudelle olisi nyt syytä panna piste. Luovan työn tekijöiden korvaukset pitää järjestää jotenkin. Esimerkiksi teostomaksu olisi Suomessa paljon luontevampaa maksaa verovaroista kuin pisteverottaa muutamia laitteita. Osa korvauksesta tulee jatkossakin asiakkaalta ja osa muuten, mutta tuo “muuten” -osuus täytyy pitää osana poliittista prosessia eikä osana rangaistuskäytäntöä.
Tarvitsemme lisäksi eturivin poliitikoilta selkeän ohjeistuksen joko lausuman tai lainsäädännön muodossa siitä, että sanan- ja julkaisunvapaus on ylin arvo ja että tekijänoikeudet eivät ole arvona sellainen, että niiden suojelemiseksi voitaisiin luopua tästä korkeimmasta hyvästä.
Jokainen tekniikkaa tunteva ymmärtää, miksi ainoa mahdollinen tapa toteuttaa oikeuden päätös on sulkea koko palvelu. Myös jokainen tervettä järkeä hyödyntävä päätyy samaan lopputulokseen. Millään verkkopalvelujen tarjoajalla ei ole mitään tekniikkaan tai ihmistyöhön perustuvaa mahdollisuutta tunnistaa ennakolta sellaista materiaalia, johon lataajalla ei ole tekijänoikeuksia. Ainoa tapa puuttua asiaan on poistaminen jälkikäteen ja mahdollinen yhteistyö poliisin kanssa, ja olen antanut kertoa itselleni, että Youtube ja vastaavat tekevät jo näin.
Ei ole mitään sellaista tapaa, jolla kukaan tai mikään voisi ottaa jostain selville, kenellä tekijänoikeudet johonkin teokseen ovat. Jos minä otan valokuvan ja annan sen naapurilleni, joka pistää sen Flickriin, Flickrin ylläpitäjällä ei ole mitään tapaa selvittää asiaa paitsi kuvan lähettäjän oma ilmoitus.
Tästä seuraa erilaisia ongelmia.
Ensimmäinen on se, että oikeudenpäätös toisi lainvoiman saadessaan väkisin verkkopalveluihin ennakkosensuurin. Mitään yleisölle mitään asioita jakavaa palvelua ei voisi enää tarjota ilman, että kaikki materiaali ennakkotarkastetaan. Tämä on äärimmäisen työvoimavaltaista puuhaa, sillä ei ole mitään tekinstä keinoa, jolla bittivirrasta voidaan tunnistaa tekijänoikeuksien omistaja. Ainoaksi keinoksi jäisi ennakkosensuuri, joka vaatisi runsaasti ihmistyötä ja käytännössä tappaisi palvelut siihen kun syntyisi viikkojen tarkastusjonoja.
Tällainen ennakkotarkistus ei tietenkään edes olisi täydellinen tai edes lähellä sitä. Jos minä olisin ennakkotarkastamassa vaikkapa Youtuben videoita, kykenisin vain hyvin pienessä määrässä tuotoksia ymmärtämään, mistä on kysymys. Jos näen kokkausta kiinaksi, minulla ei ole mitään keinoa ymmärtää, onko kuvassa ruokaohjeita antava videoblogisti vai ruutukaappaus kiinalaisesta kokkiohjelmasta. Valokuvashown tapauksessa en voi mitenkään tietää, kenen valokuvia showssa esitetään.
Ennakkotarkistus pystyisi ainoastaan estämään länsimaisten, jo valmiiksi miljardivoittoja tahkoavien mediatalojen kaikkein tunnetuimpien teosten levittämisen pienessä aikaikkunassa. Tämän päivän hitti on ensi viikolla unohtunut, ja ennakkotarkistaja ei voi mitenkään tietää ja muistaa kaikkea koskaan tapahtunutta. Kun tämä bisnes tuottaa jo nyt miljardeja ja artistitkin saavat vähintään kymmeniä miljoonia, en osaa nähdä juuri tätä kohtaa suurenakaan kipupisteenä, mutta palaan tähän asiaan hieman myöhemmin.
Jos tehdään tulkinta, että vain länsimaisen megabisneksen tekijänoikeus on kiinnostava, tulos ei ole minun mielestäni reilu. Tekijänoikeusväen propagandaan hurahtanut väki kutsuu sitä “hyväksi aluksi”, mutta koska tuo alku ei ikinä etene mihinkään suuntaan vaan törmää mahdottomuuteen, alku on myös yhtä kuin lopputulos. Olemalla tunnettu ja rikas saa erityiskohtelua. Ei kuulosta kovin demokraattiselta ja tasa-arvoiselta vaan enemmänkin menneen maailman luokkayhteiskunnalta. Jos tekijänoikeusasiassa otetaan luokkayhteiskuntalähestymistapa ja tekijänoikeudet saavat suojaa vasta kun on miljardeja, aloittelijat ja pienten kulttuurialueiden tekijät jäävät melko lainsuojattomaan tilaan.
