Lakkorintamalta kuuluu kummia.

Satama-alalla on lakko, ja jotkut työnantajat ovat lähteneet aivan avoimesti palkkaamaan rikkureita.

Minusta tuntuu, että kymmenen vuotta sitten tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään. Rikkureita ei olisi palkannut kukaan peläten huonoa karmaa ja kostotoimia, rikkuriksi ei olisi edes ryhtynyt kukaan vaikka värväystä olisi ollutkin. Lakoilla oli perinteisesti kansan syvien rivien tuki, ja vaikka kaikkia vaatimuksia ei oikeutettuina pidettykään, periaatetta siitä, että työriitoja vauhditetaan lakoilla, oli aivan yleisesti hyväksytty ja vaikka lakossa olevia ei suuremmin autettu ja tuettu, ei nyt suorastaan haitattukaan. Jos työnantaja olisi ryhtynyt lakonmurtajien tuomiseen muualta, tuloksena olisi voinut olla yleislakko.

Nyt ei ole puhettakaan mistään tällaisesta. Rikkureita palkataan, lakossa oleva liitto rähisee, työnantaja lisää vain kierroksia ilmoittamalla, että mitkään rikkurien simputustoimet eivät tule kyseeseen tai se on kassan kautta kotiin. Rikkureiksi näyttää olevan tyrkyllä väkeä enemmän kuin satamat pystyvät palkkaamaan. Työntekijäpuoli ei uskalla eskaloida rähinää ja levittää sitä muille aloille, sillä lakko on työväestönkin keskuudessa äärettömän epäsuosittu, vaikka se ei tavallista ihmistä suuremmin haittaakaan ellei satu olemaan töissä paperitehtaassa.

Menemättä mitenkään siihen, mikä on oikein ja mikä on väärin, tämä on nopea ja raju muutos.

Työelämä näyttää kokeneen sukupolvenvaihdoksen, ja ammattiliitot ja ay-toiminta on jäänyt sen vanhemman ikäluokan ja muutaman avainalan etuoikeudeksi. Nuoremmat viis veisaavat perinteisistä työmarkkinakäytännöistä. Jos joku tarjoaa duunia ahtaajan liksalla, tuo duuni kelpaa oitis, sillä muualla tarjolla on vain pätkää puolella palkalla.

Melkein kaikki lakot ovat nykyään epäsuosittuja valkokaulustyön tekijöiden joukossa, ja valkokaulusduunarien suhteellinen osuus tehdastyöväestöön verrattuna on kasvanut. Valkokaulustöissä ay-toimintaa on lähinnä lääkäreillä ja opettajilla, yksityisen sektorin duunarit ovat olleet aina henkilökohtaisen sopimisen varassa ja kenellekään ei makseta mitään alakohtaista työehtosopimusminimiä, sillä työehtosopimusminimi on tehtäviin mitenkään liittymättömän alan mukaan säädetty.

Esimerkiksi pankin it-osastoa koskee rahoitusalan TES, joka on mitoitettu kassamatroonan tarpeisiin niin työajan kuin palkkauksenkin mukaan. Yksikään atk-mies ei tee niin vähän tunteja, mutta yhdellekään ei toisaalta makseta niin huonoa palkkaa kuin mitä sopimuksessa määrätään. Kun firmat eivät enää ole tehtaita, joissa kaikki kuuluvat paperiliittoon tai metalliliittoon, vaan saman katon alta löytyy aivan eri alojen töitä tekeviä ja tämän päälle konsultteja ja muuta vuokratyövoimaa, on helppoa nähdä, miksi mikään yksittäinen liitto ei pysty tekemään itsestään kiinnostavaa vaikkapa tuon esimerkkinä käytetyn pankin koko työvoiman vinkkelistä.

Nyt uutena asiana tiedotussodassa rähisevät liitot tuntuvat olevan jatkuvasti alakynnessä, sillä niiden puheenjohtajista ei useinkaan löydy hyviä tv-kasvoja. Ei tarvitse enää olla Kokoomusta äänestävä ökypankinjohtaja pitääkseen ahtaajien lakkoa vääränä. Myös pienipalkkaiset ihmettelevät, miksi ihmeessä noiden nytkin hyvistä eduista nauttivien pitäisi saada vielä enemmän. Työntekijäpuolen solidaarisuus tuntuu olevan muisto vain.

Tämän pitäisi aiheuttaa jotain itsetutkiskelua työntekijäleirissä.

Työnantajalle sellainen maailma käy mainiosti, jossa kouralliselle avainhenkilöitä järjestetään mukavat edut, ja muista ei ole niin väliksi. Jos yhdelle ei kelpaa, kadulta voi ottaa toisen ja tulijoita kyllä riittää. Valtaosalle työntekijöistä tällainen maailma tuskin tuo suurensuurta parannusta mihinkään, mutta ei näytä myöskään löytyvän eväitä palkansaajarintaman yhtenäistämiseksi.

Yksilökeskeisyys on lisääntynyt yleisesti arvona. Työelämä on muuttunut kohti pätkää, silppua ja vuokratyötä. Lakkoasetta on käyttänyt viime vuosikymmenen ajan lähinnä sellaisia aloja, joiden lakko vaikuttaa suoraan tavallisten ihmisten arkeen sen sijaan, että se kyykistäisi kapitalistin. Yleiseen solidaarisuuteen ei voi enää vedota, vaan osa työntekijöistä pitää toisia ahneina paskiaisina. Kuilu hyvin palkatun perinteisen työn ja epävarman ja huonosti palkatun silpun välillä on niin suuri, että rikkureita ja lakonmurtajia tunkee ovista ja ikkunoista, jos siten välttää joutumasta puhelinmyyjäksi komissiopalkalla.

Ay-toiminta ei oikein näytä osaavan vastata tähän. Maailma muuttui ympärillä rivakasti, ja perinteisiin arvoihin perustuva toiminta ei enää kiinnosta juurikaan. Ainoa ay-liikkeen vastaisku on ollut pelottelukampanjoiden lanseeraaminen, ja nämä eivät varsinaisesti tarjoa mitään konkreettista ratkaisua pätkätyöläisen arkeen ja ongelmiin. Jokainen pätkää hanttihommaa tekevä tietää, että olisi hienoa, jos olisi liitto, joka tuplaisi palkan ja vakinaistaisi työt, mutta he tietävät myös, että jos he tällaista tavoittelevaan liittoon liittyisivät, ensimmäisen vaatimuslistan esittämisen jälkeen hän olisi työtön.

