Kommentteja siis voi taas kirjoitella.

Kommentointipulautin on uusi, mutta näyttää toimivan. Kommentoida voi myös anonyymisti, joskin guest-kommentoijat näyttävät saavan jonkun rekisteröitymispopupin. Siihen voi kuitenkin klikata vasemmasta alakulmasta, että ohita tämä, jolloin se ohittuu.

Ymmärtääkseni onnistuin kääntämään tästä moderoinnin pois päältä, eli kommentit tulevat suoraan näkyviin.

Jutta Urpilainen lausuu satamalakosta näin viisaasti:

Urpilaisen mukaan porvarihallitus ei ole osannut päättää, ovatko palkansaajajärjestöt sille kumppani vai vastustaja. "Vaikka en muuten haikaile menneitä, väitän, että vanhoilla työmarkkinaopeilla olisi jo päästy osapuolia tyydyttävään ratkaisuun myös satamalakossa"

Mikä ihme mahtaa olla hallituksen rooli koko asiassa? Kyseessä on normaali työehdoista johtuva työriita, jolle kukaan muu ei ole antanut poliittista sisältöä. Lakossahan keskustellaan työsopimuskysymyksistä eikä vastusteta hallitusta, ja hallitus ei ole sopijaosapuolikaan. Riitaisat asiat eivät edes ole mitenkään poliittisia, vaan tyylipuhtaita työehtosopimuskysymyksiä.

Minua kiinnostaisi tietää, mitä ne “vanhat työmarkkinaopit” oikein ovat. Millä tavoin demarien pudottaminen oppositioon on vaikuttanut työmarkkinajärjestöjen toimintatapaan työriidoista neuvotellessaan? Vai onko “vanha työmarkkinaoppi” yksinkertaisesti se, että aina kun SDP pudotetaan oppositioon, alkaa työmarkkinoilla löytyä kaikenlaista turhaakin rähinää Puolueen masinoimana?

Jos tämä on se “vanha työmarkkinaoppi”, josta on johdettavissa se, että SDP:n pitäisi olla aina hallituksessa huolimatta vaalituloksesta ja linjakysymyksistä muiden puolueiden kanssa, se saakin mennä. Jos SDP ei kykene toimittamaan itseään hallitukseen siksi, että sen politiikka ei ole yhteensopivaa muiden puolueiden kanssa, kyseessä on peiliin katsomisen paikka ainakin siinä tilanteessa, jos SDP ei pääse suurimman puolueen asemaan.

Kun SDP on kyennyt tekemään menneessä maailmassa yhteistyötä rakentavasti sekä Kepun kanssa pitkällä punamultakaudella, että Kokoomuksen kanssa 90-luvun ja 2000-luvun alun, ja kummankaan aikakauden saavutukset eivät Suomea ajatellen ole mitenkään vaatimattomia, mitä oikein on tapahtunut kun nyt pitää taas kaivella esiin vanhoja työmarkkinabunkkereita ilmeisenä tarkoituksena yrittää saada SDP vaikuttamaan hallituskelpoisemmalta kuin mitä se on?

Ei porvarihallitus ole työmarkkinoita rikkonut, vaan työmarkkinat ovat edelleen aivan yhtä ehjät kuin ne ovat olleet viime vuosikymmenet. Se, että joskus on sopimustekstistä johtuva työriita ja lakko, ei ole osoitus mistään muusta kuin siitä, että mekanismi toimii. Ajatus siitä, että lakko olisi jotenkin omituinen ja rikkinäisyydestä kertova asia, on hassunkurinen. Lakkoja tulee aina toisinaan ja riidat jossain vaiheessa sovitaan. Suomen työmarkkinoilla on jäykkyysongelma, mutta se ei ole suuri. Toinen ongelma on se, ettei ympäröivää yhteiskuntaa ja pätkätyömaailmaa ole oikein onnistuttu sovittamaan yhteen. Näistä jälkimmäinen on tietysti poliittisen koneiston syy, mutta koska SDP on vastustanut kategorisesti kaikkia työmarkkinaehdotuksia ellei niistä sovita kolmikantaisesti, se ei saa puhtaita papereita tätäkään kautta.

SDP:n olisi aika ryhdistäytyä ja ryhtyä tekemään määrätietoista ja johdonmukaista politiikkaa sen sijaan, että se haikailee takaisin mennyttä maailmaa, jossa puolue oli hallituksessa aina riippumatta vaalituloksesta, vain siksi, että se oli mahtava SDP.

Nyt sillä on ongelma. Nuoriso ei erityisemmin pidä ay- ja korporaatiokeskeisyydestä, sillä nämä eivät aja pätkätöissä olevien nuorten asiaa vaan lähinnä vanhoissa vakituisissa työsuhteissa olevien vanhempien. Toisaalta vanhat ay-parrat eivät erityisemmin pidä siitä, että nuorten naisten sektori esiintyy kameroiden edessä vähän väliä vastustamassa ydinvoimaa, sähköä ja teollisuutta ympäristönsuojelun nimissä. Tuomioja tekee sitä minkä osaa parhaiten, eli monottaa kaikkia omiaan nilkkaan tasapuolisesti. Loppuaika vastustetaan kaikkia tehtyjä ehdotuksia talouskriisistä toipumiseksi esittämättä mitään muuta vaihtoehtoista keinoa kuin suurituloisten veronkorotukset, joilla ongelmaa ei kuitenkaan ratkaista kuin pieneltä osin.

Tästä sekasotkusta ei nouse sellaista puoluetta, jolle liikkuva äänestäjä helposti uskoisi mandaatin visioida sitä, miten Suomi välttää parin kolmen vuoden sisään edessä olevan julkistalouden romahduksen jos mitään ei tehdä. Sekä sen miettimisen, millainen Suomi pärjää tällä vuosikymmenellä ja sitä seuraavilla. Irtopisteet jonkun työriidan kyljestä repäistynä kertovat siitä, että rohkeutta ottaa vastaan tulevaisuuden haasteita ei näyttäisi löytyvän, vaan puolue yrittää edelleenkin katsoa taaksepäin menneisiin taivaasta tipahtaneen suuruutensa päiviin.