Toinen ongelma on se, että tällainen tulkinta johtaisi väistämättä kaikkien yleisölle avoimien verkkopalvelujen sulkemiseen, sillä jos nämä palvelut laitetaan vastaamaan juridisesti niiden käyttäjien teoista, emme voi enää pitää avoinna mitään verkkomediaa. Yksityistä sisältöä ei voisi enää vaivatta ja mainosrahoitteisesti tuottaa. Keskustelupalstaa ei voisi pyörittää. Verkkolevyä ei voisi tarjota. Todennäköisesti myös sähköpostipalvelut voitaisiin leipoa rikoksen välikappaleiksi, joten nekin pitäisi sulkea.
Kaukaa haettua? Ei välttämättä, sillä mikään näitä asioita tekijänoikeusväen toiveiden mukaan tuomitseva oikeusistuin ei koskaan punnitse yleistä hyvää. Se ei ole oikeuksien vika, sillä ne toimivat lainsäädännön puitteissa ja sitä johonkin suuntaan tulkiten. Ongelma on syvemmällä, sillä myöskään poliitikot eivät ole halukkaita määrittelemään mitään yhteistä hyvää.
Poliitkkojen ei tarvitsisi edes olla kovin ahkeria, sillä tuo yhteinen hyvä on määritelty ajat sitten. Ajatus vapaasta ja sensuurittomasta tiedonkulusta ei ole mitenkään uusi. Sehän on keksitty kauan sitten ja kirjattu useimpien maiden perustuslakeihin tai sellaisen puutteessa kevyempään lainsäädäntöön. Se on aina sisältänyt ajatuksen siitä, että vapaa tiedonkulku edustaa itsessään kategorista hyvää. Se hyväksyy, että sanan- ja ilmaisunvapautta käytetään toisinaan väärin, mutta tunnistaa paremmaksi korjata tehdyn vääryyden oikeudessa jälkikäteen, eikä estää sitä ennakolta.
Kun vertaamme tätä aikaisemmin kuohuneisiin keskusteluihin kunnianloukkauksista ja sananvapauksista, sävy on järkevinä pitämissäni piireissä oudon erilainen. Ennen internettiä melko tyypillinen keskustelu ilmaisunvapauden ja julkaisuvapauden ympäristössä liittyi kunnianloukkauksiin. Kun kuka hyvänsä saa julkaista mitä hyvänsä, on mahdollista, että kunniaa loukkaavia tai salassa pidettäviä tietoja paljastavia teoksia ilmestyy julkisuuteen ihmisten saataville. En kuitenkaan muista viime vuosikymmeniltä juuri yhtään
Nyt näyttää aivan toiselta. Nimenomaan konservatiiviseen keskiluokkaan kuuluvissa puheenvuoroissa ymmärretään lämpimästi tekijänoikeuksia edustavien miljardifirmojen syvää hätää. Keski-ikäinen keskiluokka, jolla pitäisi olla historiallista perspektiiviä vähintään elopainonsa verran, ei näe internet-palvelujen sulkemis- ja ennakkosensurointihankkeita tai sellaisiin käytännössä johtavia vaatimuksia oikeusjuttuineeen mitenkään yhtenevinä sananvapausasian kanssa. He ovat tekijänoikeuspropagandan lumoissa unohtaneet, että kyse on kuitenkin samasta asiasta ja samasta periaatteesta. Virheet voidaan korjata ja ne kuuluu korjata jälkikäteen, mutta virheiden estäminen ennakolta sekä kunnianloukkaus- että tekijänoikeusasiassa aiheuttaisi niin suuren tappion yhteiselle hyvälle, että hinta muodostuu liian kovaksi.
Tekijänoikeusasiassa kukaan ei punnitse tätä. Miljardibisnes on rasvannut rattaat siinä määrin hyvin, että kukaan eturivin poliitikko ei uskalla tulla kameroiden eteen kertomaan, että tekijänoikeusrikoksia sattuu kuten kaikkia muitakin rikoksia, ja oikeuslaitos ottaa rosvot kiinni jos saa. Kykenemme varsin vaivatta hyväksymään sen, ettemme pysty ennaltaehkäismään muita rikoksia, mutta tässä asiassa nimenomaan konservatiivinen osa kansaa tuntuu kuvittelevan, että rikokset pitäisi jotenkin estää ennalta.
Tämän vaatimattoman johdannon perusteella pääsen viimein asiaani eli siihen, mistä tässä oikein on kysymys.