En sano, että yhtälö olisi mitenkään helppo ratkaistava. Sen tiedän, että väärin ajattelevien ja tekevien työntekijöiden syyttäminen ja sakinhivuttaminen eivät enää tänä päivänä ole oikea ratkaisu. Jos tuote ei käy kaupaksi, siinä on ehkä joku vika, ja sitä pitää parantaa. Ei syyttää asiakaskuntaa.

Tämä kannattaa lukea ajatuksella.

Olen itse jokusen kerran keskustellut pubissa mainitusta BNP:stä. Yleinen näkemys täälläpäin Lontoota keskiluokan pubeissa tuntuu olevan se, että puolue pitäisi kieltää ja vaientaa.

He siis edustavat jokseenkin samaa asiaa kuin kolumnistikin. Kolumnisti menee tosin vielä askelta pidemmälle halutessaan ylentää median takaisin kuninkaantekijäksi toteamalla "sananvapauden ja tasapuolisuuden välillä medialla on myös velvollisuus tehdä valintoja yleisön puolesta" ja niin edelleen.

BBC:n lähestymistapa on mielestäni ansiokas, mitä olen yrittänyt ilmeisen turhaan selittää ihmisille. Tuntuu hassulta, että minun pitää saarnata juuri täällä, parlamentaarisen järjestelmän syntysijoilla, ihmisille siitä, mitä edustuksellinen demokratia oikeastaan tarkoittaa, mutta jonkun on näemmä sekin tehtävä jos omena on pudonnut puusta liian kauaksi.

Kolumnisti ilmoittautuu esitelmän tarvitsijoiden joukkoon toteamalla näin: Sananvapaus kuuluu toki rasistillekin ja poliittista tasapuolisuuttakin voin ymmärtää, mutta BNP:n ajatusten esittely edisti lopultakin vain sen asiaa, ei demokratian.

Minunkin on vaikea kuvitella kannattavani puoluetta, joka haluaisi kipata minut pois kodistani, mutta se on aivan täydellinen sivuseikka. Se, että sanoma ei miellytä, on peruste olla äänestämättä kyseistä kerhoa, ei peruste kieltää sitä. Jos kieltäisimme puolueet, joiden sanoma on epämiellyttävä, Suomessa Kepu olisi lakkautettu vuosikymmeniä sitten, ja Britanniassa huomattavasti BNP:tä epämiellyttävämpää soopaa syytää nykyinen Labour, jonka mielestä velaksi voi törsätä aivan miten paljon hyvänsä.

Edustuksellisen demokratian ydin on se, että valtio käyttää väkivaltakoneistoa, mutta ihmiset voivat muodostaa puolueiksi kutsuttuja yhteenliittymiä päättämään, miten sitä käytetään. Olkoon asia kuinka vastenmielinen hyvänsä, sitä pitää saada ajaa politiikan keinoin.

Vaalikarjan tehtävä on olla äänestämättä tällaisia, mutta jos poliitikot ryhtyvät gonahtelemaan ja päättämään ihmisten puolesta, mitä puolueita he saavat äänestää, emme eroa mitenkään oleellisesti Ceausescun Romaniasta tai tämän päivän Iranista.

Olisi mukavaa, jos voitaisiin kieltää pahojen asioiden kannattaminen ja sallia hyvien asioiden kannattaminen, muttei kukaan pysty tulkitsemaan, mikä on pahaa ja mikä on hyvää. Kun tähän ei kukaan kykene, ei pidä edes yrittää, vaan hyväksyä kaikki periaattellisella tasolla mukaan politiikan pelikentälle taistelemaan ihmisten äänistä.

Jos joku ylentää itsensä vallankumoukselliseksi pappisneuvostoksi päättämään, mitkä poliittiset aatteet ja henkilöt ovat sallittuja ja mitkä kiellettyjä, tämä oikeastaan on kohtuullisen hyvä syy tehdä vallankumous. Jos vallankahva saa ylentää itsensä estämään muiden aatteiden kilpailun, vallankahva pitää vaihtaa, ja jos tämä kehitys saa jalansijaa, sitä ei enää voi tehdä äänestämällä, sillä tarjolla on vain hyvänedistämisneuvoston kelpuuttamia establishmentin edustajia.

BBC toimii tässä asiassa juuri kuten pitää. Pienpuolue, jolla on kuitenkin pari europarlamenttiedustajaakin, on oikea puolue. Sen tämänhetkinen jäseneksiottamiskriteeri on laiton ja sen ne joutuvat korjaamaan, mutta pienillekin puolueille annetaan ääni toisinaan, jokseenkin sillä painolla, joka niillä on, eli ei kovin korkealla. Yhden sulkeminen pois siksi kun sanoma ei miellytä, on sensuuria jos muut kutsutaan paikalle, ja valtiollisen tv-yhtiön tehtävänä ei ole sensuroida ikäviä ajatuksia ihmisten puolesta.

Taloussanomien kolumnisti sen sijaan vaikuttaa juuri tällaista ihmisten puolesta päättämistä kannattavan, mikä pistää miettimään, kuinka puolueetonta kyseisen aviisin uutisointi talouselämän asioista on.

Tästä asiasta olen kirjoittanut joskus ennenkin.

Nyt asiaa on jälleen kerran tutkittu, mutta suomalaisessa työelämässä eron huomaa kyllä perstuntumallakin.

Minulla on tarjota tähän kaksi selitystä, joissa todennäköisesti on totuuden siementä kummassakin.

Ensimmäinen liittyy äitiyslomiin ja vanhempainvapaisiin. Tutkimuksessa kerrotaan valitun samanlaisia vapaita pitäneitä, mikä on sinänsä uutta. Tämän vanhempainvapaa-asian voi jakaa kahteen erilliseen tapaukseen, äitiyslomaan ja vanhempainvapaaseen.

Näistä tapauksista kumpikin sisältää asennevammaa, ja toinen lisäksi hieman käytäntöä. Asennevammapuolella ollaan sekä perheissä että työpaikoilla vanhempainvapaan osalta. Työpaikoilla ilmeisesti edelleenkin kuvitellaan, että nainen pitää kaikki mahdolliset vapaat ja mies ei näin tee. Tämä lienee aika lähellä toteumaa, mikä kertoo asennevammasta perheissä. Pakkoko sen on näin olla? Muutoksen asiassa pitää lähteä jostakin, ja perheet ovat yksi paikka asiaa edistää.