Selvää on, että tulevaisuudessa pitää keksiä ja kokeilla jotakin uutta jos halutaan jotenkin yhdistää järkevä taloudenpito, peruspalvelut, perusturva, eläkepommin ratkaisu ja Suomen pitäminen houkuttelevana paikkana teettää ja tehdä työtä. Vanhoilla konsteilla edessä on joko konkurssi, kilpailukyvytön verotus tai olemattomat palvelut monumentaalisen byrokratian haaskatessa kaikki rahat.

Löytyyköhän SDP:ltä vetoa katsoa eteenpäin? Tämän päivän lausuntojen valossa ei siltä näytä.

Hesarin pääkirjoitustoimittaja antaa puolueille moitteita siitä, että heiltä ei tullut yksityiskohtaisia leikkauslistoja kun julkistalouden rakenteellisesta vajeesta toipumisen keinoja kyseltiin.

Poliitikkojen tietysti pitäisi pystyä parempaan. Minä en ainakaan aio äänestää sellaisia puolueita, jotka ajattelevat ajan korjaavan ongelman itsekseen. Ei taida aika auttaa, sillä talous ei lähde mihinkään rakettikasvuun kun pelastavaa IT-kuplaa vastaavaa ilmiötä ei ole näköpiirissä. Lisäksi huoltosuhde heikkenee joka päivä hieman.

Hesari ei kuitenkaan näytä itsekään suhtautuvan asiaan kovin vakavasti:

Julkisista menoista karsiminen saattaa olla talouden tasapainottamiskeinoista viimeinen, mutta siihenkin pitää varautua. Olisi äänestäjien huijaamista vakuutella ennen vaaleja, ettei julkisen talouden kuntoon saattaminen tunnu missään.

Äänestäjien kuluttajansuoja velvoittaa puoluejohtajat kertomaan jo ennen vaaleja, mistä menoista he tinkisivät, jos karsimiseen pitää turvautua.

Ei näytä Helsingin Sanomillakaan riittävän rohkeutta sanoa, että leikattava on, ja paljon. Jos lehdistö ei kykene lausumaan sitä, minkä voi nähdä kuka hyvänsä numeroita katsomalla, miten ihmieessä kaikkia miellyttämään pyrkivät poliitikot siihen pystyisivät?

Valtiontalouden vaje ei Suomessa ole vähäinen eikä ohimenevä. Valtio lainaa 25% törsäämästään rahasta, ja prosentti muuttuu virallisessa propagandassa pienemmäksi vain erilaisia rahastoja mukaan ottamalla, mutta tämä temppu on numeromagiaa. Vaikka eläkerahastoihin karttuisi rahaa kuinka, näillä rahoilla ei valtio pysty maksamaan aluetukiaisia, valtionvelan korkoja taikka sikateollisuuden ylimääräistä propagandakampanjaa. Raha on korvamerkitty eläkkeisiin ja niiden sosialisoiminen vaatisi ehkä jopa perustuslain muutoksen.

Vaje taas ei ole ohimenevä itsekseen, sillä vaikka talous kasvaisi maltillisia ennusteita rivakammin, Suomessa on sisäänrakennettuja heikentäviä elementtejä. Näistä suurin on eläkepommi. Vaikka työeläkkeiden maksamiseksi ei tarvittaisikaan julkista rahaa, työeläkemaksujen tuntuvat korotukset ovat edessä kaikissa ennusteissa. Tämä tarkoittaa heikentyvää kotimarkkinakysyntää ja lisäksi käytännössä estää valtiota ja kuntia nostamasta suuresti perimäänsä tuloveroa, sillä verotus kiristyy tätä kautta useita prosenttiyksikköjä muutenkin.

Toinen liittyy samaan asiaan. Työeläkejärjestelmän kestävyys perustuu pitkän aikavälin 3% talouskasvuun ja osakemarkkinoiden 12% keskimääräiseen vuosituottoon, ja mainittuihin työeläkemaksujen korotuksiin. Viime vuonna talous sukelsi seitsemisen prosenttia ja tänä vuonna kasvuksi ennustetaan 1,5%. Vuodessa olemme siis rakentaneet tuosta 3% kasvuennusteesta vajeen, joka vastaa kolmen ennusteiden mukaisen vuoden talouskasvua. Jos siis talous kasvaisi seuraavat kolme vuotta 6% vuodessa, saisimme vajeen kiinni.

Osakemarkkinoilla taas pitkä alamäki söi puolikkaan osakkeiden arvosta ja romahdusta edeltävällä tasolla ei olla vieläkään. Osakekurssien pitäisi maagisesti kolminkertaistua, että pääsisimme tähän odotettuun vuosituottoon. Kuka ihme oikein osakkeet ostaisi tähän hintaan? Osakemarkkinoiden tuotto 2. maailmansodan jälkeen 90-luvun lopulle oli tuo noin 12% länsimaissa, mutta sepä ei johtunutkaan länsimaiden rivakasta talouskehityksestä vaan siitä, että kaikissa maissa kehitettiin samaan aikaan työeläkejärjestelmä. Perustuivat ne julkisesti hallinnoituihin tai yksityisiin kassoihin, kaikki nämä kassat keräsivät rahaa viimeiset 60 vuotta ja sijoittivat ne. Eri maissa on erilaisia säädöksiä siitä, miten tämän rahan sai sijoittaa, mutta 20% maltillisestikin arvioituna on mennyt osakemarkkinoille ja vetänyt kursseja ylöspäin viimeiset vuosikymmenet pitkällä aikavälillä.