Tekijänoikeusoikeudenkäynneillä tuskin on mitään kovin suurta tarkoitusta yksittäisissä jutuissa. Väite kuulostaa hassulta, mutta voin sitä jollain tavoin perustella. Kuten ylhäällä kirjoitin, kaikenlaiset verkkopalvelujen ennakkosensuuri- tai automaattisuodatukset voivat raapaista vain pienintä ja kevyintä pintaa tekijänoikeusasiassa. Tämä marginaaliryhmä on kaikkien tuntema megaviihde. Juuri se osa, joka jo nyt tahkoaa artisteille kymmeniä tai satoja miljoonia ja korporaatioille miljardeja. Tämä bisnes siis tuottaa äärimmäisen hyvin, vaikka piratismi rehottaa Youtubessa ja kaikkialla muuallakin.
Toisaalta tämä megaviihde on 99,42-prosenttisesti suunnattu täysin samalle kohderyhmälle: nuorille ja nuorille aikuisille. Tämä kohderyhmä käyttää jo nyt valtaosan vapaasta rahankulutuksestaan kohteisiin, joista nuolet osoittavat samaan suuntaan. He ostavat musiikkia, käyvät konserteissa tai elokuvissa tai ostavat megatähtien mainostamia tuotteita. Säästöön ei jää tässä ikäluokassa pennin hyrrää. Ei ole siis mitään kaivoa, josta viihdeteollisuus voisi ammentaa lisää rahaa siitä joukosta, jolle se tuotoksensa tekee.
Jos megabisnes onnistuisi täysin estämään omien tekijänoikeuksiensa loukkaamisen, se ei saisi pennin hyrrää lisää rahaa, sillä potentiaalisilla asiakkailla ei ole yhtään enempää. Mikään kielto, esto ja sensuuri ei muuta tätä asiaa miksikään. Kun asiakkaalla ei ole rahaa, hänelle ei voi myydä lisää vaikka hinku olisi kuinka kova.
Kyse oli silti koko ajan vain megaviihteestä. Pienempien ja tuntemattomampien teosten tekijät olisivat enemmänkin helisemässä, sillä kuten kirjoitettu on, tällainen suodatus kykenisi parhaimmillaankin suojelemaan vain kaikkein parhaiten myyviä ja tunnetuimpia teoksia. Jos niitä ei todella kukaan saa mistään maksamatta, niistä maksetaan, mutta sitten jätetään maksamatta tuntemattomammista teoksista, sillä niitä saisi edelleen piratisoimalla kun estomenetelmät eivät niitä tunnista. Nyt piratismi osunee suunnilleen samalla prosentilla molempiin ryhmiin, mutta esitetyn kaltaiset ehdotukset toteutuessaan keikauttaisivat sitä niin, että prosentti olisi sitä suurempi, mitä tuntemattomammasta tekijästä on kysymys. Reilua?
Tosiasiassa oikeusjuttujen takana on nimenomaan yritys vaikuttaa konservatiivisen keskiluokan ajatusmaailmaan.
Kun stalinistit vaativat hulluja asioita, mitään ei tapahtunut, sillä nuoruuden hulluttelijat onnistuttiin lannistamaan suurten, muutosvastarintaisten massojen myllyssä. Massat näkivät sananvapauden arvon ja puolustivat sitä. Nyt yritetään muuttaa maailmaa niin, että sananvapautta puolustavat leimataan ituhipeiksi, punkkareiksi, varkaiksi ja konniksi, ja sananvapauden vastustajia ymmärretään enemmän ja enemmän. Sielunsa kadottaneet ihmiset selittävät itselleen, etteivät he vastusta sananvapautta vaan piratismia, mutta koska keinot piratismin torjumiseksi aina tuntuvat johtavan sananvapauden kavennuksiin, he elävät valheessa ja itsepetoksessa.
Jos lukija tunnistaa itsessään näitä ajatuksia, hänen ei tarvitse olla häpeissään, sillä kyse on ollut viidentoista vuoden aivopesusta, joka on tähdännyt juuri tähän asennemuutokseen. Siihen käytetään vuodessa enemmän rahaa kuin mihinkään muuhun mainoskampanjaan missään bisneksessä. Kun valhetta toistaa tarpeeksi, se alkaa helposti näyttää totuudelta, sillä valheen vastapaino on osana samaa kampanjaa naamioitu rikollisiksi, ja konservatiivit eivät mielellään tietystikään kuuntele, mitä kelmeillä on mielessään.
Oikeastaan tämäkin oli vielä johdannon jatketta.
Osana tuota aivopesukampanjaa yritetään jatkuvasti mulkata nimenomaan elämässään mukavasti pärjäävien ajatusmaailmaa niin, että piratismiin syyllinen ei ole piraatti vaan se, joka “mahdollistaa” piratismin. Juuri viimeksi eilen kuulin järkevänä pitämältäni ihmiseltä puheenvuoron, jossa kutsuttiin Youtubea nimenomaan mahdollistajaksi.