Koko vanhempainvapaa-selitys on kuitenkin mielestäni pelkkä pakasta vedetty tekosyy, jolla maisemoidaan asenneongelmaa. Kyllä, vanhempainvapaata voi pitää pitkään jos haluaa. Tämä ei kuitenkaan muuta työnantajan vinkkelistä mitään, sillä aivan hyvin voi myös irtisanoutua mistä hyvänsä syystä tai ilman syytä. Irtisanoutuminen työnantajan palveluksesta on triviaali tapahtuma, ja kun kerran työpaikat toipuvat jatkuvasti siitä, että henkilöitä tulee ja menee, miten ihmeessä vanhempainvapaa, johon varautumisaika on samanlainen tai pitempi kuin irtisanomisaika työntekijän puolelta, olisi työnantajan vinkkelistä hankalammin hallittavissa?

Minusta näyttää epäilyttävästi siltä, että vanhempainvapaa on vain suojaväri, joka on keksitty, kun jotenkin pitää selittää tilastojen ja tutkimusten näyttämät erot urakehityksessä ja palkkaerojen selittämätön osa. On otettu lopputulos ja mietitty, mikä kaikki sitä kenties ehkä voisi selittää, ja on käytetty näitä selityksiä, tutkimatta mitenkään, onko selitys järkevä, laillinen tai kestävä.

Äitiysloma on jonkunlainen todellista ja hankalasti selätettävää eroa luova asia, sillä sen alkua ei voi siirtää parilla kuukaudella jos projekti on hieman kussut kuten ne yleensä kusevat, ja se pitäisi saada valmiiksi. Projektipäällikön vaihto tässä kohtaa on huono idea. Kun herrahissiin henkilöjohtajaksi yleensä hypätään projektipäällikkötehtävän kautta, nuoret miehet saavat helpommin pitkiä, vaativia ja eniten hyvää karmaa tuottavia projekteja vedettäväkseen. He voivat vaihtaa firmaa, mutta jos halutaan, heidät voi ostaa rahalla jäämään projektin loppuun. Jos työnantaja ehdottaa raskaana olevalle, että tee abortti ettei projekti kuse ja yritä lasta joskus myöhemmin uudelleen, saat siitä hyvästä viisi hunttia kuussa lisää liksaa, kyseinen työnantaja on välittömästi tiedotusvälineiden ja toriparlamentin sylkykuppina.

Esitetty tutkimus kertoo, että toteuma on parantunut. Jos ei haluta odottaa asioiden paranemista hissukseen omaa tahtiaan, voidaan asiaan puuttua lainsäädännönkin keinoilla. Nähdäkseni mikään ei estäisi säätämästä lakia, joka määräisi lapsen isän pitämään tietyn määrän vapaata, ja lisäksi määräisi tarkasti, koska nämä vapaat on pidettävä.

Nyt isyyslomat jne. ovat työnantajan mielestä "parempi", koska niiden aikataulusta voidaan keskustella. Jos tätä mahdollisuutta ei olisi, vaan isän olisi oltava kotona esimnerkiksi 2kk lapsen syntymästä eteenpäin ja N kuukautta äitiysloman päättymisestä eteenpäin, miehet muuttuisivat aivan yhtä "arvaamattomiksi" kuin naisetkin, ja tätä ei voisi käyttää enää minkäänlaisena tekosyynä. Laki voitaisiin kirjoittaa niin, että se velvoittaa olemaan työskentelemättä mitään kautta työnantajalleen, jolloin pakollisella isyyslomalla oleva ei vain tee konsulttina samaa työtä samalle firmalle.


Toinen puoli liittyy tässä tutkimattomaan asiaan. Onko miesten ja naisten välillä keskimäärin eroa siinä, kuinka aggressiivisesti he hakevat tietä herrahississä, ja onko eroa siinä, millaisia ratkaisuja he tekevät, jos eivät saa haluamaansa ylennystä?

Tunnen kosolti naisia, jotka ovat edenneet urallaan rivakasti. Osalla on lapsia, osalla ei, eli tämä ei ole nähdäkseni mikään syy tai seuraus. Oleellista näyttäisi olevan kuitenkin tahto mennä eteenpäin, ja se yhdistää heitä kaikkia. Lisäksi siihen näyttää kuuluvan valmius vaihtaa työpaikkaa, jos urakehitys yhdessä firmassa tyssää, ja tämä näyttää yhdistävän sekä naisia että miehiä, jotka ovat pitkälle päässeet.

Käyttäytyvätkö sukupuolet tässä samalla tavalla, vai ovatko miehet pyrkyröimässä innokkaammin, ja ovatko naiset kenties valmiimpia jättämään asian sikseen jos eivät ylennystä saa, sillä mukavia ja tuttuja työkavereita ei mielellään jätetä ja vaihdeta firmaa vain siksi, että uratie tyssäsi ainakin toistaiseksi?

Tätä puolta en tiedä, tämä on vain arvelua. Jos eroja käytöksessä on, ne selittävät osan lopputulosten erostakin, ja tässä puolessa ei ole mitään sellaista, jota pitäisi ainakaan lainsäädännöllä korjata.

Voisi kuvitella minttukastikkeen ja munuaispiiraan perustella, että tällaista lahjaa ei ole. Kyseessä on kuitenkin eräänlainen harhaoppi.

Tosiasia on, että oma perinteinen keittiö ei ole kaksinen. Tästä kuitenkin seuraa ja on seurannut halu ja kyky vastaanottaa kaikkea uutta. Kun tähän yhdistää sen, että Lontoossa on ollut aina runsaasti maksukykyistä porvaristoa, ansio alkaa selvitä.

Samppanjaa ja samppanjametodia ei keksinyt Dom Perignon eikä kukaan muukaan ranskanpulla. Ranskassa pullossa uudelleen käymään ryhtynyt viini oli iljetys Herran silmissä, ja sitä laivattiin kanaalin taakse barbaareille, jossa asuvat perinteiden viholliset pitivät siitä. Samaten kuivan samppanjan yleistyminen 1800-luvun puolenvälin jälkeen on puhtaasti Englannin ansio. Ei sitä Ranskassa juotu kuten ei samppanjaa tuohon aikaan pahemmin muutenkaan, mutta Englannissa juotiin ja ranskanpulla teki mielellään sitä, mikä kävi hyvään hintaan kaupaksi, ja lopulta juoma valloitti maailman. Jos se olisi jäänyt jonkun ranskalaiskylän pilaantuneeksi viiniksi, sitä ei olisi tänä päivänä olemassakaan, sillä metodi on parantunut niin paljon, ettei viini enää pullossa tuosta vain ala vahingossa käydä.

Intialaisen ruuan maailmanvalloitus on sekin peräisin tältä saarelta, kunnian saa Lontoon lisäksi myös Skotlanti. Glasgowissa keksittiin joskus 60-luvun alussa tikka masala -mausteseos, joka on jokaisen intialaisen ravintolan listalla, ja tätä maustetta viedään Britanniasta mm. Intiaan.