Eläkejärjestelmän kestävyyslaskelman osaketuottoarvio siis perustuu historialliseen dataan, jossa mainitut eläkejärjestelmät ovat olleet koko ajan ostolaidalla. Nyt ne siirtyvät kaikki samanaikaisesti myyntilaidalle, joten näemmeköhän 12% vuosituottoja jatkossa? Jos väitetään näin tapahtuvan, haluan kuulla väitteen esittäjältä, kenelle eläkekassojen maailmanlaajuisesti pakkotilanteessa (=eläkkeet on maksettava) dumppaamat kupongit myydään reippaaseen ylihintaan? Minä nimittäin käyn myymässä tälle samalle taholle saman tien käärmeöljyä, sillä vaikka en olekaan kaksinen myyntimies, osaan varmasti minäkin myydä tuon sortin hölmölle mitä hyvänsä kalliilla.

Vähäisempi muttei suinkaan joutava kokonaisuus julkistaloudessa liittyy infrastruktuurin korjausvajeeseen. Tiet ja radat rapistuvat jatkuvasti, ja tietoliikenneinfrastruktuuria ei ole ollenkaan. En tiedä pitääkö ollakaan, mutta voi hyvin olla, että ulkomaisessa omistuksessa oleva infrastruktuuri ei investoi Suomeen tarpeeksi eikä hinnoittele monopolipalveluja oikein, joten valtiollinen infra joudutaan rakentamaan näitä bisneksiä kirittämään.

Tie- ja ratahankkeisiin käytetään joka vuosi vähemmän kuin mitä niiden nykyisessä kunnossa pitäminen tarvitsee. Tämä raha on otettava joskus jostakin eikä vain kerättävä velkaa sinnekin kunnes kaikki on siinä kunnossa, että on aivan pakko tehdä jotakin.

Uusiakin menoautomaatteja on. Humanitaarinen maahanmuutto tuntuu maksavan enemmän joka vuosi, ja kulut näyttävät kohtuullisilta vain, kun ne piilotetaan monelle momentille eri hallinnonaloille ja jaetaan kuntien ja valtion kesken. Kasvava valtionvelka taas tarvitsee suuremmat rahat korkoihin, ja kun epäluottamus siirtyy joskus Kreikasta Suomeen, tämän rahan määrä kasvaa rivakasti vaikka velka ei kasvaisikaan. Kasvavat vanhustenhoitomenot ovat näennäisesti piilossa, sillä vastuu kuuluu kunnille, mutta eivät kunnat nykyisellä veropohjalla kykene vanhuksia hoitamaan paitsi kasvukeskuksissa.. Jos 60% asukkaista on eläkkeellä, on aivan selvää, että ulkoista rahaa tarvitaan jostakin.

Nykymeno näyttää kummalliselta karusellilta, jossa pieni piiri pyörii ja väittää kaiken hoituvan itsekseen. Todisteeksi lainataan toisten piirileikkijöiden antamia lausuntoja, ja jokainen valhe muuttuu totuudeksi kun sitä on siteerattu kymmeneen kertaan samassa piirissä ja jonkun pyörijän toiveiden tynnyristä ammennettu asia muuttuu timantinkovaksi faktaksi.

Leikata pitää, ja leikata pitää rajusti. Poliitikoilta odotettaisiin nyt visiota siitä, miten se tehdään koskematta tärkeimpien peruspalvelujen suorittavaan työhön ja perusturvaan. Näihin ei julkisesta rahasta mene kuin kolmannes, joten tehtävä ei ole mahdoton, mutta tähän mennessä ainoa ehdotettu ratkaisu on korottaa hyvätuloisten veroja siinä toivossa, että Joku Muu joutuisi maksamaan. Näin saadaan katettua vajeesta viisi prosenttia jos veroprosentiksi määrätään sata, joten päätä ei ole lupa pistää pensaaseen vielä tämän älyehdotuksen jälkeen.

Katolisen kirkon sisällä paljastuneista pedofiliatapauksista käyty keskustelu on monella tapaa mielenkiintoista. Yksi kiinnostava kulma on se, että nimenomaan katolisesta kirkosta on leivottu jonkunnäköinen pedofiiliuskonto ja otettu tämä premissiksi. Sen jälkeen on ryhdytty etsimään syitä ja perusteita ja kun on löydetty pappien selibaattilupaus, asia on tullut todistetuksi ja miettiminen lopetetaan siihen. Tämä on insinöörin sielulleni hieman köykäistä logiikkaa.

Minä olen jäänyt miettimään lähinnä sitä, onko vika katolisessa kirkossa erityisesti vai uskonnollisissa yhteisöissä ylipäätään? Ja uskonnollisista yhteisöistä erityisesti jollain tapaa suljetuissa, jollaieksi käy joku tiukasti yhtä pitävä lahko siinä kuin sisäoppilaitoskin.

Katolinen kirkko on luullakseni maailman suurin organisoitunut uskonnollinen instituutio. Sen piirissä on näitä suljettuja yhteisöjä, ja niitä on paljon, koska organisaatio on miljardin ihmisen muodostama.

Pedofiliaa on esiintynyt näissä yhteisöissä ja olemme saaneet lueskella viime vuosikymmenen aikana tapauksista siellä, tapauksista täällä. Kun nämä pistää kontekstiin ja suhteuttaa väkimäärään, Pohjanmaan lestadiolaistapaus tekee tilastonikkarillisesti tarkasteltuna lestadiolaisuudesta huomattavasti alttiimman tälle vitsaukselle, sillä yksikin tapaus pienessä joukossa on paljon kun taas katolisten ongelmat hukkuvat yksittäistapauksina valtaviin massoihin täysin asianmukaisesti toimivien instituutioiden sekaan. Yksittäistapauksina molemmat ovat tietysti vakavia eikä tarkoitukseni ole niitä vähätellä, lähinnä tarkoitus on miettiä, onko juuri katolinen kirkko tämän saamansa maineen veroinen.

Ruotsissakin oli joku pedofiiliskandaali muutama vuosi sitten jonkun lahkon sisällä, en muista millä. USA:n kaikennäköisissä muilta itsensä eristävissä tötterhöhattukerhoissa (amishit tms) on ollut ongelmia tämän asian kanssa. Muistelen kuulleeni anglikaanisenkin kirkon sisäoppilaitoksista pedofilia- ja väkivaltatarinoita.