Hassua kyllä, samat ihmiset eivät pidä mahdollistamista minkäännäköisessä arvossa muissa asioissa. He pitävät täysin naurettavina ajatusta siitä, että autonvalmistajia pitäisi sakottaa, koska heidän tuotteillaan voi ajaa ylinopeutta. Aivan yhtä hullunkurista on pitää ruokakauppiasta vastuullisena
Nyt kuitenkin asenteita muokataan vahvasti. Tavoitteena on pakko olla nimenomaan se, että saadaan “mahdollistaminen” muuttumaan epäilyttäväksi. Isot rahatynnyrit siintävät horisontissa. Mahdollistaminen ei ole missään muussa asiassa ongelma, mutta jos siitä saadaan ongelma tekijänoikeusasiassa, silloin viihdeteollisuus saa jättipotin, jonka maksajana on jokainen keskiluokkainen.
Mahdollistajia on tietenkin vaikka kuinka paljon. Piratismi mahdollistuu, kun on tietokone, tietokoneessa muistia ja kovalevy. Lisäksi se mahdollistuu, kun on langallinen ja langaton tietoliikenneyhteys. Jokainen verkossa oleva palvelu mahdollistaa piratismin, kuten lopulta jokainen laite, joka on jotenkin kytköksissä tietoverkkoihin.
Näihin kohteisiin käytetystä rahasta, 99,9942% ei ikinä ole missään tekemisissä piratismin kanssa. Kyseessä on yritysten tietotekniikka, yritysten tietoliikenneyhteydet, jokaisen kuluttajan kännykkäliittymä ja verkkopalvelut, joita rahoitetaan yrityksiltä kerättävällä mainonnalla. Jos kaikki tämä tulkitaan “mahdollistamiseksi” ja asia sovitaan niin, että vuosittain maksetaan valtava korvaus mahdollistamisesta, bisnes kasvoi juuri kymmenenteen potenssiin.
Kirjoitin ylempänä, että viihde ei kykene myymään kohderyhmälleen enempää, sillä kohderyhmällä ei ole rahaa. Keräämällä mahdollistamiskorvaukset jokaiselta maailman yritykseltä niiden käyttämän tietotekniikan hinnassa saadaan näppärästi siirrettyä tekijänoikeusmaksut muropaketin hintaan, ja tällöin rahaa alkaa vyöryä sellaisiltakin tahoilta, jotka eivät aktiivisesti itse sitä heidän tuotteisiinsa kuluttaisi siksi, kun pitävät niitä epäkiinnostavina.
Hieman rönsynä tähän mainitsen ajatuksesta, joka ei ole omani tai uusi: luovan työn tekijöille pitäisi maksaa joku korvaus verovaroista, sillä heidän työnsä on arvokasta yhteiskunnan viihtyvyyden ja ihmisten mielenterveyden kannalta. Ajatus ei välttämättä edes ole kauhean typerä, sillä katson yhteiskunnan hyötyvän siitä, että kulttuurielämän tuotoksia on runsaasti kaikkien ihmisten saatavilla. Se edistää hyvinvointia, aktiivisuutta ja julkista keskustelua.
Tämä ajatus ei ole kuitenkaan megajättien hankelistalla kovin korkealla, sillä tällainen korvaus olisi antajansa lahja ja sen suuruusluokka olisi antajan päätettävissä. Viihteen jättiläiset eivät halua kohtuullista rahasummaa lahjana tai almuna. Ne haluavat asemoida itsensä huutavaa vääryyttä kärsineen positioon, jolloin heille ei anneta palkkiota vapaaehtoisesti vaan muut pakotetaan maksamaan heille rangaistusluontoisesti kärsitystä vahingosta. Aivan oikein ne olettavat, että jälkimmäinen metodi tuottaa enemmän rahaa ja jättää viihteen käsiin vahingon suuruuden määrittelyn. Mikään nykyisin näkemäni laskelma ei ota huomioon asiakkaan maksukykyä, joten tulevatkaan tuskin sitä huomioon ottaisivat.
Tälle ahneudelle olisi nyt syytä panna piste. Luovan työn tekijöiden korvaukset pitää järjestää jotenkin. Esimerkiksi teostomaksu olisi Suomessa paljon luontevampaa maksaa verovaroista kuin pisteverottaa muutamia laitteita. Osa korvauksesta tulee jatkossakin asiakkaalta ja osa muuten, mutta tuo “muuten” -osuus täytyy pitää osana poliittista prosessia eikä osana rangaistuskäytäntöä.
Tarvitsemme lisäksi eturivin poliitikoilta selkeän ohjeistuksen joko lausuman tai lainsäädännön muodossa siitä, että sanan- ja julkaisunvapaus on ylin arvo ja että tekijänoikeudet eivät ole arvona sellainen, että niiden suojelemiseksi voitaisiin luopua tästä korkeimmasta hyvästä.