Hieman tuoreempi esimerkki on 90-luvun lopulta ja 2000-luvun alusta italialaisessa keittiössä. Italialainen päivällinen alkupala - välipasta - pääruoka - jälkiruoka on tietysti herkullinen kokonaisuus, mutta se on myös aika raskas. Yritys keventää tuota oli ollut Italiassa kokkien agendalla jo pitkään, mutta sille ei vain tapahtunut mitään. Italiassa hyvällä ruualla on alueellisesti valtavan pitkät ja arvokkaat perinteet, jotka tuottavat maailman parhaan tai toiseksi parhaan ruuan lisäksi myös historiallista painolastia. Kun joku on ollut hyvä tuhat vuotta, ei sitä tuosta vain mennä muuttamaan, ja muutosvastarinta on kovaa.

Parhaat kokit pakkasivat kamansa ja tulivat Lontooseen ja jokainen pisti pystyyn italialaisen ravintolansa tänne ja ryhtyi tarjoamaan modernisoimaansa versiota päivällisestä ja modifioimaan perinteisiä lajeja tätä kevennystä vastaamaan. Kauppa kävi, sillä ei Englannissa ollut vuosituhantista rakkautta kotikylän perinteiseen tapaan tehdä ja tarjota ruokaa, mutta koska oma keittiö on edelleen munuaispiirasta ja chipsejä väärällään, italialainen ruoka käy mainiosti kaupaksi kuten mikä hyvänsä muukin ruoka kunhan se ei ole englantilaista.

Kymmenen vuoden näyttö Lontoossa, kokit pakkasivat kamansa ja painuivat takaisin Italiaan, jossa heidän tavastaan tehdä ruokaa olikin tullut tämän kierroksen kautta hyväksyttävää.

Näitä esimerkkejä löytyisi varmasti lisääkin. Maa, jonka oma keittiö on säälittävä ja/tai kammottava, kokeilee mielellään mitä hyvänsä uutta eikä totea, että tässä maakunnassa syödään tämänlaista ruokaa ja juodaan tämänlaista viiniä kaiken muun ollessa täysin pannassa. Lontoo oli pitkään maailman suurin kaupunki, ja maailman äveriäimpiä se on edelleen. Maksukykyinen asiakaskunta tarkoittaa sitä, että tarjolle voi tuoda myös hyvää ruokaa, jonka tekeminen maksaa. Läheskään joka ravintolan ei tarvitse miettiä, miten päivän annoksen saa puristettua lounassetelin hintaan, sillä 40 punnan lounas käy Cityssä kaupaksi myös jos ruoka on hinnan arvoista.

Tämä tarjoaa yhden, joskaan ei tietysti ainoan, alustan kokeilla kaikenlaista uutta ruualla. Samanlaisia ansioita on USA:n suurilla rannikkokaupungeilla sekä idässä että lännessä.

Kuten kirjoitettu on, Suomessa talous on varsin kuralla, ja talouskurimuksesta selvitäksemme pitäisi visioida uutta, ehdottaa rohkeasti uusia tapoja tehdä asioita, paljastaa rahanhaaskaus ja kiinnittää huomio vääristä toimintatavoista tai kulttuurista johtuvaan tehottomuuteen.

Erityisesti kaksi viimeistä ovat asioita, jotka kuuluisivat tiedotusvälineille. Ei byrokratia itseohjautuvasti totea tekevänsä tyhmiä asioita, eikä rahan ylimitoitettua ammentamista yhteiskuntasuhteet hyvin hoitaneille firmoille ja konsulttitaloille ainakaan Tietoenator paljasta.

Yleisellä tasolla Suomessa ongelmana on näissä asioissa se, että hallitukset ovat koalitioita ja lehdistö ei ole poliittisesti värittynyttä. Englannissa hallitus on yhden puolueen muodostama paitsi sota-aikaan, ja media on jakautunut kahden valtapuolueen välille ja Guardianiin, joka kertoo, kuinka monta peruskoulunopettajaa minkä hyvänsä julkisen hankkeen hinnalla voisi palkata vuodeksi. Tästä seuraa se, että ei-vallassa olevan puolueen lehdistö tonkii jatkuvasti kaikkia kasoja ja yrittää löytää sieltä kohu-uutisia korruptiosta, välistävedosta tai toistaitoisuudesta.

Suomessa valtamediat ovat Yle, HS+IS ja hieman vähäisempänä Iltalehti. Näistä Iltalehti on puoliavoimesti pro-kokoomus. Yle on poliittisessa valvonnassa, joten se käytännössä lähinnä tukee hallitusta eikä yritä avoimesti kampittaa sitä. HS:n rooli tuntuu olevan hieman samanlainen, eli se hymistelee vallankahvassa olijaa eikä ainakaan sitä aktiivisesti yritä nolata.

Jos asiat eivät yleisestikään ole olleet suorastaan mallillaan, viime ajat ovat olleet pohjanoteeraus.

Siinä, missä muualla hyödynnetään hallinnon julkisuusvelvoitetta ja vaaditaan esiin yleisesti kiinnostavia papereita ja sopimuksia, Suomessa keskitytään täydellisen epäkiinnostavaan Tiitisen listaan. Tiitisen listalla on sellaisia henkilöitä, joiden epäillään vakoilleen olemasta lakanneen valtion hyväksi joskus nuoruutensa hulluina vuosina. Tällä listalla on vain ja ainoastaan juoruarvoa. Se ei todista mitään, joten kuka hyvänsä voi kiistää asian vaikka nimi löytyykin listalta. Valtaosa listan nimistä on sitä paitsi jo eläkkeellä eikä heidän mustamaalaamisensa enää auta mitään ainakaan poliittisen kentän ravistelussa. Ja vaikka sieltä löytyisi joku kurantti nimi, hän voi aina sanoa olleensa 19-vuotiaana hieman hölmö, ja kansan syvät rivit ymmärtäisivät asian aivan mainiosti. Minäkin olen tehnyt hölmöjä asioita tuon ikäisenä.

Tiedotusvälineet tuntuvat pistävän poskettomasti paukkuja saadakseen käsiinsä juorun 40 vuoden takaa. Samaan aikaan valtio törsää holtittomammin kuin koskaan, mätää paljastuu poliittisesta koneistosta heti kun pintaa vähän rapsuttaa. Näiden pesäkkeiden pöyhintä olisi kiinnostavaa ja tuottaisi jotakin hyödyllistä tulevaisuuden Suomeen, jos korruptoitunut ja mätä osa poliittista kulttuuria saataisiin syrjään.

Mutta ei tunnu kiinnostavan.

Yksi lain tehtävä, joskaan ei ainoa, on puolustaa heikompia vahvemman mielivaltaa vastaan.