Näinpä heitänkin todistamattomana teoriana tämän: ongelma ei itse asiassa ole katolisessa kirkossa vaan siinä, että mikään suljettu, uskontoon perustuva yhteisö ei kykene käsittelemään väärinkäytöksiä mitenkään ennen kuin paska lennähtää tuulettimen kautta silmille, jolloin on pakko tehdä jotain kun lehtineekeri on ovella. Uskonnoissa on aina joku hierarkia, joka rakentaa kerhon sisäiset valtasuhteet. Näitä hierarkioita ei voi kyseenalaistaa edes siten kuin yrityselämässä, sillä kyse on jumalaisesta viisaudesta. Kun mitään varsinaista urakiertoa ei ole, sopimattomia ei pistetä sisäisesti luiskaan. Toisaalta kun kyse on jumalaisesta vallankäytöstä vahvasti uskovien kesken, alamaisten on helpompaa vain ummistaa silmänsä huomaamiltaan varoitusmerkeiltä tai selviltä väärinkäytöksiltä kuin kyseenalaistaa koko heidän elämänsä määrittelevä doktriini ja tuon doktriinin tulkitsijoiksi ylennetyt johtajat. Toisaalta kun yhteisöt ovat suljettuja, ulkopuolisen silmä ei huomaa mitään, koska kukaan ei puhu vääräuskoisille ulkopuolisille kerhon sisäisistä asioista.

Avoimessa, maallisessa yhteisössä kuten vaikkapa peruskoulussa tilanne on aivan toinen. Jos rehtori kähmii pikkupoikia, muut opettajat eivät katsele sitä sekuntiakaan. Ja vaikka jostain syystä katselisivat, terveydenhoitaja huomaisi jotakin, ja viime kädessä vanhemmat nostavat metakan eivätkä hyssyttele.

Rehtori ei edusta kenellekään mitään sellaista pyhää, jota pitäisi kunnioittaa ilman ansioitakin. Jos taas kyse on syvästi uskonnollisten organisaatioiden väärinkäytöksistä, vanhemmatkin saattavat ummistaa silmänsä jos usko on tarpeeksi vahva, ja lapsia lähellä ei ole ketään ei-uskovia altistamassa pikku palleroisia maallisen rappion vaikutteille.

Kirjoitukseni tarkoitus on herättää ajatuksia miettimään sitä, missä vika oikeastaan on. Yleinen ongelmanratkaisun peruskivi on se, että ongelma pitää tunnistaa oikein. Väärin tunnistetun ongelman korjaavat toimenpiteet ovat vääriä myös paitsi ehkä joskus vahingossa.

Ongelman tunnistamista saattaa hämärtää se, että katolisen kirkon reilu miljardi jäsentä pannaan samalle viivalle satahenkisen Länsi-Savonmaan lehmänpalvontakultin kanssa ja katsotaan vain tapausten absoluuttisia määriä. Kun jälkimmäisessä esiintyy yksi tapaus ja ensimmäisessä kymmenen, huomataan, että kymmenen on paha ja se on paljon enemmän kuin muualla, ongelman on siis oltava erityisesti tuolla. Jos analyysi meneekin poskelleen ja toimenpiteet kohdistetaan ainoastaan katoliseen kirkkoon, ongelmasta tulee korjatuksi vain osa vaikka toimenpiteet toimisivatkin.

Jos taas ongelma on erityisesti suljettujen yhteisöjen tai tarkemmin suljettujen uskonnollisten yhteisöjen sisäisiä, ratkaisut ovat hyvin toisenlaisia. Sen sijaan, että hutkitaan monumentaalisia kirkollisia organisaatioita, voidaankin lähteä aivan toisesta päästä ja huolehtia paikallisesti siitä, että mitkään lahkot eivät pääse eristämään lapsiaan pelkästään omiensa joukkoon. Jos ongelma on ennen kaikkea eristyneisyydessä eikä teologiassa, asian ratkaiseminen ei edellytä aatteen tuomitsemista. Jos pedofiilejä on uskovaisista 0,x% kuten valtaväestöstäkin, mikä ei ajatuksena ole laisin mahdoton hyväksyä, voidaan helposti tulla myös siihen tulokseen, että aate ja sen alainen organisaatio eivät rohkaise pedofiliaan eikä aate näitä nilviäisiä erityisesti houkuta, mutta suljetuissa yhteisöissä vaikuttavia aikuisia pitäisi myös aatteellisissa kerhoissa valikoida huomattavasti tarkemmin.

Tämä on siis vain spekulointia. Ei minulla ole mitään pitävää näyttöä siitä, että ongelma on noin kuvattavissa. Tuntuu kuitenkin maalaisjärjellä siltä, että katolisesta kirkosta on tehty syntipukki lähinnä sen takia, että ihmiset ovat ymmärtämättömiä numeroiden suuruusluokkien edessä.

Ulkosuhdehallinto, jollaista EU:n ulkopienvisiiriksi valittu Catherine Ashton yrittää visioida ja esitellä visionsa ensi kuussa, on vastatuulessa.

En tiedä onko ajatus hyvä vai huono. Asia on kuitenkin hyvin tyypillinen esimerkki EU:n tavasta valmistella ja päättää asioita. Ashtonin suunnitelmista ei vielä ole minkäänlaista käsitystä, koska ne valmistuvat ensi kuun aikana, mutta jo nyt osa jäsenmaista vastustaa näitä ehdotuksia ja tekee myyräntyötä hankkeen kaatamiseksi.

Muualla kuin EU:ssa on tapana kuulla ehdotus, ennen kuin sitä moititaan.

Kun avainalat ovat nyt kaivaneet lakkoilun naftaliinista, sieltä täältä on kuulunut lakko-oikeutta käsitteleviä puheenvuoroja erilaisissa sävyissä.

Suomessa lakko-oikeus on sangen laaja, kuten se saa minun puolestani ollakin. Monessa muussa maassa on listatty hyväksyttävät lakon syyt, Suomessa on tehty toisin päin ja listattu ainoa epäkelpo syy eli se, että lakko suuntautuu voimassa olevaa työehtosopimusta ja siinä sovittuja asioita vastaan.

Tästä kuitenkin seuraa muita asioita.

Kun lakko-oikeus on laaja ja lakon voi järjestää oikeastaan mistä hyvänsä asiasta, myös poliittisista ja täysin työelämään kuulumattomista syistä, suhtautuminen laittomiin lakkoihin pitäisi olla huomattavasti ynseämpää. Viimeisen vuoden tai kahden lakoista valtaosa on lopulta tuomittu laittomiksi, mutta koska rangaistus on vakavien moitteiden veroinen pikku sakko liitolle, mitään ojentumista ei tapahdu. Lakkokenraalit sanovat avoimesti, että lakko on laiton eivätkä siis kiistä tekevänsä vääriä asioita, mutta sen ei anneta haitata.

Lakon järjestämiseksi tarvitaan lakkovaroitus ennakkoon ja tieto lakon syystä. Valtaosa lakoista on laittomia siksi, että ne ovat korpilakkoja yms. ulosmarsseja ilman asianmukaista lakkovaroitusta. Muutamassa tapauksessa on katsottu lakon suuntautuneen sopimusta vastaankin, mutta nämä ovat aina hankalampia kysymyksiä.

Nähdäkseni järjestelmää voisi hieman pöyhimällä muuttaa sellaiseksi, että laittomasta lakosta ei seuraa työoikeuden määräämää mikkihiirimaksua vaan sopimusoikeudellinen vahingonkorvausvastuu, jossa vastuussa olisivat yhteisvastuullisesti liitto ja työntekijät siten, että ensisijainen vastuu on liitolla ja vasta sen jälkeen työntekijöillä.

Tarvittava muutos olisi se, että työoikeus ottaisi kantaa lakon laillisuuteen lakkovaroituksen ja lakon alkamisen välisenä aikana. Kaikki tarpeellinen tieto on olemassa jo tässä kohtaa eikä tarvitse odottaa lakon alkua. Lakkouhan alaisille työnantajille säädettäisiin velvollisuus tiedottaa työpaikalla työoikeuden päätös asiasta sitä millään tavoin muuttamatta tai editoimatta, ja huolehtia siitä, että jokainen lakkouhan alainen työntekijä saa tiedon tästä päätöksestä ennen lakon alkua.

Näin vältetään se epäreilu tilanne, jossa liittopomot väittävät kirkkain silmin lakon olevan laillinen, ja jälkikäteen työntekijät joutuvat maksamaan jättiläiskorvaukset uskottuaan heitä. Kun huolehditaan siitä, että jokainen taatusti tietää lakon olevan laiton, kukaan ei joudu laittomaan lakkoon vahingossa.

Korpilakkoilu ilman lakkovaroitusta on laitonta aina, ja tämä voidaan liittää osaksi ihmisen yleissivistystä.

Mitä tästä seuraisi? Ei paljon mitään. Viime aikojen paljon puhuttaneet lakot kuten vaikkapa ahtaajien nyt käynnissä oleva rähinä, ovat täysin laillisia. Lakko-oikeus ei kapene oikeastaan ollenkaan, ainoastaan varoittamattomat mielenosoituslakot jäisivät pois, ja niitä ei työmarkkinamekanismi jää kaipaamaan.

Olen kuullut myös puheenvuoroja, joissa vaaditaan tukilakko-oikeuden poistamista. Jos mekanismi olisi tuo yllä kuvattu, mitään tällaista ei tarvitsisi tehdä. Jos työnantaja haluaa, että oma ala ei tukilakkoile milloin minkäkin asian puolesta tai ota osaa poliittisiin lakkoihin, asia on puhtaasti sopimuskysymys. Työnantaja voi neuvotteluissa tätä ehdottaa, ja työntekijäpuoli todennäköisesti pistää sille jonkun hintalapun. Jos sovitaan, että tämä ala ei tukilakkoile sopimuskaudella, tukilakon järjestäminen olisi siinä tapauksessa sopimusrikkomus. Jos taas työntekijäpuoli ei halua tästä oikeudesta luopua millään hinnalla, se ei allekirjoita sopimusta, johon tällaisia asioita sisältyy.

Suomen työmarkkinasopimusmekanismi on jossain määrin jäykkä ja keskusjohtoinen, mutta kyllä se toimii. Sen yksi keskeinen kulmakivi on se, että riidoista on pakko neuvotella ennen kuin aletaan varsinainen rähinä. Tässä mielessä lainsäädännön terävöittäminen siltä osin, että varoittamaton korpilakkoilu jää pois ja asioita yritetään ratkaista neuvottelupöydässä lakkovaroitusaikana, ei mitenkään voi olla kovin suuri uhraus.

Useissa paikoissa on viitattu viime päivinä tutkimukseen, jossa todetaan liberaalien ateistien olevan älykkäämpiä kuin muiden.

Tutkimusta en sinänsä ruodi. On totta tai on olematta. Sen sijaan kummallinen oli tuossa paperossissa annettu merkitys liberalismille:
I provisionally define liberalism (as opposed to conservatism) as the genuine concern for the welfare of genetically unrelated others and the willingness to contribute larger proportions of private resources for the welfare of such others. In the modern political and economic context, this willingness usually translates into paying higher proportions of individual incomes in taxes toward the government and its social welfare programs.

Mitäs hemmettiä?

Minä en ole koskaan ajatellut, että yllä mainittu olisi liberalismia. Sosialidemokratialta se sen sijaan haiskahtaa aika tukevasti, sillä koko käsite supistetaan pelkäksi rahanjako- ja verojenrakastamisaatteeksi.