Vahvin voi teoriassa tehdä jokseenkin mitä hyvänsä vaikkei hänelle siihen annettaisi mitään oikeuttakaan, mutta heikompi turvaa lakiin turvatessaan henkensä ja omaisuutensa. Yksinomaan tästä lähtökohdasta sellaista lakia ei ole tarpeen edes säätää, joka vain sementoi vahvimman mielivallan.

Mietin tuossa tuubissa lusiessani erästä aikaisempaa, asiaa sivuavaa kirjoitustani. Joudun nimittäin tekemään Suomesta sellaisen jossain määrin surullisen havainnon, että laki ja oikeus ovat voimassa vain, jos valtion verotulot eivät ole uhattuna.

En edes tässä puhu siitä tapauksesta, että veroasioissa on käytössä ainoastaan diktatuureihin ja työläisten paratiiseihin kuuluva käännetty todistustaakka, jossa syytetty oletetaan syylliseksi ja hänen on jotenkin yritettävä todistaa syyttömyytensä.

Nykyään saamme lukea lehdistä lähes päivittäin tapauksista, joissa valtio instansseineen ei noudata edes itse tekemäänsä lainsäädäntöä vaan sivuuttaa sen heittämällä, jos työmies Pohjois-Savosta yrittää halpa-arvoisesti pistää valtion kerrassaan polvilleen tuomalla Virosta kaksi kartonkia tupakkaa. Autoihin, viinaan ja tupakkaan liittyvien, pakasta vedettyjen ja mihinkään perustumattomien tullimääräysten lainvastaisuus on yleisesti tiedossa, mutta lainvastaiset käytännöt eivät kiinnosta ketään, sillä ristiriidassa on laki ja verotulo. Jos tarkoitus olisi noudattaa lakia huolellisesti ja lainvastainen käytäntö olisi silkka voipaus, jollaisia kaikille tekeville sattuu, se korjattaisiin virkamiestyönä nopeasti kun asia paljastuu. Suomessa kuitenkin valtio käyttää kaikki valitustiet, vitkuttelee prosessissa ja edes EY-oikeuden tuomion saatuaan ei korjaa asiaa kuntoon vaan pöyhii sitä vain hieman, jotta prosessi saadaan alkamaan alusta.

Tämä asetelma on täysin poskellaan. Sen vaikutusta lain ja lainkäytön legitimiteettin voi vain arvioida, mutta ei se sille ainakaan hyvää tee. Kun valtiolla on oikeus sanella pelisäännöt ja siitä huolimatta kansalainen ei voi luottaa siihen, että sääntöjä myös noudatetaan, on vaikeaa nähdä tällaisen lainsäädännön ansaitsevan suurtakaan kunnioitusta ja arvonantoa.

Vaikuttaa siltä, että valtio väkivaltakoneistoineen asetetaan kaikissa raha-asioissa heikomman asemaan ja rakennetaan käytäntö niin, ettei vahvemmaksi katsotulla yksittäisellä taistelijalla ole mitään oikeuksia tätä sorrettua valtio-reppanaa vastaan. Homma haisee, ja haju ei ole erityisen miellyttävä.

Olaus Petri lausui liki 400 vuotta sitten “jos ei se ole oikeus ja kohtuus, ei se silloin saata olla lakikaan” ylimmäksi ohjeeksi tuomarille. Suomi luimii yli siitä, missä aita on matalin, säätämällä näennäisesti oikeutta ja kohtuutta edustavia lakeja, mutta sivuuttamalla niistä käytännössä epämiellyttävät jos lakia noudattamalla jäisi saamatta ehkä jopa kymmenen euron verotulot.

Suomi ei ole ainoa maa, jossa kohtuus on kadonnut kauaksi ja legitimiteetti samaten.

Britanniassa voi saada tekijänoikeusrikoksesta rajattoman sakon ja kymmenen vuotta linnaa. Tämä rikosnimike ei edellytä taloudellisen voiton tavoittelua eli piraattien kaupustelua, vaan nettipiratismi ja vastikkeeton leffojen jakaminen voivat riittää maksimituomioon. Käytännössä kymmentä vuotta tuskin on kenellekään vertaisverkkokäyttäjälle jaettu, mutta tätä voi taas miettiä heikompi-vahvempi -asetelmasta. Samaten voi miettiä, toteutuuko kohtuus siitä, että maksimirangaistus melko törkeistä väkivaltarikoksista on vähäisempi.

Maailmanlaajuiset kymmeniä tai satoja miljardeja veivaavat viihdejätit katsotaan maagisesti heikommiksi, ja niitä suojellaan yksittäisiltä ihmisiltä, vaatimatta niiltä vastikkeeksi yhtään mitään. Lainsäätäjä on sortunut numerohuijauksen ja tilastoharhan edessä rähmälleen. Piratismin väitetään aiheuttavan vähintäänkin 42 höpsiljoonan suuruiset tappiot vuosittain, mutta missään ei analysoida tätä lukua mitenkään. Tarkempi analyysi paljastaisi kaksi asiaa: sen, että tätä rahaa ei oletetulla asiakaskunnalla koskaan ollutkaan, joten viihdeteollisuus ei olisi voinut saada sitä vaikka piratismia ei olisikaan, sekä sen, että iso osa maksukykyisten ihmisten harrastamasta piratismista sisältää elementtinä sen, että hommataan jotakin, jota ei viihdeteollisuuden oman viivytys- ja markkinasegmentoinnin takia ole kaupan kuin naapurivaltiossa.

Maksukyvyttömien tapauksessa viihdeteollisuus hyötyy piratismista. Tämä on hieman outo väite, mutta nähdäkseni asia on juuri näin. Heillä ei olisi maksaa seitsemäätoista puntaa elokuvasta, joten katsotaan asiaa miten päin tahansa, viihdeteollisuus ei saa tuota 17 puntaa tältä henkilöltä, sillä hänellä ei ole sitä. Vaihtoehtona on ainoastaan se, että hän näkee elokuvan tai ei näe sitä. Jos hän ei näe sitä, ei tapahdu mitään. Jos hän näkee sen, markkinointitutkimuksissa tämä henkilö näkyy elokuvan nähneenä. Mitä enemmän ihmisiä näitä elokuvia näkee, sitä enemmän leffantekijä voi rahastaa leffassa merkittävässä sivuroolissa pyörivän Smirnoff-pullon valmistajalta. Tätä valmistajaa ei kiinnosta, onko leffa ostettu, katsottu kaverilla vai waretettu netistä. Mainos menee kaikille näille perille samalla tavalla.