Mitenkähän on? Olen ajatellut liberalismin olevan enemmänkin avarakatseisuusaate, jossa ollaan valmiita tutkimaan uusia asioita ja aatteita ennakkoluulottomasti, ja liberaali henkilö kykenee suvaitsemaan ympärillään vaivatta täysin erilaisia ajatuksia ja arvoja suosivia ihmisiä.

Sanakirja tuntuisi olevan lähempänä minun määritelmääni, mutta tuo tutkijan näkemys hieman yllättää. Onko liberalismi todella vain verojen rakastamista ja tulonsiirtoja? Jos on, se selittää, miksi Maalaisliitto istuu europarlamentissa liberaalien ryhmässä.

Kun mietiin aatteita ja ihmisiä, liberaalit ovat harvinaista herkkua. Monet pitävät itseään sellaisina, mutta edustavat he sitten oikeistolaista tai vihervasemmistolaista ajatusmaailmaa, kyky suvaita niitä toisia näyttää olevan huomattavan rajallinen. Erilaisten ja vastakkaisten ajatusten kanssa heikoimmin tuntuvat pärjäävän Vihreät ja Kokoomuksen ääriespoolaissiipi, ja kummassakin joukossa on runsaasti ihmisiä, jotka pitävät itseään avarakatseisina ja suvaitsevina siksi kun he suvaitsevat yltiöhumaanisti joko etnisiä vähemmistöjä taikka naapuririvitalon asukkeja.

Tästä on kuitenkin huomattavan pitkä matka siihen, että hyväksyttäisiin vaikkapa turvapaikkamenettelyn huomattavaa kiristämistä kannattavia taikka naapurilähiön kerrostalon ay-jyriä aatteineen. Näin ollen en voi mitenkään pitää tällaisia ihmisiä kovin liberaaleina, vaikka he itse itselleen ovatkin sellaisen leiman antaneet.

Jos sen sijaan hyväksymme tuon tutkijan määritelmän liberalismista, huomaamme, että Suomessa liberaaleja ovat teollisuuspaikkakuntien teollisuusduunarit, jotka maksavat veronsa vain hieman nuristen kun rahaa riittää silti mukavasti kossuun ja nallelimsaan.

Väliin aina kuulee vaatimuksia ja ehdotuksia siitä, että politiikassa pitäisi palata ideologisen politiikanteon aikaan. Puolueita syytetään siitä, että ne ovat hukanneet aatteelliset juurensa.

Vaan kuinkahan on? Kun katson Suomen poliittista karttaa ja mietin asiaa askelta pidemmälle, Suomessa ideologia näyttäisi lähinnä olevan rasite puolueelle eikä niinkään ansio. Ideologia saattaa kantaa hetken, mutta lopulta se muuttuu painolastiksi. Ideologiat eivät näytä kykenevän uudistumaan samalla rivakkuudella kuin suomalainen yhteiskunta, ja puolueet ovat jotain siltä väliltä.

Yhteiskunnissa muutos on Suomessa ollut viimeiset 70 vuotta aivan mahdottoman ripeää melkein kaikilla alueilla. En käy tätä muutosta suuremmin läpi, mutta muistamme maatalousvaltiosta teollisuusvaltioksi muuttumisen, holhousvaltion rakentamisen, vihreyden nousun, kaupungistumisen, työelämän muutoksen ja monet muut asiat.

Oma havaintoni asiasta on se, että Kokoomuksen erityisen vahva veto johtuu nimenomaan siitä, ettei puolueella ole ollut pitkään aikaan varsinaista ideologiaa. Sitä pidetään vasemmiston ja muiden vastustajien mielessä kypäräpäisten pappien köyhienkyykytyspuolueena, mutta minä näen asian toisin. Kokoomus voi toki tehdä tuota, mutta se voi tehdä mitä hyvänsä, sillä puolueella ei ole varsinaista doktriinia vaan se tekee mitä sattuu riippuen siitä, keitä siellä sattuu olemaan etulinjassa. Tällainen arpalippu- ja tuuliviiripuolue on kuitenkin erinomaisen suosittu. Tämä pistää miettimään.

Mitä vahvempi aatteellinen tausta puolueilla on, sitä huonommin niillä tuntuu menevän.

Pienissä puolueissa joku aate on kovasti esillä. Se ei esimerkiksi persujen tapauksessa ole mikään erityisen konkreettinen ja helposti kuvattava asia, mutta unohdetun kansan äänillä eu:n vastustaminen tuottaa jonkun kannatuksen ilman suuria mahdollisuuksia siitä kiriä. RKP:n “aate” on kielivähemmistön etujen ajaminen on sitten kyse erivapauksien ylläpitämisestä tai perusoikeuksien puolustamisesta. Kristillisten aatetta ei tarvitse kaukaa hakea, ja tämä tuottaa Päivi Räsäsen, ja syyttäjä lepää.

Vihreiden tilanne on hieman kimurantimpi, sillä puolueessa vaikuttaa useita ideologioita. Ympäristöasiat ovat yksi, mutta lisäksi on vähemmistöjensuosintaideologia, feminismi ja muutama muu. Keskittymällä moneen puolueesta tulee tietysti astetta kiinnostavampi jyrkkiä aatteita kaipaavalle nuorisolle, mutta kun kannatus ei tunnu kasvavan samaa tahtia kuin vihreä nuoriso kasvaa aikuiseksi ja uutta pukkaa putkesta, se kertoo meille siitä, että vanhemmat ja hieman konservatiivisemmat osin siirtyvät Vihreistä muihin puolueisiin. Tähän epäilen syyksi sen, että vaikka joku ideologia sinänsä miellyttäisi, ne muut alkavat ärsyttää tai ainakin niiden nimissä tehdään vääriä asioita, ja joku muu puolue näyttääkin paremmalta. Kannatus näyttää vakiintuneen ainakin toistaiseksi tuohon 10-14 prosentin paikkeille, mutta siinä on toki kasvupotentiaalia, kuten olen kirjoittanut menneisyydessä.