Maksukykyisten tapauksessa taas Eurooppa on antanut turhaan järjettömän vahvan suojan viihdeteollisuudelle vastikkeetta. Kun tuotoksia ei ole laillisia kanavia pitkin kaupan samana päivänä kuin USA:ssa, käytetään laittomia kanavia. Nähdäkseni 10 vuotta häkkiä ja rajaton sakko olisivat edes etäisesti puolusteltavissa ainoastaan siinä tapauksessa, että tuotos on kaupan Englannissa samaan aikaan ja hintaan kuin USA:ssa, mutta tätäpä emme edellytä viihdebisnekseltä vaan annamme heidän edistää puhtaasti omia etujaan ilman mitään velvollisuuksia sitä yhteiskuntaa kohtaan, joka on tehnyt aineettoman hyödykkeen merkityksettömästä anastamisesta raskaamman rikoksen kuin asunnon putsaamisesta, auton varastamisesta tai kulmakaupan aseellisesta ryöstöstä.

Jos tilanne oikeasti on sellainen, että kuluttajan katsotaan olevan näitä konglomeraatteja ja valtiota vahvempi, jonkun pitäisi perustella asia jotenkin. Ei ole kuulunut perusteluja, asiaan mitenkään liittymätöntä propagandaa sitäkin enemmän.

Propaganda on joka kerran täsmälleen samaa. Taiteilijat joutuvat yömajoihin ja pinkopahvien alle jos ei häkki heilahda, ja jos sikafarmari Lapualta saa ostaa Virosta tupakkansa kuten laki lupaa, Suomen köyhät joutuvat yömajoihin ja pinkopahvien alle.

Jos lait ovat huonoja, pitää säätää parempia. Järjettömien lakien palvonta ja järkevien lakien sivuuttaminen eivät edistä mitään kannatettavia asioita, kuten vaikkapa oikeusvaltion periaatteita ja lain yleistä kunnioittamista.

Iltalehmän ihmissuhdepalstalla kerrotaan sinänsä monen tekemästä havainnosta ja jotenkin tutkitustakin tiedosta, eli miehen kiinnostavuus lisääntyy naisen silmissä, jos on varattu, ja selityksiä pohditaan.

Vakioselityksinä tarjotaan aina joku naisten välinen kateus ja valtapeli, tai sitten se, että jonkun jo kelpuuttama mies on todennäköisemmin kelvollinen. Ehkä, ehkä ei. Voisiko syy olla yksinkertaisesti se, että sama joukko miehiä yleensä saa naisten huomion, ovat sitten vapaita tai varattuja, ja osaa taas ei huomaa koskaan kukaan, ovat sitten vapaita tai varattuja, ja tuo naisia kiinnostavien joukko tästä syystä yksinkertaisesti pariutuu helpommin? Tällöin syntyy mielikuva siitä, että varatut kiinnostavat enemmän, vaikka tosiasiallisesti varattuna oleminen oli vain seurausta kiinnostavuudesta.

En tiedä. Jossain sokkotestissäkin asiaa on selvitetty jossain maailmalla, mutta metodin luotettavuudesta en osaa sanoa mitään. Muistelen sitä tutkitun jollain sellaisella menetelmällä, että näytetään kuvia ilman statustietoa ja pyydetään naisia rankkaamaan kiinnostavat ja epäkiinnostavat, ja tehdään sama statustiedon kanssa ja huomataan tulosten muuttuvan, mutta tässä metodissa on ilmeiset aukkonsa.

Minulla ei ole asiasta juurikaan omakohtaista kokemusta. Kerran on ollut seuran tyrkyttäjä tarjolla kun minulla oli toisaalla parempaa seuraa, mutta kyse on yksittäistapauksesta eikä kerro asiasta mitään, ja kun en silloin ollut mistään kiinnostunut, en ole asiasta kuullut sen koommin. Toisaalta tuttavapiirin suosituilla tuntuu kyllä seuraa ja seuran tyrkyttäjää riittävän, ovat sitten vapaita tai varattuja, eli ei heidän suosionsa perustu statukseen.

Voisi ehkä ajatella niinkin, että kysymys ei ole edelleenkään mistään halpa-arvoisesta naisten salaliitosta vaan siitä, että jos joku ei-niin-kovin-suosittu eli edustaa valtaenemmistöä miehistä, onnistuu pariutumaan onnellisesti, se suoristaa ryhtiä hieman ja muuttaa juttuja positiivisemmiksi, ja tällaiset todennäköisesti kiinnostavat enemmän kuin mörököllit.

Ilmiö sinänsä on kiinnostava johtuu se mistä vain.

Kommentteja siis voi taas kirjoitella.

Kommentointipulautin on uusi, mutta näyttää toimivan. Kommentoida voi myös anonyymisti, joskin guest-kommentoijat näyttävät saavan jonkun rekisteröitymispopupin. Siihen voi kuitenkin klikata vasemmasta alakulmasta, että ohita tämä, jolloin se ohittuu.

Ymmärtääkseni onnistuin kääntämään tästä moderoinnin pois päältä, eli kommentit tulevat suoraan näkyviin.

Jutta Urpilainen lausuu satamalakosta näin viisaasti:

Urpilaisen mukaan porvarihallitus ei ole osannut päättää, ovatko palkansaajajärjestöt sille kumppani vai vastustaja. "Vaikka en muuten haikaile menneitä, väitän, että vanhoilla työmarkkinaopeilla olisi jo päästy osapuolia tyydyttävään ratkaisuun myös satamalakossa"

Mikä ihme mahtaa olla hallituksen rooli koko asiassa? Kyseessä on normaali työehdoista johtuva työriita, jolle kukaan muu ei ole antanut poliittista sisältöä. Lakossahan keskustellaan työsopimuskysymyksistä eikä vastusteta hallitusta, ja hallitus ei ole sopijaosapuolikaan. Riitaisat asiat eivät edes ole mitenkään poliittisia, vaan tyylipuhtaita työehtosopimuskysymyksiä.

Minua kiinnostaisi tietää, mitä ne “vanhat työmarkkinaopit” oikein ovat. Millä tavoin demarien pudottaminen oppositioon on vaikuttanut työmarkkinajärjestöjen toimintatapaan työriidoista neuvotellessaan? Vai onko “vanha työmarkkinaoppi” yksinkertaisesti se, että aina kun SDP pudotetaan oppositioon, alkaa työmarkkinoilla löytyä kaikenlaista turhaakin rähinää Puolueen masinoimana?

Jos tämä on se “vanha työmarkkinaoppi”, josta on johdettavissa se, että SDP:n pitäisi olla aina hallituksessa huolimatta vaalituloksesta ja linjakysymyksistä muiden puolueiden kanssa, se saakin mennä. Jos SDP ei kykene toimittamaan itseään hallitukseen siksi, että sen politiikka ei ole yhteensopivaa muiden puolueiden kanssa, kyseessä on peiliin katsomisen paikka ainakin siinä tilanteessa, jos SDP ei pääse suurimman puolueen asemaan.