Sitten suuret puolueet. Kokoomus tuli jo käsitellyksi.

Kepun ideologia on maalaisliitossa ja aluepolitiikassa. Tämä ideologia kantoi pitkälle kun Suomi asui maaseudulla, mutta nyt se on painolasti, kuten ideologioille kovin helposti käy. Suomi ei enää asu maalla ja politiikka tehdään kaupungeissa, mutta junantuomatkaan eivät tunnu enää Helsingissä Kepua äänestävän. Kepu on yrittänyt selittää olevansa kaupunkilaispuolue, mutta vahva maalainen ideologia tökkii vastaan sangen pahasti eikä kaupunkien valloitus ota onnistuakseen.

SDP:n ideologia oli alkuun työväenliikkeessä. Tämäkin ideologia kantoi alkuun kun suomalaiset olivat perinteisissä tyypillisissä työsuhteissa ja kuuluivat liittoon. Hyvinvointivaltiota rakennettiin, vaan kuinka on nyt? Nuoret demarit mahtuvat samaan taksiin, ja tämä johtuu siitä, että ideologia on muuttunut painolastiksi. AY-toiminta ei enää kiinnosta, koska ay-liike ei ole kyennyt vastaamaan pätkätyökulttuurin syntyyn muuten kuin vastustamalla sitä. Hyvinvointivaltiokulma on kääntynyt suurten ikäluokkien etujen valvonnaksi, ja tämäkään ei miellytä nuoria. SDP:n kovin veto oikeastaan sattui 80- ja 90-luvuille, kun se onnistui karistamaan perinteisiä ideologisia juuriaan vähän kauemmaksi. Siitä on otettu takapakkia kun aatetta kulisseissa räyhäävän Tuomiojan kannattajia on pitänyt saada jonkun toisen puheenjohtajan taakse, ja nyt ollaan tukevasti “suuret ikäluokat” -talutusnuorassa. Painolastia, painolastia.

Tämä köykäinen ja mutkia tahallaan oikonut analyysi näyttäisi siis siltä, että puolueet pääsevät kyllä lentoon ja julkisuuteen aatteella, mutta jossain vaiheessa aate ja ideologia on hylättävä tai kasvun rajat tulevat vastaan. Ei siksi, että aatteet olisivat huonoja vaan siksi, että aika ajaa aatteiden ohitse. Nuorten aate- ja arvomaailma on hyvin erilainen kuin heitä sukupolven tai kaksi vanhempien ihmisten, ja aatteeseen kovin vahvasti takertumalla ajetaan jossain kohtaa mahdolliset kannattajat kilpailijoiden syliin. Kameleonttimaisesti aatetta vaihtamalla tietysti pärjäisi hyvin myös, mutta se on hankalaa, kun puolueessa on vallankahvassa syrjäytyvän aatteen kaaderi, joka ei suostu mitenkään omaksumaan uutta.

Kaksipuoluemaissa ja vanhemmissa demokratioissa, esimerkiksi Britanniassa, on täysin mahdotonta löytää mitään järkevästi määriteltävää ideologiaa Labourin tai Toryjen takaa. Kokoomus muistuttaa näitä Suomessa eniten. Pieniäkin puolueita on vastustamassa neekereitä, vaatimassa itsenäisyyttä Skotlannille, Ulsterille tai - herra paratkoon - Walesille, mutta nämä ideologiapuolueet ovat marginaalissa eivätkä ne ikinä haasta ideologiattomia valtapuolueita.

Joten mitenkhän on? Pitääkö puolueiden palata ideologiaan vai ei? Minä en usko, että kannattaa, vaan vanhatkin ideologian rippeet kannattaa karistaa pois.

Ainakin kannatuslukujen valossa näyttäisi siltä. Politiikan kulisseissa ollaan yleisesti sitä mieltä, että Kokoomuksen hyvä veto ei johdu puolueen hyvyydestä vaan muiden huonoudesta, ja muiden huonous johtuu ennen kaikkea juuri vanhoihin aatteisiin takertumisesta.

Miettikääpä sitä.

Astrid Thors on ottanut yhteyttä poliisiin saamiensa tappouhkausten takia.

Lausunnossaan hän kertoo näin: Jos emme tee loppua tällaisesta kirjoittelusta emmekä selvästi viestitä, että avoimesti rasistiset uhkailut eivät ole hyväksyttävissä, joku voi luulla, että on laillista siirtyä sanoista tekoihin.

Tässä on kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että tappouhkaukset ja sellaisiksi tulkittavat sekä muu vakavalla väkivallalla uhkailu kuuluu ottaa Suomessa vakavasti. Poliitikkojen pitää olla valmiita sietämään se, että heidät halutaan esittämään pääosaa Tervakosen terva- ja höyhenjuhlissa, mutta tämä on eri asia.

Vaikka jonkun pellekerhon kieli poskessa tehtyä tappouhkausta ei ehkä pitäisikään ottaa niin vakavasti, rajankäynti on mahdotonta jos kenelle hyvänsä uhkailijalle jätetään takaportiksi vetoaminen huumoriin. Kun tätä rajankäyntiä ei kukaan pysty tekemään ennen kuin jälkikäteen, on asioihin puuttumiselle hyvä peruste.

Thorsilta sen sijaan karkailee hänen yhdistäessään tähän asiaan myös rasistisen motiivin.

Astrid Thors edustaa suomalaista valtaväestöä. Hän edustaa myös kielivähemmistöä, mutta äidinkieli ei liity rotuun ja rotusortoon (=rasismi) mitenkään. Mainitut tappouhkaajat eivät ymmärtääkseni myöskään keskittyneet Thorsin suomenruotsalaisuuteen vaan Thorsin maahanmuuttopolitiikkaan.

Thors siis laajentaa rasismin määritelmää siten, että omasta mielestään rasismia vastustavan henkilön vastustaminen on rasismia. Tämä ei täytä mitään minun ymmärtämääni rasismin määritelmää. Kyseessä saattaa olla silkka lapsus, mutta valitettavan yleinen sellainen.

Rasismi on tämän päivän neuvostovastaisuutta, jotka molemmat ovat yhtä kuin Orwellin "rikosajatus". Kumpaakin laajennetaan tarkoittamaan milloin mitäkin ja mitään yleistä näkemystä siitä, mitä käsite oikein tarkoittaa, ei ole olemassa, eikä ajatusrikoksesta syytetty voi oikein puolustautua mitenkään. Siinä, missä neuvostovastaisuuden läpi pääosin nähtiin ja ymmärrettiin sen olevan käytössä lähinnä poliittisten vastustajien eliminoimiseksi, rasismi on hankalammin hallittavissa.

Neuvostovastaisen leima oli oikeastaan suomalaiselle perusoikeistolaiselle jokseenkin ansio. Niitä, jotka ovat mielellään rasisteja, on huomattavan vähän. Rasistin leimaa ei juuri kukaan halua itselleen, ja juuri siksi sitä niin avokätisesti käytetäänkin. Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan, ja koska me emme ole rasisteja, sinun on oltava.

Tämä päättelyketju on loogisesti monellakin tapaa kelvoton, mutta se ei tunnu kiinnostavan edes ministeritason viskaalia. Rasismin vastustajan vastustaminen ei tee vastustajasta rasistia. Itse asiassa rasismin vastustamisenkaan vastustaminen ei tee vastustajasta rasistia.

Thors on valtaväestön edustaja, joka on mielessään hyvän puolella pahaa vastaan. Rasistit edustava pahaa, joten Thorsin vastustaminen on mukamas rasismia.

Ei ole.

Jos joku uhkaaja toteuttaisi aikeensa, kyseessä ei siltikään olisi rasistinen rikos, paitsi siinä tapauksessa, että etnisten vähemmistöjen edustaja kolkkaa Thorsin vastustaessaan valkoihoisia.

Murha se sen sijaan kyllä olisi. Jossain määrin surullista on huomata, että ilmeisesti murhakaan ei ole rikoksena kyllin raskas itsessään, vaan sillekin pitää antaa lisäpontta rasistikortilla.

Demokratiasta päästäänkin seuraavaan yhteiskunnalliseen ajatukseen, joka on valistunut diktatuuri.

Sitä aina väliin kannatetaan siellä täällä ja vedotaan Singaporeen ja kerrotaan, että hyvin toimii, ja kehutaan systeemin erinomaisuutta. Valistunut diktatuuri on kuitenkin käsitteenä hieman köyhä. Presidentistä voimme mielipiteisiimme perustuen sanoa, että presidentti on hyvä tai huono, kuten myös hallituksesta. Ei ole kuitenkaan olemassa huonoa valistunutta diktaattoria, sillä häntä kutsuisimme vain diktaattoriksi. Valistunut diktatuuri siis määrittelee itsensä implisiittisesti hyväksi, ja keskustelussa ei koskaan päästä siihen, miten sitten toimitaan jos vallankahvaan nouseekin hullu. Tämä on epäoleellista, koska valistunut diktaattorihan on hyvä määritelmänsä mukaisesti.

Valistuneen diktatuurin ongelma on jatkuvuus sekä hulluiksi muuttuvien poistaminen jotenkin verettömästi. Tämä ongelma on jokseenkin ylitsepääsemätön, mistä syystä valistunut diktatuuri on huono järjestelmä. Demokratian ongelma on puolestaan se, että päätösten tekeminen on tehty toivottoman vaikeaksi, mikä tuomitsee demokratiaa toteuttavat maat hitaaseen muutokseen ja pysähtyneisyyteen, sekä kyvyttömyyteen päättää epämiellyttävistä asioista vaikka on pakko.

Joskus pyörittelin nukkumaan mennessä ajatusta näiden kahden järjestelmän välimuodosta.

Mitäpä, jos päätöksentekojärjestelmä olisi sellainen, että presidentti, suursmurffi tai mikä pomon titteli nyt sattuu olemaankin, saisi tehdä mitä hyvänsä päätöksiä, ja parlamentin rooli olisi kaataa ne päätökset, jotka eivät miellytä? Megapaavin päätös muuttuu laiksi, jos sitä ei aktiivisesti vastusteta. Eli käännetään asia päälaelleen ja parlamentti ei ole päätöksiä tekevä vaan päätöksiä estävä laitos.

Tämä voisi korjata demokratian pysähtyneisyysongelmaa, sillä asioita päättämässä olisi yksi taho apureineen. Toisaalta se ei tee pomosta diktaattoria, sillä jos parlamentti ei pidä pomon päätöksistä, päätökset vain kaadetaan kaikki ennen kuin ne ehtivät tulla voimaan. Ei tämä nähdäkseni sen epädemokraattisempi systeemi olisi kuin nykyinenkään, mutta tehtävällä politiikalla olisi yhdet kasvot ja yksi vastuuhenkilö, ja parlamentti olisi olemassa jarruna siinä tapauksessa, että päätökset tuntuvat olevan huonoja. Parlamentissa voisi säilyttää samanlaiset määrävähemmistösäädökset kuin nytkin, eli perustuslain muutoksen saa kaadettua 1/6 enemmistö, ja hankkeen saisi lykättyä kolmasosan äänillä.

Menisikö joku perustavalla tavalla rikki? Käytännössä tässä mallissa varmaankin hallituksen pitäisi olla presidentin eikä eduskunnan nimittämä, mutta mitä väliä sillä on? Jos Pomo valittaisiin jotenkin vaalilla erisyklisesti parlamentin kanssa, saataisiin vallankahvasta pois säällisessä ajassa sellainen, jonka päätökset eivät miellytä. Tässä mallissa pysähtyneisyys olisi lähinnä häiriö voimassa, kun taas nykymallissa pysähtyneisyys on sisäänrakennettu ominaisuus.