Kun SDP on kyennyt tekemään menneessä maailmassa yhteistyötä rakentavasti sekä Kepun kanssa pitkällä punamultakaudella, että Kokoomuksen kanssa 90-luvun ja 2000-luvun alun, ja kummankaan aikakauden saavutukset eivät Suomea ajatellen ole mitenkään vaatimattomia, mitä oikein on tapahtunut kun nyt pitää taas kaivella esiin vanhoja työmarkkinabunkkereita ilmeisenä tarkoituksena yrittää saada SDP vaikuttamaan hallituskelpoisemmalta kuin mitä se on?

Ei porvarihallitus ole työmarkkinoita rikkonut, vaan työmarkkinat ovat edelleen aivan yhtä ehjät kuin ne ovat olleet viime vuosikymmenet. Se, että joskus on sopimustekstistä johtuva työriita ja lakko, ei ole osoitus mistään muusta kuin siitä, että mekanismi toimii. Ajatus siitä, että lakko olisi jotenkin omituinen ja rikkinäisyydestä kertova asia, on hassunkurinen. Lakkoja tulee aina toisinaan ja riidat jossain vaiheessa sovitaan. Suomen työmarkkinoilla on jäykkyysongelma, mutta se ei ole suuri. Toinen ongelma on se, ettei ympäröivää yhteiskuntaa ja pätkätyömaailmaa ole oikein onnistuttu sovittamaan yhteen. Näistä jälkimmäinen on tietysti poliittisen koneiston syy, mutta koska SDP on vastustanut kategorisesti kaikkia työmarkkinaehdotuksia ellei niistä sovita kolmikantaisesti, se ei saa puhtaita papereita tätäkään kautta.

SDP:n olisi aika ryhdistäytyä ja ryhtyä tekemään määrätietoista ja johdonmukaista politiikkaa sen sijaan, että se haikailee takaisin mennyttä maailmaa, jossa puolue oli hallituksessa aina riippumatta vaalituloksesta, vain siksi, että se oli mahtava SDP.

Nyt sillä on ongelma. Nuoriso ei erityisemmin pidä ay- ja korporaatiokeskeisyydestä, sillä nämä eivät aja pätkätöissä olevien nuorten asiaa vaan lähinnä vanhoissa vakituisissa työsuhteissa olevien vanhempien. Toisaalta vanhat ay-parrat eivät erityisemmin pidä siitä, että nuorten naisten sektori esiintyy kameroiden edessä vähän väliä vastustamassa ydinvoimaa, sähköä ja teollisuutta ympäristönsuojelun nimissä. Tuomioja tekee sitä minkä osaa parhaiten, eli monottaa kaikkia omiaan nilkkaan tasapuolisesti. Loppuaika vastustetaan kaikkia tehtyjä ehdotuksia talouskriisistä toipumiseksi esittämättä mitään muuta vaihtoehtoista keinoa kuin suurituloisten veronkorotukset, joilla ongelmaa ei kuitenkaan ratkaista kuin pieneltä osin.

Tästä sekasotkusta ei nouse sellaista puoluetta, jolle liikkuva äänestäjä helposti uskoisi mandaatin visioida sitä, miten Suomi välttää parin kolmen vuoden sisään edessä olevan julkistalouden romahduksen jos mitään ei tehdä. Sekä sen miettimisen, millainen Suomi pärjää tällä vuosikymmenellä ja sitä seuraavilla. Irtopisteet jonkun työriidan kyljestä repäistynä kertovat siitä, että rohkeutta ottaa vastaan tulevaisuuden haasteita ei näyttäisi löytyvän, vaan puolue yrittää edelleenkin katsoa taaksepäin menneisiin taivaasta tipahtaneen suuruutensa päiviin.

Selvää on, että tulevaisuudessa pitää keksiä ja kokeilla jotakin uutta jos halutaan jotenkin yhdistää järkevä taloudenpito, peruspalvelut, perusturva, eläkepommin ratkaisu ja Suomen pitäminen houkuttelevana paikkana teettää ja tehdä työtä. Vanhoilla konsteilla edessä on joko konkurssi, kilpailukyvytön verotus tai olemattomat palvelut monumentaalisen byrokratian haaskatessa kaikki rahat.

Löytyyköhän SDP:ltä vetoa katsoa eteenpäin? Tämän päivän lausuntojen valossa ei siltä näytä.

Hesarin pääkirjoitustoimittaja antaa puolueille moitteita siitä, että heiltä ei tullut yksityiskohtaisia leikkauslistoja kun julkistalouden rakenteellisesta vajeesta toipumisen keinoja kyseltiin.

Poliitikkojen tietysti pitäisi pystyä parempaan. Minä en ainakaan aio äänestää sellaisia puolueita, jotka ajattelevat ajan korjaavan ongelman itsekseen. Ei taida aika auttaa, sillä talous ei lähde mihinkään rakettikasvuun kun pelastavaa IT-kuplaa vastaavaa ilmiötä ei ole näköpiirissä. Lisäksi huoltosuhde heikkenee joka päivä hieman.

Hesari ei kuitenkaan näytä itsekään suhtautuvan asiaan kovin vakavasti:

Julkisista menoista karsiminen saattaa olla talouden tasapainottamiskeinoista viimeinen, mutta siihenkin pitää varautua. Olisi äänestäjien huijaamista vakuutella ennen vaaleja, ettei julkisen talouden kuntoon saattaminen tunnu missään.

Äänestäjien kuluttajansuoja velvoittaa puoluejohtajat kertomaan jo ennen vaaleja, mistä menoista he tinkisivät, jos karsimiseen pitää turvautua.

Ei näytä Helsingin Sanomillakaan riittävän rohkeutta sanoa, että leikattava on, ja paljon. Jos lehdistö ei kykene lausumaan sitä, minkä voi nähdä kuka hyvänsä numeroita katsomalla, miten ihmieessä kaikkia miellyttämään pyrkivät poliitikot siihen pystyisivät?

Valtiontalouden vaje ei Suomessa ole vähäinen eikä ohimenevä. Valtio lainaa 25% törsäämästään rahasta, ja prosentti muuttuu virallisessa propagandassa pienemmäksi vain erilaisia rahastoja mukaan ottamalla, mutta tämä temppu on numeromagiaa. Vaikka eläkerahastoihin karttuisi rahaa kuinka, näillä rahoilla ei valtio pysty maksamaan aluetukiaisia, valtionvelan korkoja taikka sikateollisuuden ylimääräistä propagandakampanjaa. Raha on korvamerkitty eläkkeisiin ja niiden sosialisoiminen vaatisi ehkä jopa perustuslain muutoksen.

Vaje taas ei ole ohimenevä itsekseen, sillä vaikka talous kasvaisi maltillisia ennusteita rivakammin, Suomessa on sisäänrakennettuja heikentäviä elementtejä. Näistä suurin on eläkepommi. Vaikka työeläkkeiden maksamiseksi ei tarvittaisikaan julkista rahaa, työeläkemaksujen tuntuvat korotukset ovat edessä kaikissa ennusteissa. Tämä tarkoittaa heikentyvää kotimarkkinakysyntää ja lisäksi käytännössä estää valtiota ja kuntia nostamasta suuresti perimäänsä tuloveroa, sillä verotus kiristyy tätä kautta useita prosenttiyksikköjä muutenkin.

Toinen liittyy samaan asiaan. Työeläkejärjestelmän kestävyys perustuu pitkän aikavälin 3% talouskasvuun ja osakemarkkinoiden 12% keskimääräiseen vuosituottoon, ja mainittuihin työeläkemaksujen korotuksiin. Viime vuonna talous sukelsi seitsemisen prosenttia ja tänä vuonna kasvuksi ennustetaan 1,5%. Vuodessa olemme siis rakentaneet tuosta 3% kasvuennusteesta vajeen, joka vastaa kolmen ennusteiden mukaisen vuoden talouskasvua. Jos siis talous kasvaisi seuraavat kolme vuotta 6% vuodessa, saisimme vajeen kiinni.

Osakemarkkinoilla taas pitkä alamäki söi puolikkaan osakkeiden arvosta ja romahdusta edeltävällä tasolla ei olla vieläkään. Osakekurssien pitäisi maagisesti kolminkertaistua, että pääsisimme tähän odotettuun vuosituottoon. Kuka ihme oikein osakkeet ostaisi tähän hintaan? Osakemarkkinoiden tuotto 2. maailmansodan jälkeen 90-luvun lopulle oli tuo noin 12% länsimaissa, mutta sepä ei johtunutkaan länsimaiden rivakasta talouskehityksestä vaan siitä, että kaikissa maissa kehitettiin samaan aikaan työeläkejärjestelmä. Perustuivat ne julkisesti hallinnoituihin tai yksityisiin kassoihin, kaikki nämä kassat keräsivät rahaa viimeiset 60 vuotta ja sijoittivat ne. Eri maissa on erilaisia säädöksiä siitä, miten tämän rahan sai sijoittaa, mutta 20% maltillisestikin arvioituna on mennyt osakemarkkinoille ja vetänyt kursseja ylöspäin viimeiset vuosikymmenet pitkällä aikavälillä.

Eläkejärjestelmän kestävyyslaskelman osaketuottoarvio siis perustuu historialliseen dataan, jossa mainitut eläkejärjestelmät ovat olleet koko ajan ostolaidalla. Nyt ne siirtyvät kaikki samanaikaisesti myyntilaidalle, joten näemmeköhän 12% vuosituottoja jatkossa? Jos väitetään näin tapahtuvan, haluan kuulla väitteen esittäjältä, kenelle eläkekassojen maailmanlaajuisesti pakkotilanteessa (=eläkkeet on maksettava) dumppaamat kupongit myydään reippaaseen ylihintaan? Minä nimittäin käyn myymässä tälle samalle taholle saman tien käärmeöljyä, sillä vaikka en olekaan kaksinen myyntimies, osaan varmasti minäkin myydä tuon sortin hölmölle mitä hyvänsä kalliilla.

Vähäisempi muttei suinkaan joutava kokonaisuus julkistaloudessa liittyy infrastruktuurin korjausvajeeseen. Tiet ja radat rapistuvat jatkuvasti, ja tietoliikenneinfrastruktuuria ei ole ollenkaan. En tiedä pitääkö ollakaan, mutta voi hyvin olla, että ulkomaisessa omistuksessa oleva infrastruktuuri ei investoi Suomeen tarpeeksi eikä hinnoittele monopolipalveluja oikein, joten valtiollinen infra joudutaan rakentamaan näitä bisneksiä kirittämään.

Tie- ja ratahankkeisiin käytetään joka vuosi vähemmän kuin mitä niiden nykyisessä kunnossa pitäminen tarvitsee. Tämä raha on otettava joskus jostakin eikä vain kerättävä velkaa sinnekin kunnes kaikki on siinä kunnossa, että on aivan pakko tehdä jotakin.

Uusiakin menoautomaatteja on. Humanitaarinen maahanmuutto tuntuu maksavan enemmän joka vuosi, ja kulut näyttävät kohtuullisilta vain, kun ne piilotetaan monelle momentille eri hallinnonaloille ja jaetaan kuntien ja valtion kesken. Kasvava valtionvelka taas tarvitsee suuremmat rahat korkoihin, ja kun epäluottamus siirtyy joskus Kreikasta Suomeen, tämän rahan määrä kasvaa rivakasti vaikka velka ei kasvaisikaan. Kasvavat vanhustenhoitomenot ovat näennäisesti piilossa, sillä vastuu kuuluu kunnille, mutta eivät kunnat nykyisellä veropohjalla kykene vanhuksia hoitamaan paitsi kasvukeskuksissa.. Jos 60% asukkaista on eläkkeellä, on aivan selvää, että ulkoista rahaa tarvitaan jostakin.

Nykymeno näyttää kummalliselta karusellilta, jossa pieni piiri pyörii ja väittää kaiken hoituvan itsekseen. Todisteeksi lainataan toisten piirileikkijöiden antamia lausuntoja, ja jokainen valhe muuttuu totuudeksi kun sitä on siteerattu kymmeneen kertaan samassa piirissä ja jonkun pyörijän toiveiden tynnyristä ammennettu asia muuttuu timantinkovaksi faktaksi.

Leikata pitää, ja leikata pitää rajusti. Poliitikoilta odotettaisiin nyt visiota siitä, miten se tehdään koskematta tärkeimpien peruspalvelujen suorittavaan työhön ja perusturvaan. Näihin ei julkisesta rahasta mene kuin kolmannes, joten tehtävä ei ole mahdoton, mutta tähän mennessä ainoa ehdotettu ratkaisu on korottaa hyvätuloisten veroja siinä toivossa, että Joku Muu joutuisi maksamaan. Näin saadaan katettua vajeesta viisi prosenttia jos veroprosentiksi määrätään sata, joten päätä ei ole lupa pistää pensaaseen vielä tämän älyehdotuksen jälkeen.